Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Vammaisuus-käsite


Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen hyväksymässä Vammaisten oikeuksien julistuksessa vuodelta 1975 määritellään vammaiseksi henkilö "joka fyysisten tai henkisten ominaisuuksiensa synnynnäisen tai muun puutteellisuuden vuoksi on täysin tai osittain kykenemätön omatoimisesti huolehtimaan normaaliin yksilölliseen ja/tai sosiaaliseen elämään liittyvistä asioista".

Suomen kieleen vammaisuus- ja vammainen-käsitteet vakiintuivat 1970-luvulla. Aikaisemmin puhuttiin yleistävän vammaiskäsitteen asemesta eri vammaisryhmistä niiden omilla nimillä kustakin erikseen. Käytettiin sellaisia käsitteitä kuten "sokeat", "kuuromykät", "tylsämieliset" ja "vajaamieliset". 1880-luvulta lähtien edellä mainituista ryhmistä käytettiin yleisesti nimitystä "aistivialliset".

Vammaisuuden rinnalla puhutaan nykyisin invaliditeetista, vajaakuntoisuudesta, osatyökykyisyydesta tai työrajoitteisuudesta. Sellaiset käsitteet kuten "rampa", "raajarikko" ja "kuuromykkä" ovat jääneet pois virallisesta käytöstä. Sitkein jäänne aikaisemmalta ajalta on "kuuromykkä". Kuurous ei tee ihmistä viestintäkyvyttömäksi, vaikka tavanomainen puhe saattaakin vaikeutua. Käsite "tylsämieliset" on ollut pois käytöstä jo kauan, mutta "vajaamielinen"-käsite saattaa esiintyä vielä joskus virallisissakin esityksissä.

Perinteisesti eri vammaisryhmiin luokittelu on perustunut ominaisuuksiin. Ihmiset on ryhmitelty vamman tai puutteen mukaan kuulovammaisiin, näkövammaisiin, liikuntavammaisiin, kehitysvammaisiin jne. Pelkästä vammaisuuden lääketieteellisestä luokittelusta on kuitenkin haluttu siirtyä pois: huomiota kiinnitetään myös vamman tai sairauden aiheuttamiin psyykkisiin ja sosiaalisiin seurauksiin.

1970-luvulla Maailman Terveysjärjestön (WHO) piirissä kehitettiin luokitusjärjestelmä, joka käsittää kolme erilaista vammaisuuden luokitustapaa:

1. vamma (impairment) on mikä tahansa pyskologisen, fysiologisen tai anatomisen rakenteen tai perustoiminnon vajavuus tai epänormaalisuus. Se on elimellinen, orgaanisen tason häiriö
2. toimintavajavuus (disability) on vamman seurauksena syntynyt toimintakyvyn rajoittuneisuus tai puute. Se on häiriö ihmisen psyykkisen tai fyysisen toimintakyvyn alueella
3. sosiaalinen haitta (handicap) voi olla seurausta vammasta tai toimintavajavuudesta. Se estää ihmistä toteuttamasta hänelle ihmisenä asetettuja normaaleja rooleja. Sosiaalinen haitta kuvastaa epäsuhtaa ihmisen toimintamahdollisuuksien ja häneen kohdistettujen odotusten välillä. Käsite kuvaa vamman tai toimintavajavuuden merkitystä ihmisen sosialisaatioprosessissa, vammaisuuden kulttuurisia, sosiaalisia, taloudellisia ja elinympäristöön liittyviä seuraamuksia vammaiselle ihmiselle.

Pohjimmiltaan vammaisuus-käsitteessä on siis kysymys yksilön toimintamahdollisuuksien ja yhteiskunnan vaatimusten epäsuhdasta. Vammaisuus on normeista poikkeavuutta ja rooliodotuksista suoriutumattomuutta. Käytännössä käsitykset siitä, mikä on sopivaa ja toivottavaa, määräävät kuka milloinkin tulkitaan vammaiseksi. Vammaisuuden aiheuttamia haittoja on mahdollisuuksien mukaan pyritty ehkäisemään, lievittämään tai kontrolloimaan. Keinot ovat eri aikoina ja eri yhteisöissä vaihdelleet vammaisten heitteillejätöstä ja lapsenmurhista almujen antamiseen ja kuntoutukseen. Vammaisten kohtelu eri yhteiskunnissa heijastaa laajempia kulttuurisia arvoja ja uskomuksia.


©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999