Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Vammaisten opettamisen alkuvaiheita


Vammaisten opetus oli 1800-luvulle saakka Suomessa kirkollisen kansanopetuksen varassa. Uskonpuhdistuksen jälkeen valtion omistamien hospitaalien asukeilta alettiin vaatia uskonopin tietoja. Hospitaalienkin hoidokeilta edellytettiin osallistumista paitsi passiivisena osanottajana jumalanpalvelukseen myös aktiivisesti rukoiluun ja uskonnon alkeiden opetteluun. Ehtoolliselle pääsy edellytti kristinuskon pääkappaleiden osaamista. Ketään ei kuitenkaan saanut sulkea pois ehtoolliselta käsityskyvyn vajavaisuuden ja oppimisvaikeuksien vuoksi. Vammaisten kohdalla korostettiin ulkoa osaamisen ja katekismuksen kappaleiden selittämisen sijaan oppimisen halua ja uskossa kasvamista. Oppimishaluttomat suljettiin pois ehtoolliselta. Saman linjan mukaan kaste oli toimitettava, vaikka lapselta olisi puuttunut jokin jäsen. Pään tuli kuitenkin olla kuten tavallisella ihmisellä, sillä päässä katsottiin olevan ymmärrys ja kaikki viisi aistia.

1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vammaisten koulukysymyksen heräämiseen vaikuttivat valistus, saksalainen pietismi ja humaanisuus, joiden ansiosta 1840-luvulta alkaen perustettiin erityiskouluja ja -laitoksia. Opetuksen ja kasvatuksen avulla nähtiin mahdollisuus kehittää lähinnä kuuromykkiä, sokeita ja tylsämielisiä. Kehityskyvyttöminä pidettiin alimman asteisia tylsämielisiä eli idiootteja. Huomion kohteeksi otettiin erityisesti lapset, joiden jo ikänsä puolesta uskottiin omaavan parhaat kehitysmahdollisuudet.

Ensimmäiset yksinomaan vammaisille suunnatut koulut syntyivät Euroopassa 1700-luvulla. Kehitysvammaisten opetuksen lähtökohtana oli kuurojenopetus, joka alkoi ensimmäisenä Ranskassa. Euroopan ensimmäinen varsinainen kehitysvammaisten koulu perustettiin Pariisiin vuonna 1837. Yksityinen kuurojen opetus oli Suomessakin lähtenyt käyntiin jo 1760-luvulla, jolloin Suomen salpietarilaitosten päällikkö Abraham Argillander opetti kuuromykkää sukulaispoikaansa. Argillander oli saanut työhönsä vaikutteita aikansa kasvatusfilosofiasta. Tieto vammaisten opetuksesta ulkomailla levisi suomalaisille 1700-luvulta lähtien mm. Åbo Tidningar -lehden välityksellä.

Suomen ensimmäinen varsinainen kuurojenkoulu aloitti toimintansa Porvoossa ruotsinkielisenä vuonna 1846. Sen perustaja oli Karl Oskar Malm, joka oli ollut itse oppilaana Tukholmassa toimineessa aistiviallisten koulussa. Tukholman Manilla-koulun virikkeet kulkeutuivat sitten Malmin mukana Suomeen. Säätyläisväestöön kuuluneen Karl Oskar Malmin varakas ja valistunut koti sekä hänen kotikaupunkinsa Porvoon kiinnostus kuuroihin mahdollistivat kuurojenopetuksen aloittamisen Suomessa. Opetusta pidettiin osana 1840-luvulla herännyttä paikallista hyväntekeväisyys- ja yhdistystoimintaa.

Yksityisten lisäksi myös valtio alkoi kiinnittää huomiota aikaisempaa enemmän aistiviallisten opetukseen. Ensimmäinen valtion kuurojenkoulu perustettiin Turkuun vuonna 1860. Suomenkielisen koulun oppiainevalikoiman perusteella sen tavoitteet olivat pitkälti samanlaiset kuin muiden koulujen, eikä opetus juuri antanut arvoa erilaisuudelle. Porvoon kuurojenkoulusta tuli vuonna 1863 valtion koulu. Vuonna 1862 annetulla asetuksella perustettiin valtion kuurojenkoulu Kuopioon, jonka työ pohjasi Turun kuurojenkoulun ohjesääntöön. Pietarsaaressa opetettiin 1860-luvulta lähtien ruotsinkielisiä kuuroja. Ennen vuosisadan vaihdetta perustettiin kuurojenkoulut vielä Mikkeliin vuonna 1893, Jyväskylään vuonna 1894 ja Ouluun vuonna 1898. Näin kuurojen opetus oli saanut vahvan jalansijan eri puolille Suomea uudelle vuosisadalle siirryttäessä.

Kuurojenkoulujen tavoitteena oli poistaa tai vähentää erilaisuuden seurauksia: opetuksen tarkoituksena oli saada kuurot yhteyteen kuulevien kanssa. Kuuroille opetettiin äidinkielen taitoa, huulilta lukemista ja kielen ymmärtämistä. Jo 1800-luvulla kouluviranomaiset päättivät, että kuurojen oli integroiduttava kuulevien yhteiskuntaan eli heidän oli opittava puhumaan ja ymmärtämään puhetta. Tavoitteena oli, että he kykenisivät itse ansaitsemaan toimeentulonsa. Tähän tähtäsi myös kuurojenkoulujen opetusohjelma, jossa painotettiin erityisesti käsityötä ja käytännöllistä opetusta.

Kuurojenopetuksessa kiisteltiin siitä, tuliko kuuromykkien kehittämisessä käyttää puhekielen vai viittomakielen opetusta. Viittomakieltä vastustavien mukaan viittomat kahlehtivat ajatusta ja estivät henkistä kehitystä, etenkin abstraktien käsitteiden muodostamisessa. Viittomakieltä pidettiin ihmisluonnolle sopimattomana, primitiivisenä ja sivistymättömänä, jopa eläimellisenä. Viittomakielen olemassaolo nähtiin puheopetusta horjuttavana tekijänä. Viittomakielen puolustajien mielestä ajatus puheen opettamisesta kuuromykälle oli luonnoton. He pitivät viittomakieltä kuuromykän luonnollisena äidinkielenä ja puheopetusta kuvattiinkin kuuromykkien kotikielen ryöstämiseksi ja käsirautojen asettamiseksi. Kiistaa menetelmien paremmuudesta käytiin 1930-luvulle saakka. Viittomien avulla opetettiin vuosisadan vaiheessa vain niitä, joiden katsottiin olevan puheen opettamiseen kykenemättömiä. 1920-luvulla myönnettiin vähitellen viittomakielen arvo puheopetuksen tukena.

Suomen kansakoulun isällä Uno Cygnaeuksella oli keskeinen rooli sokeainopetuksen alkuvaiheissa. Euroopan eri maihin tekemillään matkoilla hän kävi tavallisten koulujen ohella myös vammaisille tarkoitetuissa oppi- ja hoitolaitoksissa. Cygnaeuksen ohella sokeainopetuksen puolesta työskenteli innokkaasti Turun kuurojenkoulun johtaja C. H. Alopaeus. Cygnaeuksen mukaan sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt sopivat erittäin hyvin opettajiksi. Hän ajoikin innokkaasti sokeainkoulun suunnittelijaksi ja opettajaksi suomenruotsalaisen runoilijan ja professorin J. G. Linsénin tytärtä Matilda Linséniä, joka teki suosijansa neuvojen mukaisesti opintomatkan Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Linsénin laatima suunnitelma oli pohjana perustettaessa Suomen ensimmäinen sokeainkoulua Helsinkiin vuonna 1865. Puoli vuosikymmentä myöhemmin avattiin suomenkielinen sokeainkoulu Kuopioon.

Vallitsevan kristillis-humaanisen asenteen mukaan sokeainkoulujen oli valmistettava sokeakin oppilas ammattiin, oli se miten yksinkertainen tai yksitoikkoinen tahansa. Ulkomaisen esimerkin mukaan köydenpunonta ja korinvalmistus olivat sokeille sopivaa työtä. Tarkoituksena oli kasvattaa sokeita hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Opetuksen painopiste oli käsitöissä ja uskonnossa. Mm. Agathon Meurman piti kirjoitustaitoa, maantiedettä, historiaa sekä kasvi- ja eläintiedettä vain tyhjinä koristeina, joita ei sopinut opettaa hyödyn vuoksi valtion rakentamissa laitoksissa. Sokeat oli kasvatettava sitä elämää varten, johon he koulun jälkeen joutuivat.

Vuonna 1892 annettiin ensimmäinen varsinainen aistivialliskouluasetus, joka sääteli koko alan opetusta ja jätti sen ulkopuolelle vain tylsämielisopetuksen. Aistivammaiskoulujen asema valtion laitoksina turvattiin. Muiden sisäoppilaitosten tapaan aistivialliskoulut muistuttivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa enemmän vankilaa kuin nykyistä oppilaitosta. Koulu- ja ruokasalin lisäksi oppilaiden käytössä oli muutama makuuhuone, joissa kussakin asui useita oppilaita. Huoneiden ohella kasarmin tuntua piti yllä melko tiukka ohjelma ja ankara kuri, jota tähdennettiin asetuksissakin. Tältä osin ne eivät eronneet paljon työ- ja ojennuslaitoksista.

Vuodesta 1877 vuoteen 1892 toimi Pietarsaaressa hyväntekeväisyyden ja tilapäisten valtionapujen varassa tylsämielisten koulu. Kehitysvammaopetuksen uranuurtajan Edvin Hedmanin toimesta tylsämielisten koulutukseen alettiin kiinnittää laajempaa huomiota 1880-luvulla. Vuonna 1890 aloitti Hedmanin toimesta Helsingin Kalliossa tylsämielisten kasvatuslaitos, joka vuotta myöhemmin siirtyi Hämeenlinnan lähellä olevaan Perttulaan. Hedmanin mielestä tylsämielislaitoksen kohdalla oli opetuksessa oli otettava huomioon sekä pedagoginen että lääketieteellinen puoli. Opetuksessa korostui sielunhoito ja uskonnollinen kasvatus. Opetusta Perttulassa annettiin vain kehityskykyisille tylsämielisille. "Idiootteja" lapsia ei Perttulaan otettu. Vuoteen 1915 kehityskyvyttömiksi oli kuitenkin osoittautunut noin 43 % oppilaista. Hedman alkoi vähitellen itsekin suhtautua penseästi tylsämielisopetuksen mahdollisuuksiin. Esimerkiksi vuonna 1912 hän ehdotti, että tylsämielisten asiassa olisi tartuttava degeneraation syihin ja sen aiheuttajiin sekä ryhtyä taisteluun niitä vastaan. Hän ehdotti, että yhteiskunta ryhtyy estämään degeneraatiota eristämällä tai sterilisaatiolla. Uusi suuntaus oli valtaamassa alaa tylsämielishoidossa. Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitoksen lisäksi vuodesta 1907 toimi Sortavalassa Sisälähetys-Seuran perustama vastaavanlainen laitos. Vuoden 1908 asetuksen mukaan tylsämielislaitokset siirtyivät asteittain valtion valvontaan.

Vuonna 1889 perustettu Raajarikkoisten Auttamisyhdistys avasi seuraavana vuonna Helsingissä raajarikkoisten työkoulun. Yhdistyksen tavoitteena oli, että ajan mittaan työkoulun yhteyteen saadaan myös ortopedinen poliklinikka raajarikkoisten lasten hoitoa varten. Ortopedinen klinikka avattiin työkoulun yhteyteen 1900-luvun alussa. Yhdistys pyrki myös huolehtimaan mahdollisuuksien rajoissa raajarikkoisten koulunjälkeisestä elämästä eli lähinnä työpaikan tai työn hankkimisesta. Malli työkoululle oli saatu Kööpenhaminan raajarikkoisten työlaitoksesta.

Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1921 säädettiin oppivelvollisuuslaki, joka muutti koko koulutustilanteen. Laki vapautti oppivelvollisuudesta "tylsämieliset idiootit", ja muutoin heikkokykyiset olivat oppivelvollisia, mutta heidätkin voitiin vapauttaa. Tilanteen parantamiseksi luotiin apukoulujärjestelmä, josta oli jonkin verran jo varhaisempiakin kokemuksia. Apukoulu oli perustettava yli 10 000 asukkaan kaupunkeihin. Aistivammaiset kuuluivat lain mukaan opetuksen piiriin. Valtio tuki apukouluja, joiden oppilasmäärä kasvoi vuosien 1921 ja 1939 välisenä aikana 401:stä 923:een. Erityisopetusta annettiin lisäksi ns. h-luokilla eli hitaasti kehittyvien luokilla, joita oli vain Viipurissa ja Tampereella. Vajaamieliskoulutusta tehostettiin perustamalla Muhokselle vuonna 1926 Toivola-niminen laitos. Myös raajarikkoisten opetuksesta huolehtiminen kuului valtiolle.

Vuonna 1927 voimaan tullut laki turvasi yksityisten perustamien vajaamielislaitosten toiminnan. Tämän jälkeen perustettiinkin useita hoitolaitoksia. Helsingin diakonissalaitos aloitti kehitysvammaisten huollon vuonna 1927. Valtion ylläpitämä Kuhankosken tyttökoti muutettiin vuonna 1927 vajaamielisten tyttöjen huoltolaitokseksi. Seinäjoen piirimielisairaalan yhteyteen syntyi ensimmäinen kunnallinen kehitysvammalaitos ja Sortavalan kehitysvammaosasto laajeni vuonna 1930 yli 250-paikkaiseksi Vaalialan keskuslaitokseksi.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999