Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Vammaisten huoltaminen


1800-luvulle saakka yhteiskunnan toimenpiteet vammaisten auttamiseksi olivat osa yleistä vaivaishoitoa. Vaivaisuudella tarkoitettiin monentyyppistä huono-osaisuutta, joka saattoi olla seurausta sairaudesta, vammasta, vanhuuden heikkoudesta tai lapsilla turvattomuudesta. Vaivaishoito oli köyhäinhoitoa, sillä varattomille työkyvyn menettäminen merkitsi ruumiilliseen työhön perustuvassa yhteiskunnassa lähes aina myös köyhyyttä.

Köyhistä kaikkein heikoimmassa asemassa olivat vialliset köyhät - "kahdenkertaiset poloiset". Jo viallisuus sinänsä oli suuri tragedia. Viranomaisten mukaan säälittävää olotilaa pahensi kansan epäinhimillinen ja julma, pelonsekainen suhtautuminen. Käsitys sairauksista ja vammoista liitettiin kiinteästi Jumalaan, vaikka niille pyrittiin löytämään myös yksiselitteinen ja konkreettinen syy. Etenkään kulkutaudit ja mielisairaus eivät voineet olla lähtöisin rakkauden vaan vihan Jumalasta tai itse paholaisesta ihmisten rankaisemiseksi. Kiinteä maalaisyhteisö tarkkaili alituisesti jäseniään ja rekisteröi muutokset välittömästi. Ihmiset uskoivat tunnistavansa sairaudet useimmiten jonkin ulkonäköön liittyneen poikkeaman tai muutoksen perusteella. "Hullujen", "järjiltään menneiden" ja "kurjien" sekä tarttuvaa tai parantumatonta tautia sairastaneiden tunnistamista pidettiin helppona. Kehitysvammaisuus taas näkyi siinä, että vammaiset eivät oppineet jokapäiväiseen elämään liittyneitä rutiineja ja tapoja. He olivat "tylsiä" ja "tyhmiä". Ihmisen muuttuva ja tavallisesta poikkeava ulkonäkö oli yhteisölle pelonaihe ja syy lähimmäisen karttamiseen.

Vammaisia hoitaessaan yhteiskunnan tavoite oli kaksitahoinen. Kustannukset oli minimoitava ja viallisten oli itsensäkin hyödyttävä toimenpiteistä. Yhteisvastuuseen ja armeliaisuuteen perustuva vaivaisten avustaminen tuli Suomeen kirkon myötä. Aiemmin vaikeassa asemassa olevien auttamisvelvollisuus oli rajoittunut perheeseen ja sukuun. Keskiajan katolinen kirkko piti kerjuuta hyväksyttävänä huoltomuotona. Joukkomittaisen köyhyyden sosiaaliset seuraukset ja almujen jakamisesta johtuneet ongelmat johtivat keskiajan lopulla kuitenkin pyrkimyksiin organisoida avustustoiminta. Almujen jakoa suoraan yksityiselle ihmiselle pyrittiin välttämään ja avustukset kehotettiin jättämään suoraan luostareille ja kirkoille. Vain pieni osa kirkon keräämistä varoista meni vähäosaisten auttamiseen.

1300- ja 1400-luvuilla muodostui hospitaaleista järjestelmällisen köyhäinhoidon selkäranka. Hospitaaleja oli kahdenlaisia - Pyhän Hengen huoneita ja Pyhän Yrjänän huoneita. Pyhän Hengen huoneet olivat luostarien yhteydessä kaupungeissa toimivia almujen jakelun keskuksia ja kerjäläisten tilapäisiä majoituspaikkoja. Keskiajan lopulla voimakkaasti levinneen spitaalin vuoksi perustettiin spitaalisten eristämiseksi Pyhä Yrjänä -nimisiä, asutusten ulkopuolelle sijoitettuja laitoksia. Turussa toimi Pyhän Yrjänän hospitaali 1350-luvulla sekä myös Pyhän Hengen huone, jonka yhteydessä oli spitaalisten hoitolaitos. 1400-luvulla myös Viipurissa toimi hospitaali. Varat laitosten ylläpitoon saatiin maaomaisuudesta ja erityisestä spitaaliverosta. Hospitaaleista kehittyi vähitellen yleisiä hoitolaitoksia, joihin sijoitettiin lähinnä spitaalisia ja mielenvikaisia. Niiden merkitys vaivaishoidossa jäi merkityksettömäksi.

1500- ja 1600-luvulla keskitetyn hallintojärjestelmän ja suurvallan luominen heikensivät yleisesti ottaen väestön sosiaalista turvallisuutta. Tilanteeseen helpotusta toivat rahvaan omat perinteiset turvallisuutta luovat järjestelyt. Perheen ja suvun velvollisuutena oli yhä vastata vanhuksista ja työkyvyttömistä. Länsi-Suomessa syytinki takasi vanhuuden turvan talonpoikaistolle. Isäntäväki ruokki raihnaaksi tulleen palkollisensa.

Koska vähäinenkin vaivashoito rasitti valtion heikkoa taloutta, kruunu pyrki siirtämään valtion kustannukset seurakuntien maksettavaksi. Jo vuoden 1533 hospitaalisääntö velvoitti seurakunnan hoitamaan köyhänsä. Sama periaate toistui vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä, vuoden 1624 konstituutiossa kerjäläisiä ja ajanvarkaita eli laiskureita vastaan, vuoden 1642 kerjuusäännössä, vuoden 1686 kirkkolaissa sekä vuonna 1698 uudistetussa kerjuusäännössä. Vaivaishoito jäi seurakunnille siksi, että kruunua kiinnostivat vain ne alamaiset, jotka kykenivät veronmaksuun, sotapalveluun tai työhön. 1600-luvulla vaivaishoitoa koskeneet säädökset jäivät lähes pelkiksi periaatteellisiksi kannanilmaisuiksi.

Kihlakuntien, seurakuntien ja kaupunkien tehtävänä oli 1500-luvulta lähtien perustaa vaivaistupia, joihin työkyvyttömät sijoitettiin. Kurjimmat apua tarvitsevat, kuten mielisairaat ja spitaalia sairastavat, tuli sijoittaa hospitaaleihin. Vaivaistupien perustaminen tehtiin pakolliseksi, mutta niiden rahoittaminen oli vapaaehtoisella pohjalla. Niinpä niitä perustettiinkin melko vähän.

Kerjuu oli tehty vuoden 1642 kerjuusäännössä luvanvaraiseksi: ilman lupaa saivat kerjätä vain sokeat. Toistuvista kielloista huolimatta kerjuu jatkui, sillä sen valvonta oli mahdotonta ja kansan keskuudessa eli katoliselta ajalta periytynyt usko almujen annon otollisuudesta Jumalan silmissä. Lisäksi kerjuun avulla tapahtunut yksityinen köyhien avustaminen vähensi heistä yhteiskunnalle koitunutta taakkaa. Virallinen vaivaishoito perustuikin lähinnä luvanvaraiseen kerjuuseen ja vähäisiin avustuksiin, joita maksettiin seurakuntien vaivaiskassoista.

1700-luvun alussa valtakunnan alue supistui sotien takia, minkä vuoksi pelättiin väestön elinvoiman ja samalla työvoiman vähenevän. Valtion köyhäinhoitopolitiikkaa tehostettiin, mutta päälinjoiltaan se pysyi samanlaisena kuin aikaisemmin. Tavoitteena oli edelleen erottaa oikeat vaivaiset laiskureista. Edellisiä varten vaivaishoidon piti olla kunnossa; jälkimmäiset eli irtolaiset ja työkykyiset kerjäläiset joutuivat kruunun virkamiesten entistä tarkempaan valvontaan. Irtolaisia varten perustettiin mm. Tukholman pakkotyölaitos miehille ja Turun kehruuhuone naisille. Työkyvyttömien ylläpito kuului edelleen ensisijaisesti sukulaisille, mutta ellei heitä ollut, elatusvastuu siirtyi seurakunnalle..

Valtakunnan väestöpolitiikan tavoitteena oli työkykyisen väestön lisääminen, jolloin yhtenä keinona oli lastenhoitokin. Vuoden 1763 hospitaali- ja vaivaishoitoasetuksessa se kytkettiin vaivaishoitoon. Asetuksessa määrättiin, että valtion hospitaaleihin tuli ottaa "hullut, höperöt ja sellaiset kurjat, jotka ovat tarttuvien tautien kuten syövän, kaatumataudin, pitaalin ym. vaivaamia ja joiden olo muiden joukossa on pelottavaa tai vahingollista". Muut vanhuuden heikot tai vaivaiset köyhät, jotka eivät kyenneet hankkimaan elatustaan itse tai sukulaistensa avulla, olivat pitäjän elätettäviä. Spitaalin häviäminen 1700-luvulla muutti hospitaalit pelkästään mielisairaiden eristyspaikoiksi. Tavallisia sairaita varten alettiin kehittää lääninsairaalaverkkoa.

Seurakunnallinen vaivaishoito tehostui ja yhdenmukaistui 1700-luvulla. Käytössä oli kolme menetelmää:

1. vaivaiset voitiin sijoittaa köyhäintupaan,
2. heille voitiin antaa raha-avustusta,
3. tilalliset ja kaupunkien talonomistajat hoitivat heitä ruotuosuuksiensa mukaan.

Köyhäintupien pito oli kallista eikä siitä tullut vielä kovin yleistä. Myös raha-avun käyttö jäi taloudellisten tekijöiden vuoksi vähäiseksi. Kerjuu säilytti yhä asemaansa vaivaishoidon työvälineenä. Ruotuarmeijan periaatteella järjestetty vaivaisruotujärjestelmä yleistyi 1700- ja 1800-luvuilla. Kerjuuseen verrattuna ruotuhoito merkitsi vaivaisille ennen tuntematonta hoidon turvaa, sillä avustaminen ei ollut enää antajan itsensä päätettävissä, vaan se oli yhteisesti pitäjänkokouksessa sovittu tehtävä. Ruotuhoito lakkautettiin 1900-luvun alussa.

1800-luvun alussa ruotuhoidon rinnalle kehittyi ns. elätehoito, jossa yksityisille annettiin korvausta vastaan hoidettavaksi orpolapsia, mielisairaita ja vaikeavammaisia. Kustannukset pyrittiin minimoimaan, joten hoidettavan sai se, joka tarjoutui ottamaan hänet pienimmällä korvauksella. Tältä pohjalta kehittyivät orjamarkkinoita muistuttavat vaivaishuutokaupat. Huutokaupoissa lähes työkyvyttömät vammaiset, kuten sokeat, joutuivat vähävaraisimmille huutajille ja huolenpito oli sen mukaista.

1800-luvun puolivälissä pakollinen köyhäinhoitojärjestelmä kattoi koko maan, mutta se koostui useista eri aikoina säädetyistä laeista ja ohjeista, jotka heijastivat erilaisia näkemyksiä köyhäinhoidosta. Tilanteen selkeyttämiseksi keisari Nikolai I antoi vuonna 1852 vaivaishoitoasetuksen, jossa määrättiin seurakuntien velvollisuudeksi holhota alueensa köyhät ja vaivaiset, määriteltiin vaivaishoidon organisaatio sekä jaettiin köyhäinapuun oikeutetut viiteen ryhmään:

1. "Hourut ja mielettömät.
2. Ruumiiltaan vialliset, vanhastuneet ja raajanrikkoiset, jotka tarvitsevat muiden hoitoa ja holhousta, eivätkä taida itse jonkin kaltaisella työllä hankkia mitään elätteeksensä.
3. Muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat, jotka eivät tarvitse alallista hoitoa ja enemmän eli vähemmän työhön kykenevät.
4. Sellaiset, jotka... kovan onnen taikka taudin vuoksi sillä kertaa ovat avun tarpeessa.
5. Turvattomat, vielä ei kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa."


Vuoden 1852 asetus antoi köyhille laillisen oikeuden avun saamiseen ilman heidän vapautensa riistämistä tai ihmisarvon polkemista. 1860-luvun lopun katovuosien jälkeen asetusta kiristettiin vuonna 1879. Uusi asetus ei enää tuntenut lakimääräistä oikeutta avustukseen. Köyhyyden käsitettä rajattiin siten, että kuntien velvollisuudeksi jäi huolenpito turvattomista lapsista ja työkyvyttömistä. Valtiollisen avustustoiminnan rinnalle oli jo muodostunut vapaaehtoisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka kykenivät osittain paikkaamaan lakisääteisen avustustoiminnan puutteita.
Vaivaishoidossa ei tapahtunut enää 1800-luvun lopulla merkittäviä sisällöllisiä muutoksia. Vaivaishoito siirtyi 1860- ja 1870-luvuilla tapahtuneen kunnallishallintouudistuksen johdosta kunnille ja kaupungeille, ja vuonna 1893 perustettiin maahan vaivaishoidontarkastelijan virka ylimmäksi vaivaishoidon valvojaksi.

1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaivaishoidon luonteessa alkoi tapahtua muutosta. Muutoksen taustatekijöinä olivat vaivaishoidon valtiojohtoisuuden lisääntyminen, vaivaistalojen perustaminen ja paikallisen huoltotoiminnan yhdenmukaistuminen. Vaivaistalojen määrän kasvu oli voimakasta 1900-luvun alkuvuosina. 1880-luvun puolivälissä Suomessa oli vain kymmenkunta vaivaistaloa, vuonna 1902 niitä oli jo 116 ja vuonna 1920 kunnalliskodeiksi nyt nimitettyjä laitoksia oli 252. Aikuisikäisiä hoidokkeja niissä oli yli 21 000. Samaan aikaan alettiin köyhyyden syyt johtaa yhteiskunnan epäkohdista, yleensä köyhistä itsestään riippumattomista tekijöistä.

Vanha köyhyyttä tarkoittanut vaivaiskäsite alkoi 1800-luvun lopulla hajota. Vaivaisia olivat henkilöt, joiden avuntarpeen syynä oli heidän oma vajavuutensa ja työkyvyttömyytensä. Ryhmään kuuluivat siis lapset, vanhukset, sairaat ja vammaiset. Köyhien huollontarve puolestaan aiheutui työttömyydestä tai muista heitä itsestään riippumattomista syistä. 1890-luvulla köyhäinhoitotilastoissa vaivainen-termillä viitattiin yksinomaan "sielun tai ruumiin vioilla vaivattuihin" avuntarvitsijoihin.

Virallisessa tekstissä vaivaisuus-käsitteeseen sisällytettiin 1900-luvun alussa yleensä mielenvikaiset (mielisairaat ja kehitysvammaiset), kaatumatautiset, raajarikot, sokeat ja kuuromykät. Jotkut pyrkivät erottamaan "vähämieliset" ja "mielenvikaiset" toisistaan jo sangen varhain. Köyhäinhoitotilastossa tarkempi jako tehtiin kuitenkin vasta 1922. Tällöinkin todettiin, ettei suuri yleisö tavallisesti erottanut tylsämielistä mielisairaasta. Todennäköisesti mielisairauden ja kehitysvammaisuuden välillä nähtiin aste-ero mutta ei laatueroa. Mielipuolen uskottiin käyttäytyvän sekavasti ja raivopäisesti. Tylsäjärkisiä tai vähämielisiä pidettiin sananmukaisesti tylsinä: he olivat rauhallisia ja heiltä puuttui psyykkinen energia.

1900-luvun alussa alkoi köyhäinhoito-sana yleistyä vaivaishoito-termin sijaan. Siitä yhtenä osoituksena on vuoden 1922 köyhäinhoitolaki, jossa "vaivainen"-termi korvattiin termillä "köyhä". Uusi köyhäinhoitolaki lähti velvollisuudesta huolehtia omasta ja lähiomaisten toimeentulosta. Jos henkilö ei kyennyt hankkimaan tai saamaan tarvitsemaansa elatusta tai hoitoa, kunnan tehtävänä olii järjestää se tarkoituksenmukaisella tavalla. Aikaisemmin köyhäinhoito oli tarkoitettu pääasiassa lapsille, leskille, työkyvyttömille, sairaille ja muille vaivaisille. Nyt kunta velvoitettiin huolehtimaan jokaisesta vaikeuksiin joutuneesta.

Vammaisten kokonaismäärä kasvoi 1800-luvun lopulta 1930-luvun loppuun alle 20 000:sta noin 64 000:een, mutta korkeimmillaankin heidän osuutensa väkiluvusta ylsi vain noin 1,8 %:iin. Viallisten (ruumiillisesti tai henkisesti vajavaisten) avustettujen määrä pysytteli 1900-luvun alkupuolella noin 10 000 hengen tuntumassa. 1920-luvun aikana viallisten avustettujen määrä alkoi nousta ja 1930-luvun lopussa se oli jo noin 20 000. Tällöin viallisten osuus kaikista avustettavista oli noin viidennes. Valtaosa köyhäinhoidon hoitamista viallisista oli aikuisia. Lapsia oli alle 5 %. Suurimman ryhmän avustettujen viallisten joukossa muodostivat mielenvikaiset, joiden osuus kaikista viallisista avustetuista kasvoi 1800-luvun lopun noin 40 %:sta 1930-luvun lopulle tultaessa peräti 85 %:iin. Mielenvikaisten jälkeen suurimmat vammaisryhmät köyhäinhoidossa olivat sokeat ja raajarikot. Pienimmän ryhmän avustettujen viallisten joukossa muodostivat kuuromykät. Vielä 1930-luvullakin omaisten ja sukulaisten sekä erilaisten järjestöjen huolto muodosti suuren osan vammaisten huollosta. 1930-luvulla tehtyjen tilastoselvitysten mukaan köyhäinhoidon varassa elävien osuudet eri vammaisryhmistä olivat seuraavat:

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999