Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Vammaishuollon kausi


Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia kutsutaan kuntoutuksen historiassa vammaishuollon vaiheeksi. Toisessa maailmansodassa haavoittui yli 200 000 suomalaista, joista yli 90 000 sai pysyvän vamman. Sota siis vaikutti hyvin paljon vammaisten asemaan.

Sodan alkaessa kaatuneiden omaisten sekä haavoittumisen tai sairauden takia invalidiksi jääneiden lakimääräisenä turvana oli vuonna 1938 annettu laki korvauksen suorittamisesta sotapalveluksessa aiheutuneen ruumiinvamman tai sairauden johdosta. Lain mukaan vahingoittuneelle tai sairastuneelle itselleen oli annettava sairaanhoitoa, päivärahaa, elinkorkoa ja ammattiopetusta sekä vahingoittuneen tai sairastuneen elatusvelvollisen omaisille oli annettava huoltoapua ja kaatuneen tai muulla tavalla kuolleen sotilaan omaisille oli suoritettava huoltoeläkettä ja hautausapua. Lain ulottuvuutta laajennettiin heti talvisodan jälkeen annetulla lailla niin, että sen piiriin tulivat mm. ulkomaalaiset vapaaehtoiset ja puolustusvoimien työssä olleet lotat. Sodassa vahingoittuneiden ja sairastuneiden sekä heidän omaistensa vakuutusedun luontoisista korvauksista oli säännöksiä myös työntekijän tapaturmavakuutuslaissa yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana ja väestönsuojelusta annetussa laissa. Lisäksi annettiin erityislaki sodasta aiheutuneen ruumiinvamman johdosta suoritettavasta korvauksesta, jonka nojalla turvattiin oikeus tapaturmakorvaukseen ja huoltoon niille sodan johdosta ruumiinvamman saaneille, joita muut lait eivät tarkoittaneet.

Sodassa vammautuneiden kuntoutuksesta huolehtivat sodan alkuvaiheesta lähtien pääasiassa invalidijärjestöt eli jo ennen sotaa toimintansa aloittaneet Vapaussodan Invaliidien Liitto (per. 1924) ja Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liitto (per. 1938; vuodesta 1971 Invalidiliitto) sekä vuonna 1940 perustetut Invalidisäätiö ja Sotainvalidien Veljesliitto. Vuonna 1941 säädettiin sotainvalidien huoltoa varten sotatapaturmalaki ja seuraavana vuonna sotainvalidien työhuoltolaki, jonka toimeenpanosta vastasi vapaaehtoisjärjestöjen (lähinnä Sotainvalidien Veljesliitto, Suomen Punainen Risti ja Lotta Svärd) ohella väliaikaiseksi hallinnolliseksi viranomaiseksi perustettu Sotainvalidien työhuoltovirasto. Työhuolloksi kutsuttua lääkinnällistä ja ammatillista kuntoutusta tarvitsivat hyvin monet vammaisryhmät, esimerkiksi aivovammaiset, amputoidut ja tuberkuloosipotilaat. Lievemmin vammautuneet tarvitsivat ohjausta uuteen ammattiin tai apuvälineitä.

Sotavammaisten turvaksi säädettiin vuonna 1948 sotilasvammalaki, joka on edelleenkin sotavammaisten huollon peruslaki. Lailla täsmennettiin ja parannettiin sotavammaisten korvauksia. Lisäksi lakiin otettiin käsite "erityinen laitos", jossa annettava laitoshoito korvattiin sairaanhoitona ja sen antamisen edellytyksenä oli sotavammaisen avuton tila ja huollon pysyvyys. Sodan jälkeen laitoksia oli yksi, Kaunialan hoitolaitos. Lakiesitystä käsiteltäessä eduskunnassa ei keskusteltu lainkaan vaikeavammaisten erityishuollon tarpeesta tai sen järjestämisestä valtion toimenpitein.

Kun vammautuneiden ja kaatuneiden omaisten huoltoa organisoitiin toisen maailmansodan aikana, päätettiin luoda sellainen järjestelmä, jota voidaan käyttää myöhemminkin koko vammaispolitiikan tarpeisiin. Professori Fabian Langensköldin johdolla valmisteltiin invalidihuoltolaki, joka säädettiin vuonna 1946. Se oli vammaispolitiikan kulmakivi 1980-luvulle saakka. Laissa invalidi määriteltiin henkilöksi "jonka työ- tai toimintakyky jonkin elimen puuttumisen tai toimintavajavuuden vuoksi on pysyvästi siinä määrin puutteellinen, että hänelle on siitä olennaista haittaa jokapäiväisessä elämässä tai toimeentulon hankkimisessa". Invalidina ei lain mukaan pidetty jatkuvaa sairautta potevaa henkilöä, jollei sairaus ollut pysähtynyt eikä henkilöä, jolle invalidihuoltoa ei voitu henkisten tai ruumiillisten edellytysten puuttuessa tuloksellisesti antaa. Invalidihuoltona voitiin antaa lääkintähuoltoa, koulutusta ja työhuoltoa. Kunnan tehtävänä oli seurata vammaisten oloja ja huolehtia siitä, että vammaiset saivat tarvitsemansa huollon. Invalidihuoltolakiin tehtiin myöhemmin useita parannuksia. Invalidihuoltoon oikeutettujen sairausinvalidien määrä kasvoi ja kuntoutustoiminnan järjestämiseen alettiin kiinnittää huomiota.

Vuonna 1951 invalidihuoltolaki sai täydennyksekseen invalidirahalain. Invalidirahan esikuvana oli sokeille maksettu sokeainavustus, jonka tarkoituksena oli korvata työssäkäyville sokeille vamman aiheuttama alentunut tulotaso. Invalidirahaa maksettiin ansiotyötä tekeville vaikeavammaisille, jotka eivät saaneet muuta korvausta ja jotka eivät pystyneet saamaan normaalia vastaavia tuloja. Vaatimuksena oli työ- ja toimintakyvyn aleneminen 2/3:lla tai poikkeustapauksissa puolella. Koska invalidirahalain tarkoituksena oli kannustaa vammaisia elättämään itsensä omalla työllään, niin sittemmin laki sai sisulain lempinimen. Vuonna 1989 invaliidiraha korvattiin kansaneläkelaitoksen toimesta maksettavalla vammaistuella.

Tiivistäen voidaan todeta toisen maailmansodan jälkeisen vammaishuollon vaiheiden keskeiset periaatteet:

1. huollon pääasiallinen perustelu oli yksilön auttaminen
2. toiminnan kohteena oleva ryhmä oli tarkoin rajattu (invalidihuoltolaissa määritellyt invalidit)
3. toiminta rakentui omavaraisen järjestelmän periaatteelle
4. huolto oli hyväksytty virallisesti yhteiskunnan tehtäväksi, mutta käytännön toteutuksessa oli yksityisen, vapaaehtoisen kansalaistoiminnan merkitys huomattava.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999