Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Tylsämielisongelman ratkaisuyritykset


1800-luvun lopulla perinnöllisyystieteen vanavedessä syntyneen rotuhygienialiikkeen ajattelun ja toiminnan lähtökohtana oli uhka degeneraatiosta eli "elävien olentojen muuttumisesta taantuvaan suuntaan". Rotuhygieenisen ajattelutavan mukaan yhteiskuntien häiriöt aiheutuivat ihmisen ja ihmiskunnan biologiaan liittyvistä syistä. Rotuhygienialiike tarkasteli myös vammaisuutta uudesta näkökulmasta. Huomion kohteeksi joutuivat ennen muuta psyykkisesti ja moraalisesti vialliset, joiksi määriteltiin mielisairaat, tylsämieliset, kaatumatautiset, rikolliset ja sairasmieliset. Tilastot osoittivat näiden ryhmien jatkuvasti lisääntyvän ja kyseisten ominaisuuksien uskottiin leviävän perinnöllisesti. Heikkojen ainesten lisääntymisen nähtiin johtavan koko ihmiskunnan rappioon.

Rotuhygienia voidaan jakaa kahteen päälinjaan päämäärien ja keinojen mukaan. Negatiivisen rotuhygienian tavoitteena oli estää 'huonoa' perintöainesta kantavien ihmisten lisääntyminen. Positiivisen rotuhygienian pyrkimyksenä oli 'hyvälaatuisen' väestön määrän lisääminen verrattuna 'huonompaan' väestöön.

Degeneraation määrittely perustui biologian, perinnöllisyystieteen ja tilastotieteen asiantuntemukseen. "Alamittaisten" erottelussa käytettiin apuna tieteellisiä menetelmiä, kuten älykkyysmittauksia sekä perinnöllisyys- ja sukututkimuksia. Tieteelliset menetelmät loivat opille vakuuttavuutta. Ihmisrodun parannus kiinnosti etenkin lääkäreitä ja perinnöllisyystieteilijöitä. Rotuhygienian uskottiin olevan ratkaisu lukuisiin yhteiskunnallisiin ongelmiiin, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, alkoholismiin sekä henkiseen ja fyysiseen sairaalloisuuteen. Kun aistiviallisten opetus rakentui humaanisuuden ja kristinuskon perustalle, rotuhygienian lähtökohtana olivat puolestaan luonnontieteet. Tärkeimmäksi nähtiin yhteiskunnan etu.

Rotuhygieenisen ajattelutavan merkkejä alkoi Suomessa esiintyä vuosisadan vaihteessa, mutta varsinaisesti se löi itsensä läpi Suomessa ja kansainvälisestikin vuonna 1912, jolloin järjestettiin Lontoossa ensimmäinen kansainvälinen "rodun jalostuskongressi". Samana vuonna Suomessa järjestettiin kuudes aistivialliskoulukokous, jossa hahmoteltiin ensimmäisen kerran selkeä ohjelma degeneraation pysäyttämiseksi.

Asenteiden jyrkentyminen ilmeni kielenkäytön arvovärittyminä vammaisista, sairaista ja rikollisista puhuttaessa. Termit saastutettu, yhteiskunnan loiseläjä ja hyödytön syöjä tulivat käyttöön. Degeneroituneita kutsuttiin moraaliseksi ja sosiaaliseksi jätteeksi. Degeneraatiota verrattiin myös ruttoon ja mätäpaiseeseen. Degeneroituneiden yksilöiden uskottiin olevan moraalisesti alimittaisia, viettiensä varassa eläviä olioita, joiden "suurin ilo oli tehdä pahaa". Tylsämielisestä todettiin, että "hän varastaa, kerjää, valehtelee ja murhaa". Tylsämielisissä, jotka aiemmin oli tulkittu lähinnä "hyväntahtoisiksi tyhmeliineiksi", nähtiin yhä useammin vaarallinen rikollinen.

Erityisen huolestuttavana ja degeneroituneille leimallisena paheena pidettiin heidän voimakasta sukupuolisuuttaan. Tylsämielisiä naisia pidettiin erityisen vaarallisina, sillä he levittivät siveettömyyttä ja sukupuolitauteja. Lisäksi he olivat "kaksinverroin" hedelmällisempiä kuin normaalit naiset. Suomessa vuonna 1926 tehdyn selvityksen mukaan köyhäinhoidon varassa elävistä henkisesti viallisista oli sukupuolisesti epäluotettavia naisista 42 % ja miehistä 28 %. Vaarallisina pidettiin myös kaatumatautisia naisia. Naisten sukupuolisuuden oletettiin olevan yhteydessä kaatumataudin syntyyn, sillä kaatumataudin puhkeaminen yhdistettiin naisilla "melko usein" juuri ensimmäisiin kuukautisiin. Kaatumatautiin yleensä ja kaatumatautisiin naisiin erityisesti katsottiin kytkeytyvän "yleiseen avuttomuuteen liittyvää intensiivistä eroottisuutta" ja voimakkaita sukupuolivaistoja. Vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi nähtiin se, että kasvatuksen avulla ei kyetty vaikuttamaan vaarallisiksi koettujen vajavaisten yksilöiden perimään.

Eristäminen, avioliittokielto ja sterilisaatio olivat tylsämielisten ja muiden degeneroituneiden eliminoimiseksi käytettyjä keinoja. Suomessa Edvin Hedman esitti jo vuonna 1899 ainoaksi keinoksi "epäsosiaalisten tylsämielisten" varalle heidän sulkemisensa eliniäksi hyvin vartioituun laitokseen. Ratkaisua perusteltiin mm. sillä, että näin voitiin suojella lapsia näkemästä epänormaaliutta, jolla pelättiin olevan kielteisiä seurauksia. Lisäksi perheet voitiin näin vapauttaa raskaasta taakasta. Keskeisin perustelu laitoshuollon kehittämiselle oli kuitenkin se, että eristämisen avulla degeneroituneita estettiin toteuttamasta yhteiskunnalle vahingollisia moraalittomia taipumuksiaan. Vankiloiden ohella tarvittiin muita laitoksia, sillä vuoden 1889 rikoslaki jätti useimmat degeneroituneet, kuten "mielipuolet", "ymmärrystä vailla olevat" sekä "satunnaisessa mielenhäiriössä olevat" syyntakeettomuutensa vuoksi rankaisematta. Laitospaikkojen suuri tarve ja huoltomuodon kalleus muodostuivat ongelmiksi aukottoman laitoshuollon luomisessa. Näiden seikkojen lisäksi vedottiin eristämisen epäinhimillisyyteen, kun laitoshuollolle alettiin etsiä muita vaihtoehtoja.

Vuosisadan vaiheesta lähtien alkoi pohdinta avioitumisen kieltämisestä "viallisilta" ihmisiltä. 1900-luvun alussa mm. Edvin Hedmanin ja vaivaishoidontarkastelija Gustaf Adolf Helsingiuksen mielestä yhteiskunnalla oli oikeus puuttua periytyviä vikoja kantavien ihmisten avioitumiseen. Jo 1700-luvulta asti Ruotsissa ja Suomessa nähtiin synnynnäinen kaatumatauti avioesteenä, koska taudin arvioitiin periytyvän lääkäreiden tutkimusten ja käytännön kokemusten perusteella. 1920-luvulla käynnistettiin Suomessa avioliittolainsäädännön kokonaisuudistus, jonka tarkoituksena oli vuoden 1734 lakiin perustuvien ja osin hajanaisten säädösten uusiminen ja kokoaminen yhtenäiseksi laiksi. Vuonna 1929 hyväksyttiin uusi avioliittolaki, jossa laajennettiin huomattavasti avioestesäädöstä. Ehdottomia avioesteitä olivat läheinen sukulaisuus, mielisairaus ja tylsämielisyys. Kaatumatautisten ja sukupuolitautia sairastavien sekä synnynnäisten kuuromykkien keskinäiset avioliitot asetettiin presidentin luvan varaisiksi. Synnynnäiset kuuromykät vapautettiin avioliittolain rajoituksista vuonna 1944.

Äärimmäisin ja varmin keino estää degeneroituneiksi arvioituja jatkamasta sukua oli sterilisointi eli sukurauhastiehyiden katkaiseminen. Suomessa steriloimiskysymystä käsiteltiin ensimmäisen kerran laajasti julkisuudessa vuonna 1912 Helsingissä järjestetyssä aistivialliskoulukokouksessa, jossa tanskalainen professori Christian Keller, ylilääkäri Albert Björkman, Edvin Hedman ja professori Gerog von Wendt ehdottivat steriloinnin käyttöönottoa. Edellä mainittujen mielipiteet edustivat kuitenkin äärimmäisen radikaalia asennoitumista, sillä yleensä lääketieteen piirissä suhtauduttiin vielä 1920-luvun alussakin varsin varauksellisesti sterilisaatioon.

Maailman ensimmäinen sterilointilaki säädettiin vuonna 1907 Yhdysvalloissa, Indianassa. Laki mahdollisti valtion laitoksiin tuomittujen rikollisten, idioottien, imbesillien ja raiskaajien operoimisen asiantuntijaraadin suosituksesta. Myös Euroopassa säädettiin 1920-luvulta lähtien henkisesti jälkeenjääneiden sterilisointia koskevia asetuksia (mm. Tanska 1929, Saksa 1933, Norja 1934, Ruotsi 1935).

Suomessa valtioneuvosto asetti vuonna 1926 komitean selvittämään perusteellisesti, olisiko suotavaa säätää maassamme laki, joka sallisi tylsämielisten, mielisairaiden, kuuromykkien ja kaatumatautisten henkilöiden sterilisoimisen sosiaalisista ja yleisinhimillisistä syistä. Sterilisaatiota koskeva laki vahvistettiin selvityksen pohjalta 13.6.1935. Kuuromykät ja kaatumatautiset jäivät pakkosteriloinnin ulkopuolelle. Lain ensimmäisessä pykälässä todettiin:

"Tylsämielinen (idiootti), vähämielinen (imbesilli) ja mielisairas voidaan määrätä tehtäväksi suvun jatkamiseen kykenemättömäksi, jos on syytä varoa, että sellainen vajaakelpoisuus periytyisi hänen jälkeläisiinsä, tai jos on todennäköistä, että hänen lapsensa jäisivät hänen tällaisen vajaakelpoisuutensa takia huoltoa vaille."


Asetuksessa täsmennettiin, että lain piiriin kuuluvat alle 14-vuotiaan älykkyystasolla olevat vajaaälyiset sekä skitsofreniaa, maanis-depresiivistä tai "muuta periytyväksi todettua mielitautia jatkuvasti tai ajoittain potevat henkilöt". Saman säännöksen todettiin koskevan myös sukupuolirikollisia. Mikäli henkilö kärsi "luonnottomasta sukuvietistä", voitiin sterilisaation ohella sallia myös kastraatio eli sukurauhasten poisto.

Vuoden 1935 pakkosterilisointilakia täsmennettiin myöhemmin, ja vuoden 1950 lain mukaan lääkintöhallituksella oli valta määrätä sterilisoitavaksi mielisairas tai vajaamielinen ja "jos vajaakelpoisuus on sen laatuinen, että se ilmaantuisi hänen jälkeläisiinsä tai aiheuttaisi, että hänen lapsensa jäisivät huoltoa vaille". Lupa myönnettiin myös silloin, jos henkilö voitiin "harkita olevan sieluntoiminnan sairaalloisuuden vuoksi tahi alkoholin tai huumausaineiden väärinkäytön taikkaa muun yhteiskunnanvastaisen elämäntavan johdosta vastaisuudessa ilmeisesti kykenemätön huolehtimaan lapsistaan".

Suomessa samoin kuin muissa Pohjoismaissa oli myös mm. tapana, että lääkintöhallituksen valtuuttama tarkastaja vieraili koululuokissa arvioimassa, onko joku koululainen vajaamielinen tai muuten yhteiskuntakelvoton. Pelkästään hänen lausuntonsa saattoi johtaa jopa aivan 'normaalin' lapsen sterilisointiin.

Suomessa tehtiin vuosina 1935-1970 yhteensä noin 57 000 laillista sterilisointia. Arvioiden mukaan pakkosterilisoituja oli tuona aikana noin 11 000 ihmistä. Heistä runsaat 7 000 oli selkeästi rotuhygieenisin perustein tehtyja pakkopäätöksiä. Suomen lääkintöhallitus antoi vielä 1960-luvulla noin 300 lupaa sterilisointiin rotuhygieenisin perustein. Vuosina 1950-1970 tehtiin samoin perustein myös noin 4 000 aborttia, jonka yhteydessä nainen tehtiin samalla hedelmättömaksi. Pakkosterilisaatio on Suomessa ollut kiellettyä 1970-luvun alusta lähtien.

Pakkosterilisointilakia kritisoitiin jo sen säätämisen aikaan, mutta ajatusta tiettyjen vammaisryhmien eliminoimisesta yhteiskunnasta kannattivat etenkin lääkärit, joiden auktoriteettia asetettiin harvoin kyseenalaiseksi. Rotuhygieeninen ajattelutapa suhtautumisessa vammaisiin näkyi pitkään sotavuosien jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1955 julkaistussa sosiaalihuollon oppikirjassa viitattiin edelleen "lievästi vajaamielisten holtittoman lisääntymisen" aiheuttamaan vaikeaan rotuhygieeniseen pulmaan. Ajattelu jakoi vammaisuuden kahteen kastiin: yhtäältä pahoihin, saastuneisiin, vaarallisiin ja toisaalta vähemmän vaarallisiin yksilöihin.



©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999