Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Suurten vammaisjärjestöjen järjestäytyminen


Yhdistystoiminta sotavammaisten auttamiseksi syntyi Suomessa vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen. Sodan aikana järjestettiin keräyksiä armeijassa ja liikelaitoksissa sodassa vammautuneiden hyväksi. Sodan jälkeen toimittiin valkoisten puolella vammautuneiden hyväksi useilla eri tahoilla ilman yhteistä johtoa. Vuonna 1924 sotainvalidit käynnistivät oman toimintansa perustamalla Vapaussodan Invaliidien Liiton, jonka tavoitteiksi tulivat mm. sotavammaisten eläkkeiden ja sotakorvausten parantaminen, työpaikan takaaminen valtion toimesta sekä parantolan ja lepokodin saaminen. Liiton toiminta käynnistyi puolustusministeriöltä, maanpuolustusjärjestöiltä sekä yksityisiltä ja yrityksiltä saatujen lahjoitusten turvin. Vähitellen myös omien keräyskampanjoiden ja arpajaisten osuus rahoituksessa kasvoi. Myös kirkon osuus liiton toiminnan rahoittajana oli merkittävä, sillä vuodesta 1934 lähtien kerättiin itsenäisyyspäivän kolehti sotainvalidien hyväksi. 1930-luvulla merkittäväksi tulonlähteeksi tulivat myös raha-automaatit. Vuoteen 1930 mennessä liitto oli rakentanut kymmenen osastoa sisältävän maakuntaverkoston.

Alkuvuosina Vapaussodan Invaliidien Liiton varat käytettiin siemenviljan ja työkalujen hankkimiseen sekä ammattikurssien kustantamiseen vaikeimmassa asemassa oleville. Myöhemmin Kyyhkylän ja Suitian invalidikotien ylläpitäminen olivat näkyvintä toimintaa. Vuonna 1938 liitto sai lahjoituksena Runnin kylpylän sotainvalidien hoito- ja lepopaikaksi, joka kuitenkin sotien jälkeen myytiin kannattamattomana pois.

Punaisten puolella oli yhdistyshankkeita 1920-luvun lopulta lähtien, mutta poliittisesta tilanteesta johtuen niiden toiminta ei ollut mahdollista. Vasta sotien jälkeinen uusi poliittinen tilanne mahdollisti punainvalidien järjestäytymisen. Vuoden 1945 alussa perustettiin Vuoden 1918 Helsingin Punaisten Invalidien yhdistys, josta tuli sittemmin valtakunnallinen Vuoden 1918 Punainvalidit. Yhdistyksen toiminta painottui edunvalvontaan, erityisesti eläke-etujen parantamiseen sekä erilaiseen virkistystoimintaan.

Kansalaissodan invalidien järjestöjen toiminta hiljeni jäsenistön ikääntyessä ja vähentyessä. Sekä valkoisten että punaisten liitot lopettivat lopulta toimintansa 1980-luvun jälkipuoliskolla.

"Siviili-invalidit" panivat merkille kansalaissodan invalidien järjestäytymisen ja heidän toimintansa tulokset. Ainoa heidän puolestaan toimiva järjestö oli vuonna 1889 perustettu Raajarikkoisten Auttamisyhdistys, jonka toimintaa kritisoitiin, koska se kohdistui vain lapsiin. Lisäksi yhdistyksen huoltolaitoksen työohjelmaa arvosteltiin liian suppeaksi. Tytöille opetettiin ompelua ja pojille puusepän-, räätälin- tai suutarinammattia eikä omakohtaista ammatinvalintaa tunnettu. Opetusohjelmaan vaadittiin myös ns. henkisen työn ammatteja.

Auttamisyhdistyksen toiminnasta virinnyt keskustelu oli sysäyksenä Raajarikkoisten Työkotiyhdistyksen perustamiselle vuonna 1935. Yhdistyksen tavoitteena oli työkodin perustaminen aikuisille invalideille. Yhdistyksen jäsenkunta koostui pelkästään invalideista. Paikallisten invalidiyhdistysten perustaminen maakuntakeskuksiin alkoi työkotiyhdistyksen aloitteesta keväällä 1937. Työkotiyhdistys ryhtyi valmistelemaan invalidiyhdistysten katto-organisaatioksi valtakunnallisen invalidien liiton perustamista. Kahdeksan invalidiyhdistyksen edustajat kokoontuivat tammikuussa 1938 Helsinkiin perustamaan invalidien liittoa, joka sai nimekseen Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto (SSAL). Liiton tavoitteiksi asetettiin vammaisten tietoisuuden vahvistaminen, suuren yleisön mielenkiinnon herättäminen invalidien asemaan sekä invalidien elinolosuhteiden kehittäminen.

SSAL:n kiireellisin tehtävä oli invalidien ammattiopetuksen kehittäminen. Sodan puhkeaminen vuonna 1939 käänsi SSAL:n huomion sodassa vammautuneiden huoltoon. SSAL keskittyi sodan vuosina ja niiden jälkeen sotainvalidien ammattikurssien järjestämiseen. Liiton ensimmäinen erityisammattioppilaitos aloitti toimintansa Westendissä vuonna 1942, ja 1940-luvun loppuun mennessä perustettiin vielä Kolmirannan, Järvenpään ja Sulkavan ammattioppilaitokset. Vuonna 1953 aloitti toimintansa liiton kuntouttamislaitos Käpylässä Helsingissä. Vuonna 1945 liittoon kuului 12 jäsenyhdistystä ja vuonna 1960 jo 47 yhdistystä. Niiden jäsenmäärä nousi samassa ajassa hieman alle 13 000:sta noin 18 000:een. Vuonna 1971 liiton uudeksi nimeksi tuli Invalidiliitto. Vuoden 1996 lopussa siinä oli 154 jäsenyhdistystä ja hieman yli 39 000 jäsentä.

Keväällä 1940 virisi sotainvalidien oma yhdistystoiminta, ja paikallisia sotainvalidikerhoja syntyi useille paikkakunnille. Elokuussa 1940 perustettiin sotainvalidien oma liitto, Vuosien 1939-1940 Sodan Invalidien Veljesliitto, jonka nimi muutettiin vielä samana vuonna Sotainvalidien Veljesliitoksi. Liiton tavoitteena oli ylläpitää vuosien 1939-1940 sodassa haavoittuneiden ja sairastuneiden sekä työkykynsä menettäneiden isänmaallista henkeä ja luottamusta tulevaisuuteen sekä luoda pohjaa heidän ja heidän puutteessa olevien omaistensa huollolle. Veljesliiton ensimmäinen huoltolaitos Suitian aivovammaisten hoitokoti avattiin vuonna 1945. Sen jälkeen perustettiin sotasokeiden työ- ja virkistyskoti Kaarinaan vuonna 1946, vaikeavammaisten hoitolaitos Kauniaisiin vuonna 1947, stoatuberkuloottisten ammattioppilaitos Liperiin vuonna 1948 sekä raaja-amputoitujen hoitolaitos Helsingin Kaskisaareen vuonna 1957. Laitosten rakentamiseen liitto sai huomattavia avustuksia Ruotsista ja Norjasta sekä kotimaasta toisen maailmansodan aikana avustusten jakamista ja kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaa koordinoimaan perustetulta valtiojohtoiselta Suomen Huollolta. Pääosa ulkopuolisesta rahoitusavusta tuli kuitenkin valtiolta.

Sotainvalidien työhuoltoa hoiti vuosina 1942-1948 valtion Sotainvalidien Työhuoltovirasto, joka koulutti lähes 7 000 sotainvalidia noin 40 ammattiin. Lisäksi se järjesti yleiskoulutusta, jakoi työväline- ja raaka-aineavustuksia sekä sijoitti työhön 7 700 sotainvalidia. Työhuoltoviraston lopettamisen jälkeen sotainvalidien työnvälitys siirtyi Veljesliiton hoidettavaksi, mutta valtio korvasi edelleen kustannukset. Myös muilla invalidijärjestöillä oli työnvälitystoimintaa. Vuonna 1953 käynnistyi invalidien yhteinen työnvälitys, joka liitettiin 1960-luvun alussa osaksi yleistä työnvälitystoimintaa.

Sotainvalidien Veljesliitto ryhtyi heti perustamisensa jälkeen rakentamaan koko maan kattavaa alaosastojen ja asiamiesten verkostoa. Veljesliitto kokosi nopeasti piiriinsä lähes kaikki sotainvalidit. Syynä tähän olivat jäsenyyden mukanaan tuomat edut, tehokas järjestöorganisaatio sekä sotainvalidien vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Osastojen tärkein tehtävä oli jäsenistön taloudellinen ja henkinen tukeminen. 1950-luvun lopussa Veljesliitossa oli 398 osastoa, joissa jäseniä oli kaikkiaan noin 48 000. Liitto oli tuolloin selvästi suurin vammaisjärjestö Suomessa. 1960-luvulta lähtien liiton jäsenmäärä on vähitellen laskenut jäsenistön ikääntyessä.

Sotainvalidiyhdistysten tueksi perustettiin jo sodan aikana useita naisjaostoja. Naisjaostojen valtakunnallinen keskustoimikunta rekisteröitiin vuonna 1953 Sotainvalidien Veljesliiton Naisjärjestöt ry:ksi. Vuoteen 1955 mennessä naisjaostoja oli perustettu 296, ja niissä oli jäseniä yli 20 000. Naisjaostot keräsivät merkittäviä summia rahaa huoltotyöhön mm. myyjäisillä ja kioskeilla.

1900-luvun alussa Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys aloitti asiantuntijajohtoisen yhdistyspohjainen tuberkuloosityön Suomessa. Talvisodan päätyttyä tuberkuloosipotilaiden keskuudessa virisi ajatus oman yhdistyksen perustamisesta. Tuberkuloosipotilaiden yhteistyölle loivat hyvän perustan parantolahoitojen aikana syntynyt yhteishenki sekä laaja kohtalotoverien tuntemus. Vuonna 1941 Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys, SPR, invalidijärjestöt sekä 22 parantolaa ja sairaalaa perustivat tuberkuloosipotilaiden kattojärjestöksi Tuberkuloosipotilaiden Liitto. Sodan päätyttyä järjestö muutti nimensä Tuberkuloosiliitoksi. Vuonna 1946 liitto käynnisti oman liiketoimintansa perustamalla tukkuliikkeen ja puuteollisuuslaitoksen. Talouden vakiintuessa varoja ohjattiin yhä enemmän jäsenten sosiaaliseen huoltoon. Liitto aloitti ammattikurssitoiminnan vuonna 1952 ostamalla Karkun entisen parantolan ja perustamalla sinne Hoikan kansanopiston, jossa annettiin kuntoutusta sekä opiskeltiin yleissivistäviä aineita. Sotainvalidien Veljesliitolta ostettiin vuonna 1956 Liperin ammattikoulu. Samana vuonna perustettiin toinen ammattioppilaitos Oulun Merikoskelle. Sodan jälkeen liiton jäsenmäärä kasvoi nopeasti. Vuonna 1945 liitossa oli jäseniä noin 8 000 ja kymmenen vuotta myöhemmin jo 31 000. Keuhkovammaliitoksi nimensä muuttaneessa järjestössä oli 1990-luvun alussa jäsenyhdistyksiä 96 ja jäsenmäärä oli noin 60 000.

Vuonna 1934 tehdyn tutkimuksen mukaan Suomessa sairasti noin 34 000 henkilön reumaa, ja heistä noin 10 000:n arvioitiin olevan työkyvyttömiä. Ennen sotaa joukko reumasta kiinnostuneita lääkäreitä vetosi SPR:iin reumasairaalan saamiseksi maahan, mutta käytännön toimiin ei kuitenkaan ehditty ryhtyä ennen sodan puhkeamista. Vuonna 1943 luovutti SPR:n puheenjohtaja marsalkka Mannerheim tuntemattomalta henkilöltä saadun miljoonan markan lahjoituksen reumasairaalan perustamiseksi. Lahjoittaja saattoi olla Mannerheim itse, sillä hän oli sairastanut pitkään reumaa. Ensimmäisen reumaparantolan ehti kuitenkin perustaa Lomaliitto, jonka reumakylpylä käynnistyi Heinolassa vuonna 1945.

Vuonna 1946 perustettiin Suomen Reumatologinen Yhdistys, joka oli lääketieteellinen asiantuntijaseura, Reumasäätiö sekä Helsinkiin ensimmäinen reumayhdistys. Reumasäätiö rakensi perustajiltaan eli keskeisiltä viranomaisilta ja etujärjestöiltä saaduilla avustuksilla Heinolaan reumasairaalan vuonna 1951. Vuonna 1947 perustettiin kahdeksaan kaupunkiin paikallinen reumayhdistys, joiden keskusliitoksi syntyi samana vuonna Reumaliitto. Liiton tavoitteeksi tuli reuman vastustaminen valistustyöllä, jäsenten avustaminen, lainsäädännön kehittäminen sekä parantoloiden, toipilaskotien ja työhuoltolaitosten perustaminen. Reuma-alan yhdistysten keskinäinen yhteistyö ei sujunut kovin hyvin, ja Reumaliiton esiintyminen keskusjärjestönä ärsytti Reumasäätiötä. 1950-luvun alussa Reumaliitto kykeni vakiinnuttamaan taloutensa, ja toimintoja voitiin lisätä. Vuonna 1952 ryhdyttiiin rakentamaan koko maan kattavaa reumatoimistojen verkkoa. Vuonna 1954 alkoi Reumaliiton lepokodin toiminta alkoi Miehikkälässä. Vuonna 1952 Reumaliitossa oli rekisteröityjä paikallisyhdystyksiä 50 ja niissä oli jäseniä yhteensä vajaa 10 000. 1990-luvun alussa jäsenyhdistyksiä oli jo 150 paikkakunnalla ja yhteinen jäsenmäärä nousi 48 000:een.

Vuonna 1948 perustettiin Helsingissä valtakunnallinen Sokeritautisten Yhdistys, jonka tarkoituksena oli sokeritautisten lääkinnällisen ja sosiaalisen huollon tehostaminen. Pian syntyivät myös ensimmäiset sokeritautisten paikallisyhdistykset, ja vuonna 1955 perustettiin katto-organisaatioksi Sokeritautisten Liitto. Liiton ensimmäinen suuri hanke oli virkistys- ja kuntoutuskeskuksen perustaminen vuonna 1963. 1960-luvun loppuun mennessä oli perustettu 19 paikallisyhdistystä, ja niissä oli noin 1 700 jäsentä. Diabetesliitoksi myöhemmin nimensä muuttaneessa järjestössä oli 1990-luvun alussa 104 paikallisyhdistystä ja noin 37 000 jäsentä.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999