Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Sota- ja siviili-invalideista huolehtiminen ennen toista maailmansotaa


Invalidi-sana tulee latinan sanasta "invalidus" (in=epä ja validus=voimakas) eli voimaton, heikko, sairas. Ranskan ja saksan kielissä termiä käytettiin jo 1700-luvulla erityismerkityksessä "palvelukseen kelpaamaton, sotakuntoisuutensa menettänyt". Suomalaisessa sanastossa käsite "inwaliti" tunnettiin 1800-luvun alusta lähtien, mutta usein tälle ruotsin kielestä omaksutulle sanalle pyrittiin löytämään suomenkielisiä vastineita. Sanakirjoissa 1800-luvulla esiintyneitä käännöksiä olivat mm. "huono", "virkaheitto", "rampeutunut", "ramupuutokas", "ramulainen", "kykenemätöin", "voimatoin", "raihnainen" ja "kipiänvoitto". Suomen lainsäädännössä mainitaan termi invaliditeetti ensimmäisen kerran vuonna 1895 säädetyssä tapaturmavakuutuslaissa. Lain mukaan "invaliditeetti" tarkoitti työtapaturmasta aiheutunutta työkyvyn ainaista menettämistä tai sen vähentymistä. Vuoden 1918 tapahtumien myötä Suomessa yleistyi sanan käyttö merkityksessä "sotainvalidi". 1930-luvulla alettiin sotainvalidien rinnalla puhua myös siviili-invalideista.

Invalidiudeksi tulkittiin sellainen viallisuus, joka oli syntynyt henkilön itsensä tahdosta ja toiminnasta riippumatta. Vamma ei siis saanut olla itseaiheutettu. Invalidi-käsite teki selvän eron huonon elämän ja huonon perimän vuoksi vammautuneisiin."Kunniattomat" eduntavoittelijat eli vanhojen vikojen tai itsestään kehittyneiden tautien kantajat pyrittiin erottelemaan invalideista. Invaliditeetti ei vaikuttanut kommunikaatiotaitoihin, älykkyyteen tai käyttäytymiseen. Henkisiltä ominaisuuksiltaan invalidia pidettiin normaalina ihmisenä. Ne vammaisryhmät, joihin käsite invalidisuus liitettiin (työtapaturman uhrit, sotainvalidit, sokeat), jäivät miltei kokonaan degeneraatiokeskustelun ulkopuolelle. Invalideja pidettiin olosuhteiden uhreina eikä heidän yhteydessään puhuttu perinnöllisyyden vaarasta eikä yhteiskunnalle aiheutuvasta uhkasta tai taloudellisesta taakasta.

Korostuneimmin invalidi-käsitteeseen kytkeytyvä uhriajattelu tuli näkyviin sodassa vammautuneiden yhteydessä. Sotainvalidit olivat menettäneet työkykynsä velvollisuutta täyttäessään, "isänmaan vapauden puolesta taistellessaan". Ruotsin vallan aikana ja Suomen sodan jälkeen oli huolehdittu haavoittuneista ja sotaveteraaneista hoitolaitoksissa, ja he saivat eläkkeitä yksityisistä ja julkisista sairakassoista. Uudelleen vammautuneiden hoidon järjestäminen nousi Suomessa esille vuoden 1918 kansalaissodan aikana. Valkoisen armeijan sotainvalideille organisoitiin rahakeräyksiä.

Vuonna 1919 säädettiin laki valkoisten puolella vammautuneiden sekä heidän perheenjäsentensä eläkkeistä. Laki oli ensimmäinen ryhmäkohtainen vammaisavustus. "Kunniavelaksi" nimitetyn lain tarkoituksena oli valkoisten invalidien ansionmenetyksen korvaaminen sekä heidän aiemman sosiaalisen asemansa säilyttäminen. Kansalaissodan hävinnyt osapuoli, punaiset, jätettiin lain ulkopuolelle. Heidän ainoa tukimuotonsa oli köyhäinhoitoavustukset vuoteen 1941 saakka, jolloin päätettiin ylimääräisten eläkkeiden myöntämisestä kansalaissodassa vuonna 1918 myös ns. punaisten puolella haavoittuneille ja vuonna 1943 kansalaissodan vuoksi leskiksi jääneille. Vuonna 1943 ryhdyttiin maksamaan ylimääräisiä eläkkeitä myös kansalaissodan rintamamiehille.

Kansalaissodan valkoisella puolella taistelleet perustivat asiaansa ajamaan vuonna 1924 Vapaussodan Invaliidien Liiton, jonka tavoitteiksi asetettiin mm. sotavammaisten eläkkeiden kaksinkertaistaminen, sairauskorvausten laajentaminen, työpaikan takaaminen valtion toimesta sekä oma parantola ja lepokoti. Vapaussodan Invaliidien Liiton toiminta käynnistyi puolustusministeriöltä, maanpuolustusjärjestöiltä ja yksityisiltä saatujen avustusten turvin. Valkoisten invalidien inflaation nakertamiin eläkkeisiin saatiinkin 1920-luvulla parannuksia, joista merkittävä oli vuonna 1931 voimaan tullut laki korvauksista vapaussotureille. Laki mahdollisti eläkkeen myöntämisen myös ns. heimosotiin osallistuneille, lisäyksen eläkkeeseen huollettavien omaisten määrän mukaan sekä hautausavustuksen invalidin omaisille. Punainvalidit eivät päässeet lain piiriin vasemmiston kansanedustajien useista aloitteista huolimatta. Porvariedustajien mielestä punainvalidit olivat vammautuneet valtion vastaisessa rikollisessa toiminnassa, joten heillä ei ollut oikeutta korvauksiin tai eläkkeisiin.

Valkoisten sotainvalidien ohella työikäisille, työtätekeville sokeille aloitettiin vamman haittakorvauksen maksaminen vuonna 1935. Avustusta perusteltiin sillä, että sokeat olivat joutuneet tilaansa ilman omaa syytään, yhteiskunnallisten epäkohtien, mm. puutteellisen terveydenhuollon takia. Siksi yhteiskunnan katsottiin olevan velvollinen tasoittamaan sitä ansionmenetystä, joka sokeudesta yksilölle aiheutui. Ajatus sokeiden korvauksesta syntyi sokeiden omassa keskuudessa jo vuonna 1907, jolloin perustettiin oma keskusjärjestö, Suomen Sokeain Liitto. Sokeiden esimerkki kannusti myös muita vammaisryhmiä ryhtymään toimenpiteisiin vastaavan korvauksen saamiseksi, mutta niissä ei toistaiseksi onnistuttu.

Keskeisenä syynä siihen, miksi juuri sokeille säädettiin jo 1930-luvulla erityinen korvaus, mutta esimerkiksi kuuromykkien vastaava hanke ei tuolloin toteutunut, on pidetty näiden vammaryhmien järjestötoiminnan eroja. Kuuromykkien järjestötoiminta oli sokeiden toimintaan verrattuna kehittymättömämpää. Merkittävä ero sokeiden ja kuuromykkien välillä oli itse vamman luonteessa: sokeuden nähtiin vaikuttavan huomattavasti vähemmän yksilön henkisiin kykyihin kuin kuurouden. Kuuromykkyyteen kytkeytyi ajatus henkisestä jälkeenjääneisyydestä, ja kuuromykkien kyvyttömyys kommunikoida ympäristönsä kanssa oli tekijä, joka vähensi heidän mahdollisuuksiaan saada tarpeitaan ja näkemyksiään yhteiskunnassa esille. Ero oli myös siinä, että valtaosa sokeista oli aikuisiässä vammautuneita, kun taas kuuromykkyys oli tavallisesti synnynnäistä tai varhaislapsuudessa aiheutunutta. Päinvastoin kuin kuuromykät monet sokeat olivat siten ennen vammautumistaan saavuttaneet arvostetun aseman yhteiskunnassa.

Vaikka julkisen vallan järjestämä invalidien huolto oli melko rajallista sotien välisenä aikana, niin se oli esimerkkinä myöhemmälle huoltotoiminnalla. Sotainvalidien huollon kehityksellä oli merkittävä vaikutus siviili-invalidien valtiollisten ja yksityisten huolto-organisaatioiden rakentumisessa. Sotavammaisten eläke-edut ja vammakorvaukset olivat esikuvina siviili-invalidien pyrkiessä laajentamaan lakisääteistä huoltoaan. Sotainvalideille perustetut hoito- ja huoltolaitokset sekä heille järjestetyt ammattikurssit antoivat arvokasta kokemusta, jota voitiin hyödyntää muidenkin invalidien huoltoa järjestettäessä. Siviili-invalidien yhdistystoiminnan kehityksen kannalta olivat hyvin tärkeitä lapsi-invalidien auttamiseen tähtäävässä hyväntekeväisyystyössä kehitetyt toimintamallit.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999