Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Kuntoutustoiminnan kehittyminen


Sodan jälkeistä vammaishuollon vaihetta seurasi 1950-1960-luvulla kuntoutuksen aikakausi. Kuntoutus todettiin hyödylliseksi paitsi yksilöille myös yhteiskunnalle, sillä kuntoutettavat nähtiin työvoimareservinä. Kuntoutuksen iskulauseeksi muodostui "yksi kuntoutukseen käytetty markka tuottaa kymmenen markkaa". Kuntoutukseen oikeutettujen määrä kasvoi sitä mukaa, kun invalidikäsitteen aluetta laajennettiin. Vuonna 1955 Kansainvälinen työjärjestö (ILO) antoi suosituksensa työhön kuntoutuksesta. Suosituksessa invalidi määriteltiin henkilöksi "jonka mahdollisuudet työn saamiseen ja säilyttämiseen ovat oleellisesti alentuneet ruumiillisen tai henkisen vajavuuden seurauksena" (alleviivaus kirjoittajan).

ILOn suosituksen mukaan invalidien kuntouttaminen oli tärkeää, jotta heidät saadaan taas fyysisesti, henkisesti, sosiaalisesti, ammatillisesti ja taloudellisesti niin hyödyllisiksi kansalaisiksi kuin mahdollista. Jotta turvattaisiin yksityisen invalidin työnsaanti sekä käytettäisiin työvoimaa mahdollisimman tehokkaalla tavalla, invalidien työkykyä alettiin kehittää ja parantaa kokoamalla jatkuvaksi ja yhtenäiseksi prosessiksi kaikki lääketieteelliset, psykologiset, sosiaaliset ja kasvatukselliset sekä ammatinvalinnan ohjaus-, ammattikoulutus- ja työhön sijoittumistoimenpiteet sekä niiden tulosten seuraaminen,

Suomessa alkoi vähitellen syntyä eri tahoilla ILO:n suositusten mukaista kuntoutustoimintaa. 1950-luvun alussa invalidit saivat ortopedista hoitoa ainoastaan Helsingissä. Vuonna 1954 aloitti toimintansa ortopedinen sairaala ja kuntoutuslaitos Jyväskylässä. Vuonna 1953 aloitti toimintansa Invalidihuoltoliiton Käpylän Kuntouttamislaitos, jonka lääkintöhallitus hyväksyi invalidisairaalaksi. 1960-luvulta lähtien kuntoutustoimintaa syntyi myös muualle.

Lainsäädäntöön sisällytettiin kuntoutustoimintaa kehittäviä periaatteita. Vuonna 1962 kuntouttamishoito tuli mukaan invaliidihuoltolain mukaiseen lääkintähuoltoon. Tämä merkitsi näiden palvelujen lisääntymistä. Vähitellen kuntoutukseksi nimitetty toiminta laajeni ja monipuolistui. Toimintaan tuli muutakin kuin työhuoltoa. Vuoden 1971 alusta suojatyötoiminnan järjestäminen invalideille tuli koetoimintana valtion korvausten ja lainojen piiriin. Vuonna 1978 saatiin invaliidihuoltolakiin suojatyötä koskevat pysyvät säädökset. Vuonna 1972 voimaan tuli myös invaliidihuoltolain muutos, jolla sopeutumisvalmennus, työhönvalmennus, elinkeinoneuvonta, vammaisten asuntojen muutostyöt ja asumiseen tarvittavat apuvälineet tulivat korvattavien huoltomuotojen piiriin.

Kuntoutuksen tarkoitus on edistää vammaisen ihmisen mahdollisuuksia. Tavoitteena on vammaisen kaikinpuolinen itsensä kehittäminen ja elämän rikastuttaminen sekä tuen tarpeen vähentäminen käyttämällä yksilössä itsessään ja hänen ympäristössään olevia mahdollisuuksia. Kuntoutuksen keinoja ovat:

1. lääkinnällinen kuntoutus
2. kasvatuksellinen kuntoutus
3. ammatillinen kuntoutus ja
4. sosiaalinen kuntoutus.

Aluksi kuntoutustoiminta oli voimakkaasti ammatillisen kuntoutuksen suuntaan painottunutta. Sen rinnalle tuli kuitenkin myöhemmin tärkeäksi sosiaalisen kuntoutuksen alue. On jouduttu toteamaan, ettei kaikkia vammaisia voida auttaa yksinomaan ammatillisen kuntoutuksen keinoin, koska kaikkia vammaisia ei voida saada työkykyisiksi. Silti myös heille olisi pyrittävä takaamaan tyydyttävän elämän mahdollisuudet. Kuntoutuksen uudeksi ideologiaksi tuli 1970-luvulla näkemys täyden osallistumismahdollisuuden luomisesta kaikille vammaisille, myös vaikeavammaisille, mm. muuttamalla ympäristöä ja raivaamalla esteitä. Kehitys on havaittavissa pääosin sosiaalipalvelujen monipuolistumisena.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999