Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Hyväntekeväisyysyhdistysten aika


1800-luvun alussa nousi Euroopassa filantrooppisten aatteiden pohjalta kirkosta tai valtiosta erillinen yksityinen yhdistysmuotoinen hyväntekeväisyys. Filantropian aatesisällöksi voi määritellä vapaaehtoisen rahan, tavaroiden, palvelujen tai aatteiden antamisen vähempiosaisille usein ilman vaatimusta vastapalveluksista. Hyväntekeväisyystyö oli alusta alkaen naisvoittoista ja se oli osa naisten yhteiskunnallista aktivoitumista.

Suomessa vallitsi autonomian ajan alussa yksityiselle hyväntekeväisyystyölle myönteinen ilmapiiri, sillä venäläiset vallanpitäjät pyrkivät vahvistamaan väestön lojaalia alistumista kehittämällä elinolosuhteita. Hyväntekeväisyysaate sai tukea myös heräävältä kansallisuustietoisuudelta, jonka keskeisiä pyrkimyksiä oli rahvaan sivistyksellisten ja taloudellisten tarpeiden tyydyttäminen.

Suomen ensimmäinen yksityinen huoltojärjestö Viipurin Fraunverein perustettiin vuonna 1835 kaupungin saksankielisen yläluokan naisten toimesta saksalaisten esikuvien innostamana. Yhdistys keräsi varoja orpolasten huoltoa varten järjestämällä arpajaisia, myyjäisiä ja tanssiaisia. Yhdistys perusti yksityisten lahjoitusten turvin Viipuriin lastenkodin tytöille, joille opetettiin luku- ja kirjoitustaito sekä palvelijattaren ammatissa tarvittavia taitoja. Rouvasväenyhdistysten läpimurto tapahtui Suomessa 1840-luvulla, jolloin niitä perustettiin useisiin rannikkokaupunkeihin. Helsinkiin rouvasväenyhdistys perustettiin vuonna 1848. Yhdistys jakoi köyhille ruokaa, vaatteita tai palkkaa työtä vastaan, mutta vähitellen se keskittyi turvattomien lasten huoltoon. Helsingin rouvasväenyhdistyksen ydinjoukko koostui korkeiden virkamiesten sekä yliopistoväen rouvista ja tyttäristä. Toiminnan taustalla oli sääty-yhteiskunnasta periytynyt ajatus varakkaiden velvollisuudesta auttaa vähäosaisia sekä ohjata heitä jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja järjestyksen kunnioittamiseen. Yhdistys toimi kiinteässä yhteistyössä viranomaisten kanssa. Vuosisadan vaihteeseen mennessä rouvasväenyhdistyksiä oli perustettu 20. Monet yhdistysten aktiivijäsenistä olivat mukana perustamssa myös vammaisten auttamisyhdistyksiä.

Hyväntekeväisyysyhdistysten varsinainen läpimurto tapahtui Suomessa 1880-luvulta lähtien.Taustalla olivat eurooppalaiset vaikutteet, mutta myös kaupunkien köyhyysongelma, joka korostui väkiluvun kasvun myötä. Suomeen perustettiin kristillisiä hyväntekeväisyysyhdistyksiä, kuten Pelastusarmeija, Kaupunkilähetys, Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys ja Suomen Kirkon Sisälähetysseura. Kirkon kanssa läheisessä yhteydessä toimivat diakoniayhdistykset. Lisäksi suurimmissa kapungeissa toimi erilaisia hyväntekeväisyys- ja lastensuojeluyhdistyksiä.

Suomen ensimmäiset tietyn vammaisryhmän auttamiseen keskittyneet hyväntekeväisyysyhdistykset perustettiin aistivammaiskoulujen yhteyteen. Ensimmäisen vammaisten oman yhdistyksen perustivat Turun kuurojenkoulun oppilaat ja opettajat vuonna 1886 (Turun Kuuromykkäin Yhdistys). Uusia kuurojen yhdistyksiä perustettiin ennen vuosisadan vaihdetta myös Helsinkiin, Tampereelle ja Vaasaan.

Sokeiden avustustamiseen tähdännyt yhdistystoiminta sai alkunsa Helsingin sokeainkoulun opettajien keskuudessa. Vuonna 1887 perustettiin Sokeain Ystävät -yhdistys. Yhdistyksen kautta kerättiin varoja turvakodin perustamiseksi Helsingin sokeainkoulun entisille tyttöoppilaille. Tarvittavat varat saatiin kerättyä nopeasti, ja sokeiden naisten työkoti aloitti toimintansa vuonna 1892. Kotiin otettiin myös aikuisena sokeutuneita, ja vähitellen ammattiopetuksesta tuli sen tärkein tehtävä. Vuonna 1900 perustettiin työlaitos myös sokeutuneille miehille, joka myös muuttui vähitellen ammattikouluksi. Sokeiden auttamiseksi syntyi myös muita hyväntekeväisyyspohjaisia yhdistyksiä näkevien aloitteesta. Sokeat ottivat asioidensa ajamisen omiin käsiinsä 1900-luvun alkuvuosina.

Sokeiden ja kuurojen ohella kolmas suuri ja näkyvä vammaisryhmä olivat raajarikkoiset eli invalidit. Raajarikkoisten koulutus oli 1800-luvun lopulla heikkoa. Täysin oppimis- ja työkykyisiä raajarikkoja eli kotonaan tai huonommassa tapauksessa vaivaistuvissa ja kerjuulla. Vuonna 1889 perustettiin Helsinkiin pääasiassa naisasia-aktiivien ja opettajien aloitteesta Raajarikkoisten Auttamisyhdistys pohjoismaisen mallin mukaisesti. Yhdistyksen tavoitteeksi asetettiin työkoulun ja klinikan perustaminen raajarikkoisten opetusta ja hoitoa varten. Helsingissä avattiin marraskuussa 1890 raajarikkoisten työkoulu, jossa opetettiin käsityöammatteja. Kouluun otettiin tyttöjä ja poikia kaikkialta maasta. Oppilaiden vammautumisen suurin syy oli polio, mutta paljon oli myös synnynnäisesti ruumiinvammaisia, tapaturman tai tuberkuloosin vammauttamia sekä aivovauriolapsia. Työkoulun rinnalle perustettiin myöhemmin lastenkoti, jotta huoltotoiminta kyettiin ulottamaan nuorempiin ikäluokkiin. Vuonna 1900 koulun yhteyteen avattiin ortopedinen poliklinikka, ja vuonna 1927 avattiin työkoulun yhteyteen maamme ensimmäinen ortopedinen sairaala. Hyväntekeväisyystyötä raajarikkoisten auttamiseksi tehtiin 1800-luvun lopulta lähtien myös muualla Suomessa.

Vuonna 1898 perustettiin Kuopioon Kaatumatautisten Hoitoyhdistys ja vuonna 1900 aloitti yhdistyksen aloitteesta toimintansa kaatumatautisille tarkoitettu hoitolaitos Kuopion lähellä Laajasalossa. Myös Helsinkiin perustettiin hoitoyhdistys kaatumatautisille - Föreningen för Vård af fallensjuka, joka sai kerättyä varoja niin, että kesällä 1899 se kykeni avaamaan pienen hoitolaitoksen Hattulaan. Kuopioon perustetun Kaatumatautisten Hoitoyhdistyksen vastuulle tuli kaatumatautisten huollon edistäminen koko maassa. Yhdistys oli tyypillinen hyväntekeväisyysyhdistys, jonka perustivat ja ylläpitivät kaatumatautisten vaikeasta asemasta huolestuneet piirit. Sen sijaan kaatumatautia sairastavia ei ollut yhdistyksen johtoelimissä.

Tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuolella Euroopassa yleinen kuolinsyy väestön heikon terveydentilan, puutteellisen hygienian ja huonojen asumisolosuhteiden vuoksi Tuolloin tiedettiin, että kyseessä on tarttuva sairaus, mutta mitään tehokkaita hoitomenetelmiä ei tunnettu. Tuberkuloottiset pyrittiin eristämään parantoloihin, joissa heitä hoidettiin miten taidettiin, mutta ennen kaikkea estettiin taudin leviäminen edelleen. 1800-luvun lopulla syntyi lääkäreiden keskuudessa ajatus yhdistyksistä, jotka pyrkisivät parantolahoidon lisäksi ennalta ehkäisemään tuberkuloosin leviämistä. Suomen lääkärikuntaa jakoi vuosisadan vaihteessa kielikysymys. Ei-kielipoliittisin perustein valittu Suomen Lääkäriseura ja suomenkielinen lääkäriseura Duodecim perustivat kumpikin vuonna 1903 parantolan tuberkuloottisia varten, mutta seurojen välinen kilpailu esti kuitenkin vuosikausia niiden yhteistyön. Vuonna 1907 Duodecim ja Raittiuden ystävät käynnistivät tuberkuloosin vastustustyön. Keräyslupa oli jatkuva, joten myös keräystoiminta vakinaistettiin nimellä "Keräystoimikunta vähävaraisten keuhkotautisten hyväksi". Keräystoimikunta perusti kolme tuberkuloosiparantolaa, lepokodin ja tubilasten kylpylän sekä avusti muiden omistamia hoitolaitoksia. Myös Suomen Lääkäriseuran aloitteesta perustettiin Tuberkuloosin Vastustusyhdistys, jonka toiminnassa painottui heti alusta alkaen valistustyö. Vuoteen 1920 mennessä yhdistys perusti neljä huoltolaa ja ylläpiti omin varoin kolmea sekä valtionavun turvin neljää keuhkotautiparantolaa. Alueelliset yhdistykset saattoivat vuodesta 1911 alkaen liittyä yhdistyksen alaosastoiksi. Vuoden 1917 lopussa osastoja oli 35 ja niissä oli noin 6 000 jäsentä. Vuonna 1929 Keräystoimikunta sulautui Vastustamisyhdistykseen, jonka nimi muutettiin samalla Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistykseksi. Tuberkuloosiyhdistykset nousivat samalta pohjalta kuin muutkin hyväntekeväisyysyhdistykset. Vapaaehtoisilla yhdistyksillä oli ratkaiseva merkitys tuberkuloosin hoito-olosuhteiden kehittämisessä.

Mielisairaiden hoito oli pitkään ainoastaan vakavimpien tapausten eristämistä aluksi hospitaaleihin ja 1700-luvulta lähtien mielisairaaloihin, jotka muistuttivat lähinnä vankiloita. Psyykkisiin sairauksiin liittyi häpeän leima, jota taikauskon värittämät pelot ja ennakkoluulot ruokkivat. Vuonna 1889 annettiin asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan alueensa mielisairaiden hoidosta varaamalla vaivaishuoneisiin sairaansijoja mielisairaille. Näin syntyivät kunnalliskotien mielisairaalaosastot. Vaikeimmat ja vaarallisimmat potilaat lähetettiin edelleen valtion mielisairaaloihin. Samassa yhteydessä annettiin yksityisille ja yhteisöille mahdollisuus ylläpitää mielisairaaloita. Mielisairaaloita rakennettiin useita 1800-luvun loppupuolella, mutta sairaiden hoidossa ei juuri edistytty. Vuonna 1897 tilannetta parantamaan perustettiin Turvayhdistys mielenvikaisia varten. Yhdistyksen alkuvuodet olivat hankalat, koska kireän poliittisen tilanteen vuoksi kokoukset ja varainkeräykset olivat kielletty. Lisäksi ennakkoluulot mielisairaiden yhteiskuntaan palauttamista kohtaan olivat suuret. Yhdistyksen toimintaa laajennettiin vuonna 1919 niin, että se kattoi mielisairaiden lisäksi kaatumatautisten, heikkomielisten ja muita hermostollisia häiriöitä sairastavien hoidon ja avustamisen sekä valistustoiminnan. Samalla nimi muutettiin Sielunterveysseuraksi. 1920-luvulla yhdistys pystyi onnistuneiden keräyskampanjoiden turvin perustamaan lepokodin "väsyneille ja lievähköjä hermosairauksia poteville naisille" Veikkolaan.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999