Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Vammaisten henkilöiden asema Nyky-Suomessa


Koko vammaisten historian ajan ovat tietämättömyys, välinpitämättömyys, taikauskoisuus, ihmisten asenteet ja pelko vaikuttaneet siihen, että vammaisia henkilöitä on eristetty ja syrjitty, ja siten haitattu heidän mahdollisuuksiaan kehittyä täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin puhua integraation ja normalisoinnin käsitteistä, jotka heijastivat kasvavaa tietoisuutta vammaisten henkilöiden kehitysmahdollisuuksista. Vammaispolitiikka on viime vuosikymmeninä kehittynyt alkeellisesta laitoshoidosta avopalveluja korostavaan suuntaan, vammaisten lasten koulutukseen ja aikuisiässä vammautuneiden kuntoutukseen.

Yksiselitteistä vammaisuuden määritystä ei voida antaa, koska vammaisia henkilöitä ei voi nähdä yhtenäisenä ryhmänä. Nykyään vammaisuuden yhtenä lähtökohtana käytetään Maailmanterveysjärjestön WHO:n 1980-luvun taitteessa kehittämää vammaisuuden ja sen aiheuttamien haittojen kolmiportaista jäsennystä:

1. Vammalla tarkoitetaan psykologisten tai fysiologisten toimintojen tai anatomisen rakenteen puutosta tai poikkeavuutta.
2. Toiminnanvajavuudella tarkoitetaan vammasta johtuvaa rajoitusta tai puutosta ihmiselle normaaleiksi katsottavissa toiminnoissa.
3. Haitalla tarkoitetaan vammasta tai toiminnanvajavuudesta johtuvaa, tiettyä yksilöä koskevaa huono-osaisuutta, joka rajoittaa tai estää hänen ikänsä, sukupuolensa, sosiaalisen asemansa ja kulttuuritaustansa huomioon ottaen normaaliksi katsottavaa suoriutumista.

Selvää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välille ei voida vetää. Eri ajankohtina ja eri yhteiskunnissa vaihtelee vammaisuuden raja. Laajasti käsitettynä Suomen väestöstä vammaisuutta esiintyy noin 400 000 henkilöllä. Suppeasti käsitettynä vammaisuutta on noin 200 000 henkilöllä. Vaikeavammaisia henkilöitä arvioidaan maassamme olevan noin 36 000.

1980-luvulla alkoi kansainvälinen keskustelu vammaisten henkilöiden mahdollisuuksien yhdenvertaistamisesta vammattomien kanssa. YK:n vammaisten henkilöiden mahdollisuuksien yhdenvertaistamista koskevissa yleisohjeissa korostetaan vammaisten henkilöiden oikeutta elää ja toimia samoissa elinympäristöissä kuin muutkin kansalaiset. Valtaväestön asenteet kuitenkin vaikuttavat siihen, ettei tasa-arvoa olla täysin saavutettu asumisessa, työnsaannissa, koulutuksessa ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Kyseessä on kuitenkin enemmän asiallisen huomioonottamisen puute kuin suoranainen syrjintä. Asenneilmapiirin muuttamiseksi oikeaan suuntaan vammaiset ihmiset voivat parhaiten vaikuttaa arkipäivässä toimimalla, näkyvillä olemalla ja vaikuttamalla yhteiskunnalliseen päätöksentekoon oman elämänsä asiantuntijoina.

Erityisesti vaikeavammaisten henkilöiden asuinolosuhteet ovat usein huonommat kuin muun väestön keskimäärin. Osa asuu tavallisissa, vanhoissa omistus- tai vuokra-asunnoissa, joista heidän pääsemisensä ulos ilman apua on usein mahdotonta. Harvoin asunnot ovat soveliaita pyörätuolia käyttäville. Usein vaikeavammaiset, joutuvat asumaan omaistensa tai sukulaistensa avustamina tai siirtymään laitoksiin tai laitoksenomaisiin palvelutaloihin. Asumisen suhteen väliinputoajina ovat mielenterveyden ongelmista kärsivät henkilöt laitospaikkojen voimakkaan vähenemisen vuoksi.

Erityisesti liikuntavammaisten henkilöiden osallistumista haittaava ja syrjäytymistä aiheuttava tekijä on vieläkin fyysisen ympäristön liikuntaesteisyys, vaikka lainsäädäntöön on sisällytetty vammaisuuden huomioonottavia säädöksiä. Kommunikaatiovammaiset henkilöt ovat erityisen syrjitty ja syrjäytynyt ryhmä yhteiskunnassamme, koska erilaiset kommunikaatiovammat (kuulo- ja näkövammat, kuurosokeus, afasia, dysfasia, autismi, kehitysvammat, CP-vammaisuus, änkytys ja aivovammat jne.) vaikeuttavat tai estävät kokonaan tavanomaisella tavalla tapahtuvat ihmisten välisen kommunikoinnin tai tiedonvaihdon. Nykyisin on eri vammaisryhmille kommunikaatio- ja tiedonsaantimahdollisuuksien parantamiseksi olemassa tietoteknisiä ja muita viestintävälineitä, mutta niiden käyttöä ei ole riittävässä määrin hyödynnetty.

Suomessa on kaikkia lapsia koskeva yleinen oppivelvollisuus myös vammaisuuteen katsomatta. Koulutoimen vastuulla on järjestää myös vammaisten henkilöiden perusopetus lukuunottamatta kaikkein vaikeimmin kehitysvammaisia henkilöitä, joiden koulu- ja kotiopetus on vielä sosiaalitoimella. Eri tavoin vammaisten erityisopetus järjestetään pääosin erityiskouluissa tai -luokissa. Erityisopetus painottuu kaupunkeihin ja taajamiin. Vammaisten henkilöiden mahdollisuus saada ammatillista koulutusta on viime vuosina lisääntynyt, mutta yhä he päätyvät pääasiassa perinteisiin ja osittain myös vanhentuneisiin "vammaisten ammatteihin".

Suurimmat vammaisten työllistymistä vaikeuttavat esteet ovat asenteellisia. Työllisyystilanteen vaikeutuessa 1990-luvun alussa vammaisten työttömyys nousi suhteellisesti muita kansalaisia enemmän. Kun vammaista henkilöä ei olla voitu työllistää avoimille työmarkkinoille, heitä on työllistetty suojatyöllä ja työtoiminnalla. Nykyinen suojatyöjärjestelmä on erillään avoimista työmarkkinoista, ja on mm. YK:n integraatioperiaatteen vastaista ja leimaavaa. Suojatyötoiminta tulisi liittää niin fyysisesti kuin toiminnallisestikin osaksi muuta työelämää ja sen palkkauskäytäntöjä tulisi kehittää samansuuntaisiksi tavanomaisen palkkatyön kanssa.

Vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä ei voida täysin poistaa ympäristöä ja palveluiden joustavuutta ja saavutettavuutta kehittämällä, vaan eri vammoista johtuvien erilaisten yksilöllisten toimintaedellytysten parantamiseksi tarvitaan myös vammaisiin henkilöihin itseensä ja heidän perheisiinsä kohdistuvia palveluita ja tukitoimia. Suurelle osalle vammaisia henkilöitä voidaan nykyään järjestää palvelut sosiaalihuoltolain nojalla. Kuitenkin vaikeavammaisuuteen liittyy sellaisia tarpeita, joita sosiaalialan yleislait eivät vielä pysty turvaamaan. Vammaisille tarkoitetuissa palveluissa ja tukitoimissa tapahtui kuitenkin etenkin 1980-luvulla suurta parannusta. Lisäksi töiden eriytyminen, töiden keveneminen ja tietotekniikan aikakauden alkaminen mahdollistivat vammaisten henkilöiden osallistumisen uudella tavalla työelämään ja muuhun sosiaaliseen palveluun. 1990-luvulla vammaisten henkilöiden asemaa on parannettu myös laajalla kuntoutuslainsäädännöllä. Vammaispalvelulain tarkoituksena on, että vammaiset henkilöt pystyisivät osallistumaan erilaisiin yhteiskunnan toimintoihin samalla tavalla kuin muutkin ihmiset. Vaikka laki turvaa vammaisille henkilöille nykyään melko hyvin riittävät palvelut ja tukitoimet, niin haittana on se, että useimmat palvelut ovat määrärahasidonnaisia ja siten kunnan talousarvioon sidottuja. Kunnilla on liikkumavaraa palveluiden sisällössä ja järjestämisessä, ja tämä taas on johtanut siihen, että vammaiset henkilöt ovat eri asemassa eri kunnissa.

Yleiset ihmisoikeudet eivät sisällä kovin paljon vammaisia henkilöitä koskevia määräyksiä. Kuitenkin voidaan sanoa, että ihmisoikeussopimusten lähtökohtana on välttää tekemästä erotteluja ja edellytetään valtion turvaavan nämä oikeudet kaikille kansalaisilleen eli ihmisoikeudet kuuluvat myös vammaisille. Suomessa ei ennen vuoden 1995 perustuslain muutosta ollut suoranaisia vammaisten oikeuksia ja syrjintää koskevia perustuslaintasoisia säädöksiä. Uudistetun hallitusmuodon 5. §:n 2 momentissa sanotaan mm., että ketään ei saa asettaa ilman hyväksyttävää perustetta eri asemaan terveydentilan tai vammaisuuden perusteella. Myös syyskuussa 1995 voimaan tullessa rikoslaissa tuomitaan syrjintä mm. terveydentilan perusteella. Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien suhteen vammaiset henkilöt ovat tätä nykyä tasavertaisia muun väestön kanssa. Vammaisten henkilöiden kielelliset oikeudet laajenivat perustuslain uudistuksessa, kun hallitusmuotoon tuli erityinen säännös, jolla turvattiin viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet.

Tässä vaiheessa on vielä vaikea arvioida perusoikeusuudistuksen kaikkia vaikutuksia, mutta on selvää, että se antaa vammaisille henkilöille ja vammaisjärjestöille paremmat perustuslailliset perusteet vaatia oikeuksiensa ja asemansa huomioonottamista heitä koskevissa asioissa.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998