Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Rotuhygieniaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä


Rotuhygieeninen liike syntyi 1800-luvun lopulla, kun valistusajasta lähtevä edistysusko ihmiskunnan paremmasta tulevaisuudesta alkoi horjua. Ihmisen ja ihmiskunnan biologisesta kehityksestä alettiin etsiä yhä enemmän syitä yhteiskunnassa ilmeneville häiriöille ja ongelmille. Esimerkiksi alkoholismin leviäminen, rikollisuus ja monet muut perinnöllisiksi luullut ilmiöt viittasivat koko ihmissuvun rappeutumiseen. Oltiin vakavasti huolestuneita ns. sivistysvaltioiden degeneraatiosta.

Rotuhygienian tai eugeniikan perustajana pidetään Charles Darwinin serkkua Francis Galtonia (1822-1911), jonka määritelmän mukaan eugeniikka tarkoittaa "niitä yhteiskunnan valvottavissa olevia toimenpiteitä, joilla voidaan parantaa tulevien sukupolvien rodullisia ominaisuuksia. Päämääriensä ja keinojensa suhteen rotuhygienia voidaan jakaa kahteen päälinjaan: 1. negatiivisen rotuhygienian pyrkimyksenä oli estää 'huonoa' perintöainesta kantavien ihmisten lisääntyminen; 2. positiivisen rotuhygienian pyrkimyksenä oli 'hyvälaatuisen' väestön määrän lisääminen verrattuna 'huonompaan' väestöön. Ihmisrodun parannus oli etenkin lääkäreiden keskuudessä suuren kiinnostuksen kohteena.

1800-luvulla vammaisia ja mielisairaita hoidettiin kätkemällä heidät laitoksiin eli piilotettiin heidät julkisuudelta ja tavalliselta elämältä, koska epänormaaliuden näkemisen pelättiin haittaavan terveiden, tavallisten lasten kehitystä. Aistiviallisten koulutus alkoi Suomessa vuonna 1846, kun ensimmäinen kuurojenkoulu aloitti toimintansa Porvoossa. Myöhemmin myös muut aistivialliset saivat koulunsa. Vuonna 1889 aloitti toimintansa kehityskelpoisille tylsämielisille tarkoitettu Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitos. Olot näissä vammaisten kouluissa muistuttivat enemmän vankilaa kuin koulua.

1800-luvun lopulla tulivat Suomeen ensimmäiset rotuhygieenisen ajattelutavan vaikutteet. Tylsämielistä yksilöä voitiin sietää kristillistä rakkautta tuntien, armahtaa säälistä ja auttaa, mikäli hän oli yhteisön kannalta pelkästään hyödytön. Mutta mikäli hän saattoi olla jälkeläisille vaarallinen perimänsä kautta, tilanne muuttui kokonaan. Kielteisiksi koettujen ja perinnöllisinä pidettyjen ilmiöiden uskottiin lisääntyvän ja "ennustavan" ihmiskunnan rappiota. Arvovaltaisissa tilaisuuksissa pidettyjen esitelmien mukaan yhteiskunnalle olisi onneksi, jos voitaisiin estää tylsämielisten ja alkoholistien ynnä muiden degeneroituneiden henkilöiden suvun jatkaminen. Vuonna 1887 lääkäri Edvin Hedman luonnehti tylsämielisyyttä ihmisluonnon taantumiseksi ja huonoon suuntaan kehittymiseksi. 1900-luvun alkuvuosina degeneroituneita alettiin kutsua moraaliseksi ja sosiaaliseksi jätteeksi. Käytettiin myös termejä saastutettu, yhteiskunnan loiseläjä ja hyödytön syöjä.

Aivan 1800-luvun lopussa Edvin Hedman esitteli lääkärikollegoilleen uutena löytönä tylsämielistyypin, jota kutsuttiin epäsosiaaliseksi tai moraalisesti tylsämieliseksi. Tämä tyyppi ei osannut erottaa oikeaa väärästä. Hän oli tunteeton, itsekäs ja arvostelukyvytön eikä hänellä ollut omaa tuntoa tai eettisiä käsityksiä. Aiemmin tylsämielisiä oli pidetty lähinnä vaivaa aiheuttavina mutta hyväntahtoisina tyhmeliineinä. Nyt heitä alettiin pitää myös rikollisina. Moraalisesti heikkomielisten ominaisuuksina pidettiin myös onanismia, varhaista sukupuolikypsyyttä ja sukupuolivietin voimakkuutta. Tylsämielisiä naisia pidettiin erityisen vaarallisina, sillä he levittivät siveettömyyttä ja sukupuolitauteja. Lisäksi he olivat "kaksinverroin" hedelmällisempiä kuin normaalit naiset. Kasvatuksen avulla heidän perimäänsä ei voinut muuttaa.

Suvun jatkamisen estäminen oli keskeisenä tavoitteena degeneroituneiden aiheuttaman uhkan eliminoimiseksi. Lievin menetelmä oli kieltää avioituminen "viallisilta" ihmisiltä. 1890-luvulla tähän pyrittiin kehottamalla välttämään avioitumista epäilyttävien henkilöiden kanssa mm. mielisairauden periytymisvaaran vuoksi. Kuitenkin vasta 1900-luvun puolella yhteiskunta alkoi laeilla puuttua periytyviä vikoja kantavien ihmisten avioitumiseen.

Rotuhygieeninen liike sai Suomessa ensimmäisenä jalansijaa ruotsinkielisten lääkärien keskuudessa, koska pelko syntyvyyden alenemisesta koettiin Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa voimakkaana. Ruotsinkieliset pelkäsivät myös väestön laadullista huononemista suomenkielisen väestönosuuden noustessa. Rotuhygienia alkoi saada suurempaa merkitystä Suomessa vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Lääkäreiden ohella rotuhygieeninen ajattelutapa levisi mm. kristillisten ja kansalaissodassa valkoisten puolella olleiden joukkoon. Huonojen ainesten poistamisen ohella pidettiin tärkeänä parempien ainesten tuomista niiden sijaan. Ääripäätä edusti toimitusjohtaja Martti Pihkala, joka vuonna 1918 kirjoitti teoksessaan Minkälainen Suomi meidän on luotava mm. seuraavasti:

"Ryhtyessämme puhdistustyöhön, meidän on ehdottomasti riistettävä oikeus jatkaa sukua siltä ihmislajilta, jolta puuttuu kaikki edellytykset jättää kunniallisia jälkeläisiä... on olemassa erityisiä arveluttavia ihmisiä, jotka eivät välitä mistään muusta kuin omista nautinnoistaan. Näitä ihmisiä on tuo pitkätukkainen, leveälahkeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi, joka meillä viime aikoina on tullut hyvin tunnetuksi. Samaa lajia, vaikka hieman toista tyyppiä, on se enemmän tai vähemmän hieno, katuja mittaileva tärkkikauluksinen kiiltonahkakenkäinen keppiherra, joka täyttää kaikenlaatuiset tanssi- ja ilopaikat ja joka tunnetaan siitä, että hän on menettänyt kaiken kyvyn hallita sukupuolivaistojaan."

"Nykyaikainen rotututkimus näyttää osoittavan, että kahden kansan sekoittaminen vie kummankin rappeutumiseen... Terveeseen siveelliseen tajuntaan vaikuttaakin suorastaan vastenmieliseltä rodunsekoitusajatuskin. Vieras outo ulkomuoto, vieras kieli, vieraat tavat synnyttävät tuon vastenmielisen tunteen... Ja tulokset ovat sen mukaisia. Sekakansojen suurin heikkous on siveellisen ryhdin puutteessa."

"Jo ihmisyys käskee meitä valvomaan syntymättömien sukupolvien ja kanssaihmisten etuja, eikä väärän säälin ja hempeämielisyyden nimessä sallimaan, että kaikenlaatuiset 'sankarit' pyrkivät ottamaan suvun jatkamisen melkeinpä yksinoikeudekseen, ylläpitääkseen siten heikon järkensä ja sielunsa 'tasapainoa'. Sen sijaan terveet lujaluontoiset miehet vaatimattomasti jäävät syrjään: olematta silti tuki varmoja kelvollisuudesta jatkaa sukua kuin nämä 'sankarit'..."

"Rodunjalostuksen ensimmäinen ja tärkein edellytys on puhdas siveellinen käsitys sukupuoliasioista. Toinen edellytys - josta edellä on ollut puhetta - on puhdistustyön kunnollinen suorittaminen. Meillä suomalaisilla on erityisiä edellytyksiä suorittaa menestyksellä rotumme jalostustyö. Kolmas erittäin suotuisa edellytys on maamme syrjäinen asema Euroopassa. Muita erittäin suotuisia edellytyksiä tämän suuren työn suorittamiseen on se, että kansamme on rotupuhtaimpia kansoja Euroopassa, että meillä on vanha esikulttuuri ja että meidän kansamme rotupuhtaana kansana on myös Euroopan vahvimpia kansoja!"


Myös Martti Pihkalan veljellä urheilumies Lauri Pihkalalla oli samantapaisia ajatuksia. Hän piti rodunjalostusta eräänä urheilun tärkeimmistä tehtävistä. Huonosta aineksesta olisi päästävä eroon, jotta voitaisiin saavuttaa parhaat saavutukset urheilussa ja Suomi pystyisi nousemaan urheilun suurvallaksi.

Ensimmäiset rotuhygieeniset käytännön toimet toteutettiin suomenruotsalaisella alueella, jolla terveyssisaret saivat mm. tehtäväkseen valistaa väestöä rotuhygieniassa, henkilökohtaisessa hygieniassa sekä koti- ja kouluhygieniassa. Yhtenä tapana rohkaista parhaimpia suomenruotsalaisia perheitä oli jakaa ns. äidinpalkintoja niille äideille, jotka miehiensä kanssa periytyivät terveistä ruotsalaisista vanhemmista ja joilla oli ainakin neljä elinvoimaista, henkisesti ja ruumiillisesti tervettä, hyvinhoidettua 4-17-vuotiasta lasta. Äidinpalkintojen jakamisen perusajatus oli rotuhygieeninen. Tätä pidettiin neuvontaa parempana propagandana rotuhygieenisten ajatusten läpiviemiselle suomenruotsalaisten lääkäreiden piirissä. Äidinpalkintoja jaettiin suomenruotsalaisten keskuudessa vuosina 1920-25 648 kappaletta (osa diplomeita, osa rahapalkintoja).

Avioliittokieltojen ja -rajoitusten ohella degeneraation etenemistä estettiin sterilisoinnilla. Suuntauksen kärkimaana oli Yhdysvallat, jossa säädettiin maailman ensimmäinen sterilointilaki vuonna 1907 (Indianassa). Laki mahdollisti valtion laitoksissa olevien tuomittujen rikollisten, idioottien, imbesillien ja raiskaajien operoimisen asiantuntijaraadin niin suositellessa. Myös Euroopassa säädettiin 1920-luvulta lähtien henkisesti jälkeenjääneiden sterilisointia koskevia asetuksia (mm. Tanska 1929, Saksa 1933, Norja 1934, Ruotsi 1935).

Suomessa asetti valtioneuvosto vuonna 1926 komitean hankkimaan perusteellisen selvityksen siitä, olisiko suotavaa, että maassamme saataisiin säädetyksi laki, joka tekisi tylsämielisten, mielisairaiden ja kaatumatautisten henkilöiden sterilisoimisen sosiaalisista ja yleisinhimillisistä syistä mahdolliseksi. Sterilisaatiota koskeva laki vahvistettiin selvityksen pohjalta 13.6.1935. Lain mukaan voitiin tylsämielinen, vähämielinen tai mielisairas määrätä sterilisoitavaksi, jos oli todennäköistä, että hänen jälkeläisensä perivät saman vajaakelpoisuuden tai joutuvat hänen sairautensa takia huoltoa vaille, samoin siinä tapauksessa, että jollakin ilmeisesti on voimakkuudeltaan tai suuntautumiseltaan luontoon tai ympäristölle vaarallinen sukuvietti. Eräin edellytyksin laki salli myös oikeustoimikelpoisen henkilön vapaaehtoisen sterilisoinnin.

Toisen maailmansodan aikana Suomessa oli vielä paljon pitemmälle meneviä suunnitelmia epäedulliseksi katsotun väestönosan kohdalle. Suomalaisilla lääkäreillä oli perinteisesti Saksaan hyvät suhteet ja ne säilyivät tiiviinä myös kansallissosialistisen Saksan kanssa. Vuonna 1943 Helsingin yliopistoon suunniteltiin rodunjalostuslaitoksen perustamista "uutta suomalaista ylimysrotua varten". Suomen tiedeakatemian asiaa selvittäneeseen "rodunparannuskomiteaan" kuuluivat mm. filosofi ja fysiologi Yrjö Reenpää sekä anatomian professori Niilo Pesonen, joka nousi sodan jälkeen lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Rodunjalostuslaitoksen tarkoituksena oli ensin kartoittaa kaikki epäedullisiksi katsotut väestöryhmät, joiksi katsottiin mm. vammaiset, mielisairaat ja alkoholistit, ja sitten kohdistaa heihin "ehkäiseviä toimenpiteitä". Komitea ei ollut tyytyväinen silloiseen pakkosterilisaatioiden määrään. Mallin suomalaiset hakivat laitokselleen Saksasta. Todennäköisesti rahapulan vuoksi laitosta ei koskaan kuitenkaan perustettu.

Vuoden 1935 pakkosterilisointilakia täsmennettiin myöhemmin, ja vuoden 1950 lain mukaan lääkintöhallituksella oli valta määrätä sterilisoitavaksi ihminen, joka oli mielisairas tai vajaamielinen ja "jos vajaakelpoisuus on sen laatuinen, että se ilmaantuisi hänen jälkeläisiinsä tai aiheuttaisi, että hänen lapsensa jäisivät huoltoa vaille". Lupa myönnettiin myös, jos henkilön voitiin "harkita olevan sieluntoiminnan sairaalloisuuden vuoksi tahi alkoholin tai huumausaineiden väärinkäytön taikka muun yhteiskunnanvastaisen elämäntavan johdosta vastaisuudessa ilmeisesti kykenemätön huolehtimaan lapsistaan".

Suomessa samoin kuin muissa Pohjoismaissa oli myös mm. tapana, että lääkintöhallituksen valtuuttama tarkastaja kävi koululuokissa katselemassa, olisiko joku koululainen vajaamielinen tai muuten yhteiskuntakelvoton. Pelkästään hänen lausuntonsa saattoi johtaa jopa aivan 'normaalin' lapsen sterilisointiin.

Suomessa tehtiin vuosina 1935-1970 yhteensä noin 57 000 laillista sterilisointia. Arvioiden mukaan pakkosterilisoituja oli tuona aikana noin 11 000 ihmistä. Heistä runsaat 7 000 oli selkeästi rotuhygieenisin perustein tehtyjä pakkopäätöksiä. Suomen lääkintöhallitus antoi vielä 1960-luvulla noin 300 lupaa sterilisointiin rotuhygieenisin perustein. Vuosina 1950-1970 tehtiin samoin perustein myös noin 4 000 aborttia, jonka yhteydessä nainen tehtiin samalla hedelmättömaksi. Pakkosterilisaatio on Suomessa ollut kiellettyä 1970-luvun alusta lähtien.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998