Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Presidentti-instituution vaiheita Suomessa


Vuosina 1918-19 Suomi, tai ainakin valta Helsingissä, ehti olla monena: Vasta itsenäistyneenä tasavaltana, jolla ei vielä ollut presidenttiä; vallankumouksellisen hallituksen hallussa; kuningaskuntana, jonka kuningas ei ehtinyt valtakuntaansa saakka; ja taas tasavaltana, jonka ensimmäisen presidentin valinta vei aikansa.

Kun sisällissota oli päättynyt, muutti jäljelle jääneen ns. tynkäeduskunnan enemmistö Suomen monarkiaksi. Kuninkaaksi valittiin saksalainen Hessenin prinssi, mutta I maailmansota ehti päättyä Saksan tappioon ennen uuden monarkin saapumista valtaistuimelleen. Uusi eduskunta palautti tasavaltalaisten porvareiden - lähinnä maalaisliittolaisten ja edistyspuoluelaisten - sekä eduskuntaan palanneiden sosialidemokraattien voimin Suomen tasavallaksi.

Kaiken tämän villervallan aikanakin täytyi Suomella toki olla jonkinlainen valtionpäämies. Tilapäistä korkeimman viran haltijaa kutsuttiin valtionhoitajaksi. Aluksi, keväästä syksyyn vuonna 1918, virassa toimi P.E.Svinhufvud, joka monarkian kannattajana joutui Saksan tappion jälkeen eroamaan. Seuraajaksi tuli ympärysvaltoihin suuntautunut Mannerheim. Kesällä 1919 eduskunta valitsi Suomen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi K.J.Ståhlbergin.

Sen jälkeen aina vuoteen 1988 saakka presidentinvaali oli välillinen. Yleisellä vaalilla valittiin valitsijamiehet (300, kahdessa viimeisessä vaalissa -82 ja -88 heitä oli 301). Valitsijamiehet valitsivat presidentin, ja saattoivat valita kenet "hyvämaineisen syntyperäisen Suomen kansalaisen" tahansa. Käytännössä valinta tehtiin yleensä puolueiden etukäteen kertomista ehdokkaista, mutta ennalta ilmoittamattomia "mustia hevosia" oli prosesseissa mukana. Kerran sellainen tuli valituksikin, Lauri Kr. Relander vuonna 1925.

Suomen tähänastisista 14 presidentinvaalista puolet eli 7 on ollut tavalla tai toisella poikkeuksellisia. Ensimmäisen valinnan vuonna 1919 teki eduskunta, kuten edellä kerrottiin. Vuosina 1940 ja 1943 presidentin valitsivat vuonna 1937 valitut valitsijamiehet. 1944 eduskunta valitsi Mannerheimin poikkeuslailla kesken kauden eronneen Rytin tilalle. Samoin valittiin puolestaan Paasikivi kaksi vuotta myöhemmin Marskin tilalle.

Vuonna 1973 eduskunta sääti taas poikkeuslain, jolla Kekkosen toimikautta jatkettiin neljä vuotta. Vuoden 1982 vaalit olivat muuten normaalit, mutta ennenaikaiset Kekkosen sairastuttua kesken kauden.

Suomen presidentin laajat valtaoikeudet ovat seurausta epäonnistuneesta monarkiahankkeesta. Tämä usein esitetty väite on yksinkertaistus mutta suurin piirtein tosi. Ensimmäinen tasavaltainen hallitusmuotoehdotus, se joka hukkui talvella 197-18 sisällissodan pyörteisiin, varasi presidentille melko vähän valtaa. Kun kuningasajatuksesta täytyi luopua, haluttiin presidentistä vastapainoa eduskunnalle.

Suomen vuoden 1919 hallitusmuodon voimakas presidenttiys ei siis ollut minkään ulkomaisen esikuvan seuraamista. USA:ta ei suomalaiseen keskusteluun juuri tuotu, ja Ranskassa taas ei tuolloin (ns. III tasavallan aikana) ollut niin voimakasta presidentti-instituutiota kuin nykyisin. Presidentin laajat valtaoikeudet ovat Ranskassa paljon myöhempää perua kuin Suomessa; ne tulivat Galliaan vasta vuonna 1958 Charles de Gaullen ajamissa uudistuksissa. Ehkä emme kuitenkaan ole niin itsekeskeisiä, että uskoisimme ranskalaisten matkineen meitä.

©Internetix/Jukka Sirén 1997