Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

1800-luvun naiskirjailija kirjoitti mieheltään salaa


Vaikka valistusajan ajatuksista ei ollut kulunut kauan, lasten ja nuorten koulunkäynti väheni huomattavasti 1800-luvun alkupuolella. Berliinissä vain 30 prosenttia lapsista osallistui kouluopetukseen oppivelvollisuudesta huolimatta. Bremenissä 107 kouluikäisetä tytöstä 35 työskenteli tehtaassa. Kun tehdastyö kiellettiin vuonna 1839 alle yhdeksän vuotiailta, laitettiin tehdastyöhön meneville yli yhdeksän vuotiaille nuorille ehdoksi kolmen vuoden koulunkäynti. Ylioppilastutkinto kuitenkin sallittiin Saksassa tytöille vasta vuonna 1900. Miehet suhtautuivat kuitenkin naisten opiskeluun hyvin vihamielisesti.

1700-luvun merkittävä runoilija: vaatimattomista oloista noussut Luise Karsch oli yksi ensimmäisten joukossa näyttämässä muille naisille tietä itsensä kehittämisessä opiskelemalla itse. Karcsh oppi lukemaan samalla kun paimensi eläimiä niityllä.

Useimmat tytöt oppivat kaiken minkä tiesivät kotonaan, mutta yllättävää saattaa olla se, että monet 1800-luvun älykkäistä intellektuellinaisista oli saanut oppinsa valistusajan hengessä koulutetuilta isoäideiltään eikä omilta äideiltään, joiden koulutusta oli päinvastoin yritetty estellä. Isoäideilleen jäivät kiitollisuuden velkaa mmm. George Sand ja Bettina Brentano sekä ehkä Germaine de Staël, joka sai oppinsa vailistusaikana eläneeltä äidiltään. Mutta useimmille naisille oli pitkälle 1800-luvulle saakka Raamattu kaikkein tärkein tietolähde.Vasta vuosisadan loppupuolella naiset ottivat tiukemmin opiskelunsa omiin käsiinsä ja tutustuivat aikansa romaaneihin, joista Madamme Bovary oli suosituin. Ja yhä edelleen jatkettiin keskustelua siitä, kuinka vahingollista naisten lukeminen perheelle on: lukiessaan nainen vain haaveilee ja pakoilee kotitöitään.

Kun naiset alkoivat systemaattisesti sivistämään itseään, oli Ensyclopediasta heille suuri apu ja tähän hakuteokseen myös viitattiin usein naisten itsensä kirjoittamissa teoksissa. Raamattuun taas viitattiin vähemmän, mutta kriittiseen sävyyn.

Koko Euroopassa levisi 1800-luvulla tapa kokoontua lukupiireihin. Näin myös naisilla, jotka kokoontuivat toistensa koteihin lukemaan toisilleen ääneen tai keskustelemaan lukemastaan. Naiset saivat myös liittyä myös julkisiin lukupiireihin, jotka olivat teattereiden ja joidenkin salonkien lisäksi ainoita paikkoja, missä naiset ja miehet saattoivat seurustella keskenään.Myös kirjastot yleistyivät, mikä helpotti kalliiden kirjojen saamista luettavaksi.

Naiset lukivat myös muiden naisten julkaisemia kirjekokoelmia, sanomalehtiä, muoti- ja käsityölehtiä.

Naisliikkeen lähtökohdat kirjojen kansiin


Vaikka monet miehet pitivätkin naisten lukuharrastuksia ja opiskelua haitallisena heille, alkoi vähitellen kuulua myös muunlaisia ajajatuksia. Esimerkiksi Augus Bebelin kirjassa Woman and Socialism (1879).
Naiset kiinnostuivat myös 1800- luvun puolivälissä myös sosiologisesta tutkimuksesta, joita kirjoitti mm. Flora Tristan (London Journal, 1839) ja Bettina von Arnim (This Book Belongs to the King, 1843).

Saksan epäonnistunut valankumous vuonna 1848 aiheutti sen, että sosaalisesti sävyttynyt kirjallisuus alkoi menettää suosiotaan. Louise Mühlbachin romaani Aphra Behn on Englannin ensimmäisen ammattimaisen naiskirjailijan elämäkerta. Naisliike taas kukoisti aristokratian ulkopuolella. Louise Otto-Peters perusti vuonna 1849 lehden Women’s Journal for Higher Female Interests, Lily Braun (kirjoittanut Memoirs of a Socialist) taisteli naisten äänioikeuden puolesta ja Adelheid Poppin The Youth of a Working Woman on yksi kuuluisimmista työläisomaelämäkerroista.

Anna Maria Mozzoni, joka oli yksi Italian feminismin tärkeimpiä hahmoja, otti ihanteekseen Marie Antoinetten "ylvään rohkeuden", herttuatar Angoulêmen pelottomuuden ja Berryn Maria Carolinan toimieliaisuuden. Näistä kolmesta naisesta tuli naisen ylivoimaisen luonteen peruspilarit. Anna Maria Mozzonin unelmana oli nähdä nainen miehen paikalla, sillä nainen ansaitsisi sen korkeamman moraalinsa johdosta.

Hämmästyttävää on, että Italian katoliset papit yhtyivät feministien pyrkimykseeen nostaan naisen asemaa. Esimerkiksi Gioacchino Ventura oli täysin vakuuttunut siitä, että naiset olivat korkeammalla kuin miehet ja hän kirjoitti teoksen La donna cattolica (1855), jota pidetään naisen moraalisen kasvatuksen kulmakivenä. Teoksessaan Ventura kaipaa opettajaäitiä.

Samoihin aikoihin nousivat uudet ajatukset naisen hyveistä esiin: sielu voittaa ruumiin ja naisen heikkoina pidetuyt piirteet, hauraus ja herkkyys, saivat positiivisen leiman. Ne viittasivat henkilön moraaliseen hyveellisyyteen. Katolisen kirkon restoraatio otti vaikutteita uusista ajatuksista, jotka yhdistivät ihmisen fyysiset ja psyykkiset piirteet toisiinsa: maskuliinisesta poikkeava feminiininen sielu on täydentävä ja välttämätön osa humaanisuutta, kokonaista ihmiskäsitystä. Esimerkkeinä tästä feministisestä kepeydestä pidettiin Madamme de Sévigny´tä ja Madamme de Lafayetteä, jotka naisellisilla taidoillaan saivat aikaan yksityisen ihmissuhdeverkoston, ja näin toivat esiin tuntemattomia kirjallisia lahjakkuuksia.

Tyttöjen kouluttaminen alkaa 1800-luvulla


Naisasianaiset vaativat kaikissa Euroopan maissa naisten ja tyttöjen koulutustason nostamista. Ja näin alkoikin vähitellen tapahtua. Vuonna 1836 Ranskassa säädettiin laki, joka velvoitti kuntia perustamaan kouluja tytöille. Laki jäi kuitenkin toteuttamatta, koska pormestarit katsoivat seurakunnan koulut halvemmiksi. Vasta vuonna 1867 säädetyn uuden lain mukaan jokaisen yli 500 asukkaan kunnan tuli perustaa tytöille koulu ala-asteen opetusta varten. Uusia lakeja säädettiin lisää naisten ja tyttöjen koulutuksen takamiseksi: 1800-luvun lopulla Ranskassa oli 67 opettajankoulutuslaitosta naisille. Voisi olettaa, että Ranskan vallankumous ja Rousseaun perintö olisi edistänyt ja yhtenäistänyt tasa-arvoaatteensa innottamana tyttöjen ja poikien koulutuksen. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä tytöt ja pojat tuli kouluttaa heidän elämäntehtäviensä eikä tasa-arvoaatteen mukaan. Poikien piti tähdätä julkiseen elämään ja tyttöjen kodinpiiriin, johon tarvittavat tiedot ja taidot he oppivat äideiltään.

Englannissa ja Saksassa naisten koulutus oli yksityisten koulujen harteilla. Yhdysvalloissa taas oli jo 1800 -luvulla yhteiskouluja, Venäjällä taas keskityttiin porvariston tytärten koulutukseen. Zürichin yliopistosta tuli naisopiskelijoiden mekka, koska muiden maiden yliopistoihin ei naisilla ollut asiaa.

Missään Euroopan maassa ei ollut 1800-luvulla yhtenäistä koulujärjestelmää.

Ranskassa toimi rinnakkain kuntien ylläpitämät ja yksityiset koulut, Belgiassa taas opetus oli jakautunut katolisiin ja maallisiin kouluihin, Englannissa anglikaaninen kirkko menetti asemansa opetuksesta ja painopiste siirtyi kotiopetukseen ja maallisiin kouluihin, joiden uskonnonopetus oli vähäisempää kuin monissa muissa maissa. Tämä johti siihen, että puolet Englannin opettajista oli jo 1800-luvun puolivälissä naisia. Englannissa astui koulupakko alle 11-vuotiaille voimaan vuonna 1893. Seuraavana vuonna koulun lopettamisikä nostettiin 12-vuoteen. Vuonna 1865 saivat naiset suorittaa Cambridgen yliopistossa eri arvosanoja, mutta ei oppiarvoa. Kymmenen vuotta myöhemmin yliopistot saivat myöntää naisille apurahoja.

Ranskassa tyttöjen opetukseen tuli vuosisadan loppuun mennessä samoja aineita aritmetikasta luonnontieteisiin kuin pojillakin. Myös opetusperiaatteet muotoutuivat niin, että tytöt käsitettiin enemmän yksilöinä. Huolestuneita äänenpainoja alkoi kuulua tyttöjen opetuksen maallistumisesta.