Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Kirjallisuus


1600-luvun loppupuolella syntyi Englannissa uusi kirjallisuuden laji: maallisten naisten omaelämäkerrat -naisten, jotka eivät työskennelleet kirkon piirissä. Uusi laji poikkesi aiemmista naisten kirjoittamista elämäkerroista siinä, että kirjoittajat kirjoittivat ja loivat identiteettiään naisina ja äiteinä eivätkä uskonnon harjoittajina.

Koska jako yksityiseen ja yleiseen oli tiukentunut, oli naisten löydettävä uusia kanavia itsensä ilmaisemiseen. Kirjoittaminen oli yksi näistä. Renessanssin aikana luotiinkin pohja naisten valtaamille kirjallisuuden lajeille, joita olivat intiimit omaelämäkerrat, päiväkirjat, kirjeet ja käännöstyö. Erityisesti naisten kirjoittama runous ilmensi naisen vieraantuneisuuden tunteita.

Pembroken kreivitär
(eli 1500-luvun loppupuoliskolla) keskittyi käännöstyöhön. Hän käänsi mm. Psalmit, Philippe Du Plessis Mornayn Discours de la vie et la Mort ja Petrarcan Trionfo della Morten. Kaikki hänen kääntämänsä kirjallisuus käsitteli tavalla tai toisella kuolemaa tai kuolemsta.

Margaret Cavendish (1625-1674) oli Newcastlen herttuatar. Hän kirjoitti teoksen A True Relation of My Birth, Breeding and Life. Vaikka kirjoittaja luokin omakuvansa toisten ihmisten kautta, iloitsee hän yksilöllisyydestään. Herttuatar yhdistää itseensä - kauneutta lukuunottamatta- renessanssin naisihanteet, joita olivat tottelevaisuus, alempiarvoisuus, vaatimattomuus, siveys, ujous, hellyys, viattomuus ja hiljaisuus. Rikkonainen kerronta kuitenkin paljastaa, että hän onkin kaukana naisihanteestaan. Muistelmista tuleekin vallalla olevan ristiriitaisen naiskäsityksen kuvaus, jota voisi pitää naisten omaelämäkertojen esikuvana tai prototyyppinä. Tällaisten elämäkertojen taustalla on tutkija Mary Beth Rosen mielestä usein heikko omanarvontunto, joka kumpuaa tukahdetusta vihasta ja myös itsepetoksesta.

Anne, Lady Halkett
(1623-1699) taas idealisoi oman äitinsä ja siksi hän kärsiikin suuresti tilanteesta, jossa äiti ei hyväksy hänen rakastettuaan. Anne kuvaa tätä yksilön ja yhteiskunna ja äidin asettamien odotusten konfliktia kiperästi. Vasta kun hän saa aikuisena äitinsä hyväksynnän häipyy muistelmia dominoinut äidin hahmo hänen elämänsä keskiöstä.

Ann, Lady Fanshawe (1625-1680) oli nainen, joka omistautui miehelleen ja lapsilleen. Hänen avioliittonsa kesti 22 vuotta, jona aikana hän synnytti 14 lasta, joista 9 kuoli. Hän sai myös useita keskenmenoja, joista yksi oli kolmoisraskaus. Hän kertoo elämästää itseään korostamatta; yhteisö ja sen asettamat velvollisuudet ohittivat yksilöllisyyden.

Alice Thorntonin (1626/7-1706/7) omaelämäkerran keskipisteenä on hänen rumiinsa lukemattomine raskauksineen, sairauksineen ja raiskauksineen. Kun rankka raskaus ja synnytys vei Alice Thorntonin hiukset, hampaat ja kynnet, muistaa hän vastoinkäymisistään huolimatta olla kiitollinen äitiydestään ja kiittää Luojaa hänelle suoduista velvollisuuksistaan -joista suurin on äitiys.

14-vuotiaana avioitunut Alice on itsensä muille uhraavan naisen perikuva. Tukahdutettu viha nuorena Alicen naittanutta äitiä kohtaan ilmenee, kun hän itse naittaa vasta 12-vuotiaan tyttärensä. Muistelmissaan Alice toistuvasti mainitsee, kuinka hänen avioliittonsa oli onnellinen. Todellisuudessa arvellaan hänen sovittavan huonoa omaatuntoa, koska hän ei pystykään kunnioittamaan miestään. Alice vieraantuu itsestään ja hänestä tulee kyvytön ymmärtämään tai tuntemaan empatiaa saman kohtalon kokeneisiin naisiin.

Naiskirjailijoita


©Internetix/Teija Riikola 1997