Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Naisen elämää


Työnjako miehen ja naisen välillä löyhä


Keskiajan nainen eli joko uskonnollisessa yhteisössä tai perheessä, joissa hän eli äitinä, tytärenä tai palvelijana. Perhe oli keskiajan ihmisen -etenkin naisen- suoja ja kaupungistuminen muutti ydinperheen entistä tiiviimmäksi kahden sukupolven yksiköksi.

Naisen tehtävänä oli huolehtia perheen piiriin kuuluvista asioista. Hän hoiti lapset, kodin, puutarhan ja kotieläimet sekä huolehti mahdollisesta palvelusväestä. Naiset myös möivät perheen tuotteita torilla.

Työnjako ei ollut keskiajalla niin paljon sukupuoleen sidottua kuin 1500-luvulla ja myöhemmin. Perheellä oli yksi yhteinen päämäärä: taata jäsenilleen mahdollisimman hyvä elintaso. Siksi sekä mies että nainen osallistuivat kotipiirin töihin. Mies saattoi kutoa tai nainen mennä kodin ulkopuolelle töihin, jos se oli perheen toimeentulon kannalta hyödyllisintä.


Luostari oli ainoa mahdollisuus opiskeluun


Vain harvoilla naisilla oli mahdollisuus opiskella. Kotiopettaja opetti ylhäisönaisen kirjoittamaan ja lukemaan. Naisille katsottiin ensisijaisen tarpeelliseksi käytännöllisen tiedon opiskelu: hyvät tavat, uskontotieto ja kotitalous. Mutta jos nainen halusi opiskella enemmän, lähti hän luostariin.

Ritarikulttuuri: uusi mieskuva ja uusi asenne naisiin


Historiankirjojen keskiajankuvaa leimaa romanttinen ritarikulttuuri. Ritarikulttuurista syntyi lyyrisen runouden ja romanttisen kertomuksen perinne. Tätä uutta "pehmokulttuuria" pitivät perheen nuorimmat pojat yllä. Heillä oli siihen aikaa, sillä vanhimman veljen tehtäväksi oli jäänyt suvun jatkaminen ja perinnön ylläpitäminen. Nuorimpien poikien avioitumisen teki vaikeaksi se, ettei heillä ollut perintöosuutta.

Nuoret ritarit pitivät yllä ritariromantiikkaa rakastumalla ylhäisön naisiin. Itsehillintään pyrkivät ritarit sepittivät heille trubaduurirunoja ja palvoivat ihastuksen kohdettaan, joka oli usein tavoittamaton neitsyt tai aviossa oleva nainen. Naisen ja ritarin välinen suhde ei aina toteutunut fyysisesti, vaan se perustui peliin, jonka tarkat säännöt kummatkin tunsivat.

Ritariromantiikka kuului nimenomaan ylhäisön elämään: se oli vastapainoa raa'alle ja väkivaltaiselle ajalle sekä oiva tapa erottua rahvaasta. Ritarilyriikka verhosi myös miesten epävarmuuden: he eivät tienneet kuinka suhtautua etäisiin ja mystisiin naisiin. Ritarikultuurin säännöt antoivat miehille vihjeitä: naisia tuli ihailla, kunnioittaa, heidän älykkyyttään, korkeaa moraaliaan ja hyveitään tuli kunnioittaa. Raavaan soturin tilalle ihannemieheksi astui nyt feminiinisesti käyttäytyvä ritari.

Ritariajan naiskuva poikkesi varhaiskeskiajalta lähtien vallinneesta syntisestä ja viettelevästä naisesta siinä, että nyt nainen nähtiin miehen moraalisena opettajana sekä kauneuden ruumiillistumana ja haluttuna palvonnan kohteena.

Ritareiden eteerisestä naiskuvasta antaa parhaimman kuvan ritariajan runous. Ritareiden nainen oli nostettu jalustalle, sillä nainen heijasti ja edusti ritareiden omia hyveitä: jaloutta ja hyvyyttä. Nainen oli ritari-ihanteen naispuolinen peili eikä lihaa ja verta oleva nainen. Naisten omista kokemuksista tai tunteista ei haaveellisissa ja naista idealisoivissa ritarien runoissa kerrota.

Ritarilyriikan peruskirjallisuutta on Guillaume de Lorrisin ja Jean de Meungin sepittämä Roman de la Rose. Ritarikulttuurin käyttäytymissäännöt taas kirjasi ranskalainen Andreas Capellanus latinankieliseen Kunniallisen rakkauden taito-opaskirjaan 1100-luvun lopussa.

Ritarikulttuuri jätti jäljet koko Euroopan kulttuurin kehitykseen ja loi pohjaa renessanssin ihanteille.


©Internetix/Teija Riikola 1997