Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Vaivaishoidosta köyhäinhoitoon


Vuonna 1879 vahvistettiin uusi vaivaishoitoasetus, joka oli voimassa vuoden 1923 alkuun saakka. Vuoden 1879 asetus erosi hengeltään jyrkästi aiemmasta asetuksesta.Uusista periaatteista tärkein oli jako pakolliseen ja harkinnanvaraiseen.

Vuosina 1865 ja 1873 annetuilla kunnallisasetuksilla vaivaishoito siirtyi seurakunnilta kunnille. Seurakuntahallinnon aikana avustustoiminta oli mielletty paljolti armeliaisuudeksi, jonka laajuus riippui vaivaiskassan monien eri tulonlähteiden riittävyydestä. Kunnallinen vaivaishoito oli sen sijaan budjettiperusteista taloushallintoa, joka rahoitettiin yhtenäisellä verolla. Jokaisen kunnan tuli olla oman vaivaishoitoyhdyskuntanaan, jonka toimeenpanevana elimenä toimi vaivaishoitohallitus. Vaivaishoitoyhdyskunnat jaettiin peräänkatsomus- eli valvonta-alueisiin. Kullakin alueella toimi yksi vaivaishoitolautakunnan jäsen peräänkatsojana, jolle kuului myös köyhien kodeissa käynti. Kunnan edustajina toimineet peräänkatsojat (myöhemmin piirimiehet) esittivät avun tarvitsijoista ja heidän olosuhteistaan selvityksen päättävälle lautakunnalle.

Vuoden 1879 asetuksen mukaan kunnilla oli velvollisuus avustaa vain työkyvyttömiä ja sairaita, vanhuksia ja alaikäisiä. Kuntia ei velvoitettu järjestämään katovuoden tai muun onnettomuuden sattuessa yleisiä töitä hätää kärsiville.

Työkykyisten henkilöiden avustaminen jäi kuntien omaan harkintaan: heille sai antaa apua vain työtä vastaan. Siksi jokaisen kunnan tuli perustaa joko yksin tai yhdessä muiden kuntien kanssa työlaitos. Asetuksessa ei määrätty, millainen työlaitoksen tulisi olla, mutta vuoden 1879 asetusta valmistellut komitea viittasi mietintönsä perusteluissa ulkomailta saatuihin hyviin kokemuksiin ja erääseen kotimaiseen laitoskokeiluun. Kotimaisella laitoskokeilulla komitea tarkoitti Mikkelin maalaiskuntaan vuonna 1868 perustettua Suonsaaren työlaitosta. Se oli maan ensimmäinen pääasiassa työkykyisille henkilöille tarkoitettu vakinainen kunnallinen huoltolaitos. Suonsaareen otettiin työttömiä ja työtä vieroksuvia ihmisiä perhekunnittain. Laitoksen asukkaille järjestettiin talous-, maanviljelys- ja käsitöitä, ja lapset opetettiin lukemaan ja käsittämään uskonoppia. Työlaitostyyppisiä vaivaistaloja perustettiin hitaasti. 1880-luvun puolivälissä niitä oli toiminnassa vain kymmenkunta.

Koska vaivaishoitotilanne ei näyttänyt etenevän toivotulla tavalla valtio palkkasi 1880-luvun lopulla vaivaishoidon tarkastajan neuvomaan, ohjaamaan ja valvomaan kuntia vaivaishoidon järjestämisessä. Myöhemmin tarkastaja sai avukseen alueellisia vaivaishoidon neuvojia. Lisäksi kunnat alkoivat saada valtionlainoja vaivaistalojen rakentamiseen ja avustuksia vaivaistalojen johtajien palkkaamiseen. Vaivaishoito siirtyi näin kunnilta valtiojohtoiseksi. Vaivaishoidon valtiollinen ohjausjärjestelmä johti siihen, että vuonna 1902 vaivaistaloja oli jo 116, vuonna 1920 niitä oli 252 ja aikuisikäisiä asukkaita niissä oli yli 21 000. Lapsia ei enää 1890-luvun alun jälkeen saanut sijoittaa vaivaistaloihin, ellei niissä ollut erillistä lastenkotia.

Itsenäisyyden alkuun saakka suurin huoltomuoto henkilömäärältään oli kotiavustus. Kotiavustusten määrän pysyminen korkeana oli pettymys vaivaistalojen puoltajille, koska laitosten piti vähentää nimenomaan näitä avustuksia. Ruotuhoidosta luovuttiin 1800-luvun lopulla, koska se oli tyypillinen omavaraistalouteen kuulunut hoitomuoto, eikä sopinut hyvin rahatalouteen ja työnjakoon perustuvana yhteiskuntaan. Sen sijaan elätehoidokkien määrä kasvoi koko 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun. Elätehoito erosi muista huoltomuodoista siinä, että se perustui vapaaehtoisuuteen. Hoitajaksi ryhdyttiin yleisesti tehtävästä maksetun korvauksen ja hoidokkien työvoiman takia. Kun vaivaishoidosta vastaavien pyrkimyksenä oli minimoida huoltokustannukset, siirryttiin 1800-luvun puolivälissä yleisesti huutokauppamenettelyyn, jossa hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottamaan tarjoutunut. Vaivaishuutokaupat olivat laajimmillaan 1870- ja 1880-luvuilla. Vaivaishuutokauppojen ihmisarvoa loukkaaviin muotoihin kohdistunut julkinen arvostelu heräsi 1880-luvulla ja niihin alettiin yleisesti suhtautua kielteisesti. 1890-luvun alussa vaivaishuutokaupat kiellettiin, mutta vielä 1910-luvulla niitä järjestettiin. Myös huutolais- ja huutolaislapsi-nimitysten käyttö kiellettiin. Vuosisadan vaihteessa oltiin siirtymässä huutolais- ja elätehoitojärjestelmästä sijoituskotijärjestelmään.

Myös vaivaistalojen perustamiseen ja työkykyisten köyhien ojentamiseen nojannut vaivaishoitoideologia sai vuosisadan tienoilla vastaansa uusia aatteita ja ajattelutapoja. Köyhyyden syyt, jotka oli perinteisesti yhdistetty yksilölliseen huonouteen, alettiin johtaa yhteiskunnan epäkohdista ja muista itse köyhistä riippumattomista tekijöistä. Ajattelun muutos tuli esiin vaivaishoito-nimen vähittäisenä korvautumisena köyhäinhoito-sanalla. Virallisessa käytössä uusi nimike yleistyi 1900-luvun alkuvuosina.

Vanha vaivaiskäsite alkoi hajota 1900-luvulle tultaessa. Aiemmin nähtiin vain yhteiskunnan rasituksena oleva yhtenäinen vaivaisten joukko, nyt alettiin erottaa erilaisia yhteiskunnan tukea tarvitsevia ryhmiä, kuten turvattomia lapsia, vanhuksia, sairaita, vammaisia, alkoholisteja, normeihin sopeutumattomia ja taloudellisista vaikeuksista kärsiviä. Koska eri ryhmien ongelmilla nähtiin olevan omat syynsä ja sen mukaisesti erilaisen hoidon tarve, vaivaishoitoa ei pidetty enää sopivana välineenä hoitaa koko ongelmavyyhteä.

Vuosisadan vaihteessa vaivaishoidosta alkoivat eriytyä lasten huolto, sairaiden hoito ja vammaishuolto. Suurimpiin kaupunkeihin perustettiin jo ennen itsenäisyyttä kasvatuslautakunnat. Etupäässä yksityisiä lastenkoteja, -tarhoja ja -seimiä sekä työtupia ja kesäsiirtoloita perustettiin vilkkaasti vuosisadan alussa. Yksityisten sairaaloiden ohella alkoi 1880-luvun lopulla kaupunginsairaaloiden ja hieman myöhemmin myös kunnansairaaloiden rakentaminen. Siihen saakka sairas- ja mielisairasosastoja perustettiin vaivaistalojen yhteyteen. Eri vammaisryhmät saivat yksityiset erityiskoulunsa 1800-luvun loppuun mennessä. Alkoholismiin ja muuhun epäsosiaalisuuteen alettiin suhtautua uudella tavalla. Alkoholismia alettiin nyt pitää samalla tavalla sairautena kuin muitakin sairauksia. Aikaisemmin juoppoja oli pidetty lähinnä kaiken pahan alkuna. Yksityisiä alkoholistiparantoloita alettiin perustaa.

Uusien ajattelutapojen seurauksena perustettiin vuonna 1911 aatteellinen Köyhäinhoitoliiton, jonka tärkeimpiä tehtäviä olivat jäsenistön neuvonta ja koulutus. Lyhytikäiseksi jääneen järjestön seuraajaksi perustettiin vuonna 1917 Suomen Köyhäinhoitovirkailijain Yhdistys, josta myöhemmin tuli Sosiaaliturvan Keskusliitto.

Uusien ajattelutapojen esiintulo johti pian pyrkimyksiin uudistaa vanhaa lainsäädäntöä.1900- ja 1910-luvuilla tehtiin köyhäinhoitoa, suojelukasvatusta ja lastensuojelua koskevat lainsäädäntöhankkeet, mutta epävakaisten olojen vuoksi uusien lakien toteutuminen siirtyi 1920-luvulle.

Koska sosiaalilainsäädännön uudistaminen oli Suomen ja Venäjän kiristyneiden suhteiden ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi pysähdyksissä köyhäinhoidossa sekä työväenkysymyksessä ja maatalouskysymyksessä, jäi sosiaalisen turvan kehittäminen paikallisen toimeliaisuuden varaan. Kunnat joutuivat pääasiassa rahoittamaan paikallisen huoltotoiminnan itse. Valtiojohtoisuudesta huolimatta kunnat saivat valtionrahaa ainoastaan vaivaistalolainoihin.

Pitkällisten vaiheiden jälkeen saatiin vuonna 1922 uusi köyhäinhoitolaki. Siirtyminen vaivaishoitoasetuksesta köyhäinhoitolakiin vahvisti sosiaalipoliittisen ajattelutavan muuttumista. Muutos näkyi jo lain nimessä. Vaivaistalon nimikin muutettiin lain myötä kunnalliskodiksi.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki poikkesi monilta periaatteiltaan vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksesta. Peruslähtökohdaltaan laki korosti inhimillisyyttä sellaisia kohtaan, jotka todella tarvitsivat apua.

Köyhäinhoitolaki rajoitti kuntien itsenäistä päätäntävaltaa köyhäinhoitoasioissa. Jokaiseen kuntaan oli perustettava köyhäinhoitolautakunta, jonka toimintaa ja toteuttamista valvoivat valtion viranomaiset.

Köyhäinhoitolaki lähti velvollisuudesta huolehtia omasta ja lähiomaisten toimeentulosta. Jos henkilö ei kyennyt hankkimaan tai saamaan tarvitsemaansa elatusta tai hoitoa, kunnan tuli järjestää se tarkoituksenmukaisella tavalla. Aikaisemmin köyhäinhoito oli tarkoitettu pääasiassa lapsille, leskille, työkyvyttömille, sairaille ja muille vaivaisille. Nyt kunta velvoitettiin huolehtimaan jokaisesta vaikeuksiin joutuneesta.

Vuoden 1922 lain mukan ensisijainen auttamisen muoto on kotiavustus. Laitoshoitoon tuli turvautua vain silloin, kun elämäntilannetta ei voitu muutoin korjata. Tästä huolimatta laitoksessa huollettavien määrä lisääntyi koko maailmansotien välisen ajan. Laitoshoitoa suosittiin siksi, että niissä voitiin kontorolloida elämäntapaa ja huolehtia itsensä elättämisen vaatimuksen toteutumisesta. Erityisesti maaseudulla kunnalliskodit ja muut hoitolaitokset olivat 1920- ja 1930-luvuilla maatiloja, joissa hoidettavat osallistuivat kykynsä mukaan maataloustöihin. Kotiavustusta vierastettiin siksi, että pelättiin väärinkäsityksiä ja heittäytymistä elämään kunnan rasitteena.

Kuntien harjoittama köyhäinhoito ei ollut laajuudeltaan kovin merkittävää. Kunnat pyrkivät minimoimaan sosiaalimenojaan antamalla apua vain pahimpaan tarpeeseen. 1920-luvulla apua annettiin väestöstä keskimäärin alle 4 %:lle.

Köyhäinhoidon virallista huoltojärjestelmää täydensi merkittävästi monimuotoinen epävirallinen - yhteisöllinen ja yksityinen- auttamistyö. Sukulaisten, naapureiden ja muun lähiyhteisön tuen ohella merkittäviksi tulivat 1800-luvun lopulta lähtien erilaiset hyväntekeväisyysyhdistykset ja muut vastaavat vapaaehtoiset järjestöt. Syntyi erilaisia poliittisia, kristillisiä ja aatteellisia järjestöjä erityisesti lastensuojelun ja vammaishoidon alueille. Tällaisia olivat mm. Kristillisen Työväenyhdistyksen, Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Koteja Kodittomille Lapsille - järjestöt.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999