Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Työvoimapolitiikka


Toisen maailmansodan jälkeen merkittävää työttömyyttä syntyi ensimmäisen kerran vuoden 1949 lamatalvena. Työttömyyskortistoissa oli silloin 50 000 ihmistä lähinnä metsätöiden vähenemisen vuoksi. Vuodesta 1953 lähtien työttömyysongelma oli pahimmillaan etenkin talvisin. Suomessa on koottu vuodesta 1961 lähtien työvoimatutkimuksen tiedot työttömyysasteesta. 1960-luvun alkupuolella työttömyysaste oli 1,5 % ja työttömiä oli noin 25 000-30 000 vuodessa. 1960-luvun loppupuolella tilanne heikkeni ja vuonna 1968 työttömiä oli jopa 85 000 eli 3,9 % työvoimasta. 1970-luvun alun suhdanteiden paraneminen johti työvoimapulaan. Vuoden 1975 öljykriisin jälkeen työttömyys alkoi taas lisääntyä ja nousi tammikuussa 1979 noin 200 000 henkeen eli 8,5 %:iin. 1980-luvulla työttömyys pysytteli 5 %:ssa hyvästä taloudellisesta kasvusta ja ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Aivan 1980-luvun lopussa työttömyys laski 3,5 %:iin, joka tarkoitti alle 90 000 työtöntä. Vuonna1990 alkanut lama nosti työttömyysluvut suomalaisittain aivan uudelle tasolle. Työttömien määrä oli vuoden 1993 lopussa peräti yli 500 000 eli noin 20 % koko työvoimasta. Viime vuosina työttömien määrää on pystytty vähentämään pääasiassa erilaisin työvoimapoliittisin toimenpiteiden, mutta vaikuttaa siltä, että suurtyöttömyys on tullut jäädäkseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

1940-luvulla valmisteltiin työttömyyshuoltolainsäädäntöä, jonka nojalla työttömille olisi maksettu raha-avustuksia, mutta jälleenrakentamisen ja sotakorvausten maksamisen aikana työttömyyttä esiintyi melko vähän. Suomessa aloitettiin työttömyyspolitiikka ensimmäisen kerran sodan jälkeen 1940-luvun lopun laskusuhdanteessa . Työttömiä varten avattiin valtion työllisyysmaita, joissa työskentelemällä saattoi turvata oman ja perheensä toimeentulon. Työkykyistä pidettiin oikeutettuna avustukseen vain työtä vastaan. Työllisyystyömaat vakiintuivat nopeasti työttömyyspolitiikan keskeiseksi keinoksi ja antoivat politiikalla osuvan nimen: lapiolinja. Työmaita perustettiin eri puolille maata maanteiden, vesiväylien ja voimalaitosten rakentamiseksi sekä metsien hoitamiseksi. Enimmillään lapiolinjalla työskenteli lähes 100 000 henkilöä.

Vuonna 1956 Suomessa vahvistettiin ensimmäinen työllisyyslaki. Työmarkkinoiden toimivuuden varmistamiseksi valtiolle annettiin korostettu asema työvoiman ohjaamisessa. Laki siirsi työttömyyden torjumisen päävastuun entistä enemmän kunnilta valtiolle. Valtio kantoi vastuun työvoiman ennalta ehkäisevästä työllistämisestä silloin, kun työllistäminen katsottiin työllisyystöillä tarkoituksenmukaiseksi. Työvoimaviranomaisten tuli kotipaikkakunnalle työllistämisen sijaan ohjata työvoima vapaille työmarkkinoille ja edistää työvoiman alueellista liikkuvuutta. Jos vapaata työtä oli tarjolla, niin työllisyystyömaita ei saanut avata. Työllisyysasioiden siirto valtiolle korosti, että työmarkkinat eivät olleet paikalliset vaan valtakunnalliset.

Lapiolinja jatkui työttömyyspolitiikan keskeisenä keinona 1950-luvun lopulle saakka, jolloin tuotantoelämän perusta pääosin tuli rakennetuksi. Lapiolinjaa alettiin kritisoida tehottomuudesta, sillä työllisyystyöt estivät koneiden hyväksikäytön ja suosivat yksipuolisesti sellaisia työkohteita, jotka työllistivät runsaasti väkeä. Näin tärkeimmät kohteet jäivät usein taka-alalle. Vuoden 1960 väliaikaisessa ja vuoden 1963 varsinaisessa työllisyyslaissa lapiolinjasta alettiin luopua. Työttömyystyöt saivat saman aseman kuin normaalit kunnan tai valtion työt samoine palkka- ja työsuhde-etuineen. Aiempaa linjaa työttömien lähes täydellistä liikkuvuudesta varsinkin valtion järjestämien töiden perässä ei haluttu jatkaa, vaan työttömille pyrittiin ensisijassa järjestämään työtä omassa asuinkunnassa. Jos viranomaiset eivät voineet työllistää työtöntä, tämä oli ensimmäistä kertaa oikeutettu valtion työttömyyskorvaukseen, jonka merkitys tosin tiukan tarveharkinnan vuoksi jäi vähäiseksi.

Vuonna 1971 säädetty uusi työllisyyslaki määritteli työvoimapolitiikan painopisteeksi työttömyyden ennaltaehkäisyn koulutuksen, ammatinvalinnan ja työnvälityksen avulla. Työttömälle tuli lain mukaan tarjota hänen kykyjään ja kokemustaan vastaavaa työtä. Myös ensimmäistä kertaa työmarkkinoille pyrkivät annettiin oikeus työttömyyspäivärahaan. Lisäksi säädettiin työttömyyseläkelaki. Aluksi 60 vuotta täyttäneiden työttömiksi jääneiden oli mahdollista saada eläke. Ikäraja laskettiin 55 vuoteen 1970-luvun loppuun mennessä, mutta korotettiin vähitellen takaisin 60 ikävuoteen.

1980-luvulla, korkean työllisyyden aikana, työvoimapolitiikkaa uudistettiin siirtymällä vuonna 1985 työttömyyskassojen ansiosidonnaiseen päivärahaan ja säätämällä vuonna 1988 työllisyylaki, joka takasi 18-19 -vuotiaille nuorille ja pitkäaikaistyöttömille oikeuden työhön. Työttömyyden kasvaessa työllisyyslain velvoitteet kävivät mahdottomiksi, joten nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämisvelvoite purettiin vuonna 1992. Sekä nuoria että pitkäaikaistyöttömiä pyritään kuitenkin edelleen työllistämään ja ohjaamaan koulutukseen niiden määrärahojen puitteissa, jotka valtio osoittaa budjetissaan työllisyyden tukemiseen.

Vuoden 1994 alusta työttömyyspäivärahan rinnalle tuli uusi tukimuoto, työmarkkinatuki. Kyseessä on ensi kertaa työmarkkinoille tuleville ja pitkäaikaistyöttömille tarkoitettu tuki, jolla toimeentulon turvaamisen ohella pyritään parantamaan työmarkkinoille sijoittumista.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999