Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Toisen maailmansodan ja säännöstelytalouden aika


Euroopan poliittinen tilanne kiristyi syksyllä 1939 ja herätti huolestumista myös Suomessa. Toinen maailmansota alkoi syyskuun alussa vuonna 1939 ja Suomi joutui sotaan Neuvostoliiton kanssa 30.11.1939. Ennen sodan alkua Suomen hallitus tehosti sotilaallisia ja taloudellisia valmiuksiaan sekä käynnisti kansanhuollon suunnittelun. Syyskuussa 1939 perustettiin kansanhuoltoministeriö, jonka tehtävänä oli huolehtia toimeentulon turvaamisesta ja talouselämän säännöstelyyn kuuluvista tehtävistä. Kansanhuoltoministeriön avuksi perustettiin kansanhuoltolautakuntia.Valtioneuvostoon perustettiin mm. hinta- ja palkkaneuvosto. Hallitus sai valtuudet kansalaisten työvoiman käytöstä. Miehet olivat joko asevelvollisia tai siitä vapautettuja. Ne, joita asevelvollisuus ei koskenut, olivat työvelvollisia.

Sosiaaliviranomaiset joutuivat järjestämään huolenpidon niille, jotka olivat olleet taistelualueiden ja sittemmin rauhansopimuksessa luovutettuviksi määrättyjen alueiden sosiaali- ja terveydenhuollon laitoksissa. Tehtävän hoitivat kunnat ja yksityiset, ja valtio vastasi kustannuksista jälkikäteen. Varsinaista siirtoväen huoltoa ei sälytetty kuntien sosiaalihuollon viranomaisten tehtäväksi vaan väliaikaisille erityisviranomaisille, jotka yhdessä vapaaehtoisen huoltotoiminnan järjestöjen kanssa huolehtivat siirtoväen sijoittamisesta ja majoituksesta, muonituksesta, sairaanhoidosta ja avustuksista. Kuntien ensisijaiseksi tehtäväksi jäi huolehtia omien, kotipaikkaoikeuden omavien asukkaiden huollosta.

Sotatoimien vuoksi huolenpidon tarvetta kasvattivat myös sodassa vammautuneet ja sairastuneet sekä kaatuneiden omaisten ahdinko. Kaatuneiden omaisten ja haavoittumisen tai sairauden takia invalidiksi jääneiden lakimääräisenä turvana oli vuonna 1938 annettu laki korvauksen suorittamisesta sotapalveluksessa aiheutuneen ruumiinvamman tai sairauden johdosta. Lain mukaan vahingoittuneelle tai sairastuneelle itselleen oli annettava sairaanhoitoa, päivärahaa, elinkorkoa ja ammattiopetusta, vahingoittuneen tai sairastuneen elatusvelvollisuen omaisille oli annettava huoltoapua ja kaatuneen tai muulla tavalla kuolleen sotilaan omaisille oli suoritettava huoltoeläkettä ja hautausapua. Lain ulottuvuutta laajennettiin heti talvisodan jälkeen annetulla lailla niin, että sen piiriin tulivat mm. ulkomaalaiset vapaaehtoiset ja puolustusvoimien työssä olleet lotat. Sodassa vahingoittuneiden ja sairastuneiden sekä heidän omaistensa vakuutusedun luontoisista korvauksista oli säännöksiä lisäksi työntekijän tapaturmavakuutuslaissa sekä yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana ja väestönsuojelusta annetussa laissa. Lisäksi annettiin erityislaki sodasta aiheutuneen ruumiinvamman johdosta suoritettavasta korvauksesta, jonka nojalla turvattiin oikeus tapaturmakorvaukseen ja huoltoon niille sodassa ruumiinvamman saaneille, joita muut lait eivät tarkoittaneet.

Vuoden 1941 alussa annettiin uusi sotatapaturmalaki, johon oli koottu korvauksia koskeneita periaatteita ja selvennettiin käsitteitä. Lisäksi oikeutettiin työhön kykenevä korvauksen saaja saamaan työhuoltona voimiaan ja kykyjään vastaavaa työtä. Vuonna 1941 päätettiin myös ylimääräisten eläkkeiden myöntämisestä kansalaissodassa vuonna 1918 ns. punaisten puolella haavoittuneille ja vuonna 1943 kansalaissodan johdosta leskiksi jääneille. Vuonna 1943 ryhdyttiin maksamaan ylimääräisiä eläkkeitä myös kansalaissodan rintamamiehille. Merkitykseltään laajoja olivat sotatapaturmalakiin nojautuneet laki sotainvalidien työhuollosta, laki sotaorpojen työhuollosta ja sotaleskien työhuollosta. Kaikkien sodassa vamman saaneiden, sairastuneiden ja heidän omaistensa nauttimat korvaukset jäivät laeista huolimatta tarpeeseen verraten niukoiksi.

Sosiaalihuollon ja terveydenhoidon kriisivalmius oli sodan alettua suunnitelmista ja niiden osittaisesta toteuttamisesta vielä rempallaan. Siksi leskien, orpojen ja haavoittuneiden täytyi turvautua kansalaisten omiin järjestöihin, joiden panos oli merkittävä kodittomien ja turvattomien hoitamisessa sotien aikana. Työvelvollisuudesta vapautetut lapset ja vanhukset kytkettiin vapaaehtois- ja talkoojärjestelmien kautta kotirintaman tehtäviin. Järjestöt vastasivat niistä sosiaalihuollon ja huoltohallinnon tehtävistä, joita valtion omat viranomaiset ja hallintoelimet eivät kyenneet hoitamaan.

Sodan pitkyttyessä tultiin tilanteeseen, jossa lähes kaikki tuotteet olivat säännösteltyjä. Tuotteiden ohella sodan aikana säännösteltiin myös palkkoja. Niukkuuden ja säännöstelyn taloudessa kansalaisten kekseliäisyys joutui koetukselle. Kesäisin viljeltiin omia palstoja ja kasvatettiin kotieläimiä ravinnoksi. Luonnosta kerättiin kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Mustan pörssin kauppa kukoisti ja saavutti niin virallisen aseman, että sen hinnat huomioitiin myös virallisissa hintalaskelmissa. Ajoittain tuli avustuksia myös ulkomailta.

Avustusten jakamista ja kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaa koordinoimaan perustettiin valtiojohtoinen Suomen Huolto -niminen järjestö. Siihen kuuluivat tärkeimmät kansalaisjärjestöt. Keräysorganisaatio Kansan apu huolehti omistajilleen tarpeetomien tavaroiden kierrätyksestä. Talkootyötä johti ja yhtenäisti Suomen Talkoot, sittemmin Suurtalkoot ja nuorten talkootoimintaa. Aseveliliitolla oli vaikutusvaltainen asema vapaaehtoisen sosiaalityön alalla. Jo vuosisadan alussa perustettu Suomen Punainen risti oli edelleen sodan aikana johtava terveydenhuollon järjestö. Suomen Huollolla oli kiinteät yhteydet valtion ja kuntien viranomaisiin, ja järjestön toiminta jatkui aina 1950-luvun alkuun saakka.

SAK:n ja STK:n vuonna 1940 solmima tammikuun kihlaus, jossa työntekijä- ja työnantajajärjestöt päättivät luoda keskinäiset neuvottelusuhteet, johti siihen, että erilaiset kansalaisten omat järjestöt saattoivat osallistua yhdessä valtion säännöstelyyn.

Talvisodan aikana säännöstelytoimet eivät vielä häirinneet kansakunnan yhtenäisyyttä, mutta jatkosodan aikana alkoi jo esiintyä tyytymättömyyttä. Elintason lasku ja elintarviketilanteen niukkuus synnyttivät väestöryhmien välillä ristiriitoja. Vastakohtaisuudet kärjistyivät maaseutu- ja kaupunkiväestön, tuottajien ja kuluttajien välillä. Poliittisia ristiriitoja virittivät sosiaalidemokraattien sisäisen opposition poliittiset kannanotot ja rauhanpyrkimykset. Sensuuri joutuikin puuttumaan poliittiseen kirjoitteluun ja vahvistamaan kuvaa kansallisesta yksimielisyydestä.

Sodan päätyttyä laaja kansallinen yksimielisyys hävisi hyvin nopeasti. Välirauhansopimuksen mukaisesti sotaan johtanut politiikka piti tuomita ja sotaan syylliset rangaista. Sodan takia Suomelle lankesivat maksettaviksi suuret sotakorvaukset.

Sotakorvausten vaatiman suuren kansallisen ponnistelun ohella edessä oli monia arkielämän ongelmia. Monet kotiutettavat sotilaat joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoon, joka ei kaikissa tapauksissa kyennyt antamaan edes vaateapua. Niukkuuden lisäksi elämää leimasivat sodan jälkeinen yleinen rauhattomuus ja pahantapaisuuden yleistyminen. Sosiaalihuollon viranomaisia huolestuttivat alkoholin runsas käyttö, perhesiteiden löystyminen, sukupuolitautien yleistyminen ja rikollisuuden kasvu sekä huoltolaitosten toimintaedellytysten heikkeneminen, koska ne joutuivat luovuttamaan maata asutustoimintaan. Taloudellisest edellytykset ongelmien hoitamiseen olivat vähäiset. Niukat voimavarat jouduttiin kohdistamaan sodista kärsimään joutuneiden avustamiseen ja lapsiperheiden olojen kohentamiseen. Lievitystä resurssipulaan toivat ulkomaiset avustukset.

Sodanjälkeinen asutustoiminta oli mittava projekti, jolla asutettiin rauhansopimuksessa luovutettujen alueiden maaseutuväestö, yli 200 000 henkeä. Pitäjät ja kylät ryhmitettiin uusissa oloissa toistensa tuntumaan niin, että naapuruussuhteet säilyivät. Tämä helpotti karjalaisten sopeutumista uusiin elinolosuhteisiin ja auttoi heitä kestämään elämäntavan erilaisuutta, pakkoluovutusten synnyttämiä ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä. Siirtoväen lisäksi asutuslain perusteella huolehdittiin invalidien, sotaleskien, sotaorpojen ja perheellisten rintamamiesten toimeentuloedellytyksistä. Asutustoimintaa varten hankittiin 1,8 miljoonaa hehtaaria maata erottamalla valtion maista, tekemällä vapaaehtoisia kauppoja ja pakkolunastamalla.

Sodan aikana ja sen jälkeen julkisen sektorin osuus Suomen kansantaloudessa lisääntyi. Tämä merkitsi sitä, että yhä suurempi osuus kansallisvarallisuudesta kiersi suunnitellulla tavalla kansantaloudessa. Laajamittaisen sosiaaliturvajärjestelmän luomisen ideologiset edellytykset kypsyivät 1940-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Lopullinen sosiaalipolitiikan läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla, kun sodan rasituksista oli selvitty sekä talous ja elintaso elivät nopean nousun kautta. Sodan jälkeen kansantalouden tuotos oli ensin keskitettävä sotakorvauksiin ja teollisiin investointeihin. Sodan aikana ja sen jälkeen tartuttiin pääasiassa vain kiireellisiä toimia edellyttäviin sosiaalipoliittisiin tehtäviin, kuten sodassa vammautuneiden, leskien ja orpojen, lapsiperheiden sekä sotasiirtolaisten ja pienituloisten kansaneläkejärjestelmän ulkopuolelle jääneiden auttaminen.

Sotavuodet pehmittivät maaperää sosiaalipoliittisille uudistuksille. Asenteet sosiaalipolitiikkaan ja sen etuuksiin lievenivät. Sodan aikaisessa poikkeustilanteessa katsottiin yhteiskunnan velvollisuudeksi huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista. Sotavuosien aikana kypsyivät sosiaaliavustuksen periaatteet, joita sodan jälkeen sovellettiin perhepolitiikassa, vammaispolitiikassa ja asevelvollisten perheiden tukemisessa. Sotavuodet raivasivat tilaa myös ajatukselle yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, josta muodostui nopeasti sosiaalipolitiikan ja -turvan keskeinen perusarvo. Säännöstelytoimien toteuttamisessa viranomaiset korostivat sitä, että toimenpiteiden tulee kohdistua kansalaisiin tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti.

Pitkälle viedyn säännöstelytalouden ohella sotatalous edusti suunnitelmataloutta, jossa valtiolla oli keskeinen osa. 1950-luvulla Suomessa kilpaili kaksi erisuuntaista yhteiskunta- ja talouspoliittista linjaa. Kysymys oli siitä, voidaanko Suomessa palata sotaa edeltävään ns. vapaan markkinatalouden ajan talous- ja yhteiskuntapoliittiseen ajatteluun ja sen mukaiseen hallintoon vai jatketaanko sodan aikana omaksuttua valtio- ja esivaltakeskeistä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Valtiojohtoinen säännöstely- ja suunnitteluperusteinen linja voitti perusteluinaan suhdanteiden sääntely ja täystyöllisyyden ylläpito. Tätä yhteiskunta- ja talouspoliittista linjaa noudatettiin Suomessa 1990-luvun alkuun saakka.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999