Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Talvisodan pommitukset


Talvisodan 1939-40 Neuvostoliiton ilmavoimat suorittivat Suomen kotialueelle lähes 3000 pommituslentoa kaikkiaan 690 paikkakunnalle. Mikkelin pommitettiin talvisodan aikana kuusi kertaa. Henkilötappiot ja aineelliset vahingot olivat Mikkelissä lentojen ja pudotettujen pommien lukumääriin nähden paljon maan keskiarvoja suuremmat. Syitä tähän olivat hyvä lentosää, kaupungin suppea ja selväpiirteinen asemakaava sekä kohdealueen heikko valmius.

Mikkeliläiset uskovat mielellään, että kaupunkia pommitettiin pelkästään päämajan vuoksi, sillä Mikkelissä ei ollut merkittävää teollisuutta eikä rautatieliikennesolmuakaan. Toisaalta venäläiset pommittivat tammikuun 1940 alussa systemaattisesti Mikkelin kotialuetta, joten voidaan pitää selvänä, että Mikkelilläkin oli vuoronsa.

Mikkelin väestönsuojelu oli järjestetty syksyn 1939 kuluessa komisario Reino Haapaniemen johdolla. Keskus sijaitsi aluksi kaupungintalon pohjakerroksessa. Eri puolille kaupunkia kaivettiin 45 sirpalesuojaa. Kaupungissa ei ollut lainkaan osuman kestäviä väestönsuojia sodan alkaessa. Ensimmäistä suojaa alettiin rakentaa Akkavuoreen joulukuussa ja se valmistui vasta sodan lopulla.

Mikkeliläiset uskoivat, etteivät pommikoneet kaupunkiin löydä. Päämajan olemassaolon uskottiin luovan turvallisuutta. Siksi ihmiset eivät hakeutuneet hälytyksen sattuessa suojaan. Kansaa kehotettiin joulukuussa 15 kertaa menemään suojiin hälytyksen sattuessa. Hälytysten aikana ei koneita kuitenkaan ilmestynyt. Kaupunkilaiset arvostelivat hälytyksen antajia, jotka tulivat aroiksi ja suorittivat ilmahälytyksen vasta viime tingassa.

Mikkelin kivitalojen kellareita oli vahvistettu lankuilla pommisuojiksi. Pommin sattuessa kohdalle tällainen loukku oli onneton. Avoimet sirpalesuojat olisivat olleet kellareita parempia suojia. Pommituksista teoksen kirjoittanut majuri Kalevi Salovaara sanoo myös, että palotoimelta puuttui johto ja sen toiminta oli päätöntä.

Päämajan henkilöstöä alkoi siirtyä Helsingistä Mikkeliin joulukuun alkupäivinä. Sodan johtamisen kannalta keskeiseksi muodostuva kaupunki pyrittiin suojaamaan ilmatorjunnalla. Rokkalaan sijoitettiin joulukuussa kaksi 76 mm:n ilmatorjuntatykkiä ja Linnanmäelle kaksi uudenaikaista 40 mm:n ilmatorjuntatykkiä. Lisäksi ilmatorjujilla käytössä oli keveitä ilmatorjuntakonekivääreitä. Naisvuoren näkötornissa oli kaksois-it-pikakivääri. Mikkelin ilmatorjunta koottiin kalustopulan vuoksi eri yksiköiden jaoksista. Henkilöstön heikko koulutustaso sekä osin välinpitämätön ote kaluston ylläpitämisessä sekä ampumatoiminnassa välttämättömien puuttuvien välineiden hankinnassa pudottivat taistelutehon lähes nollaan.

Mikkelin kaupunkikin halusi aktiivisesti osallistua ilmapuolustukseensa: valtuuston kokouksessa 14.12. päätettiin ostaa kaksi 40 mm:n tai neljä 20 mm:n ilmatorjuntatykkiä apuvälineineen ja ammusvarastoineen.

Ensimmäinen ilmapommitus Mikkeliin tapahtui loppiaisaattona 5.1.1940. Vähän ennen kello 11 yhdeksän venäläistä pommikonetta pääsi kaupungin ylle. Ne lensivät Mikkelin päälle 500 metrin levyisenä kiilana ja kylvivät pommeja 500 x 500 metrin alueelle. Sen läntinen raja oli Runeberginaukion kohdalla, itäinen Mannerheimintiellä, eteläinen Vilhonkadulla ja pohjoinen Vuorikadulla.

Pommitus tuli asukkaille täysin yllättäen ja ensimmäisen laivueen pommeihin menehtyi 21 ihmistä ja lähes 20 vammautui. Parikymmentä minuuttia ennen pommitusta Mikkelin väestönsuojelun johtaja komisario Haapaniemi hälytti puhelimitse väestönsuojelun johtohenkilöt toimipaikoilleen. Suojeluskuntatalon kellarissa toimineen Ilmapuolustuskeskuksen päivystäjät eivät vastanneet. Ilmatorjuntaa ei saatu edes ampumakuntoon maalien ollessa tykkien yläpuolella.

Pommi-iskun yllättävyyttä kuvaa osaltaan se, että torin laidalla Tyttökoulun tiloissa toiminut maan korkein ilmatorjunnan johto totesi kesken neuvottelun pommin surahtavan katon läpi neuvotteluhuoneeseen. Henkilövahinkoa palopommi ei kuitenkin aiheuttanut. Palopommista selvittiin sysäämällä sen palavat kappaleet uuniin.

Ensimmäisten pommien pudotessa annettiin sireenihälytys, joka kuitenkin katkesi kesken sähkövirran mentyä jo ensimmäisten pommien osumista poikki.

Kaikkiaan 42 viholliskonetta erisuuruisina laivueina teki parin tunnin aikana viisi eri hyökkäystä Mikkeliin. Vaara ohi -merkki annettiin vasta kello 15 tienoissa, joten ihmiset joutuivat olemaan nelisen tuntia sirpalesuojissa ankarassa 28 asteen pakkasessa. Monet olivat jo tätä ennen lähteneet suojista osallistuakseen sammutus- ja pelastustyöhön. Tulipalojen sammutustöitä vaikeutti vesijohtojen katkeaminen.

Kaikkiaan loppiaisaaton pommituksessa kuoli 30 henkilöä. Uhreista oli kymmenen naista ja neljä lasta. Mikkeliläisiä menehtyneistä oli 14 henkeä, mm. kauppaneuvos P. A. Luostarinen ja sydänhalvaukseen menehtyneenä Vapaus-lehden päätoimittaja V. Paavilainen.

Pommituksessa tuhoutui 64 rakennusta, joista 48 pommien osumista. Tulen leviämisen myötä paloi 16 rakennusta. Monet muut tuholta säästyneet talot menettivät ikkunaruutuja ja konekiväärien luotisateet turmelivat useissa rakennuksissa huonekalujakin. Tärkeimmät tuhoutuneet rakennukset olivat poliisilaitos, tyttökoulu, postikonttorin toimitalo, Savon valssimylly, yhteiskoulu, Säästöpankin talo, kaupungintalo, seurakuntatalo, tullikamari, maanviljelysseuran toimitalo, rautateiden liikennekonttori, Elim-rukoushuone sekä myöhemmin illalla syttynyt hotelli Kaleva, jonka palonsyy ei kuitenkaan välittömästi johtunut pommituksesta. Puolitoista sataa perhettä menetti kotinsa lähes irtaimistoineen. Lisäksi 128:lle rakennukselle aiheutui eri suuruisia vahinkoja. Aineelliset vahingot olivat yhteensä noin 28 miljoonaa markkaa.

Loppiaisaaton ilmahyökkäys Mikkeliin oli yksi parhaiten suunnitelluista ja toteutetuista ilmaoperaatioista Suomen kotialueella koko talvisodan aikana. Punalentäjät suorittivat tehtävänsä erinomaista ammattitaitoa osoittaen. Suorituksen arvoa ei lievennä Mikkelin ilmatorjunnan kyvyttömyys.

Loppiaisaaton pommituksen jälkeen suuri osa kaupungin asukkaista pakeni maaseudulle, osa pitemmäksikin aikaa, sillä asuntoja oli tuhoutunut paljon. Paniikki kesti jonkin aikaa, minkä jälkeen ihmiset alkoivat palailla kaupunkiin.

Suurpommitus johti myös siihen, että päämajan korkein johto siirtyi Mikkelistä Otavan kansanopistolle. Muita osastoja siirrettiin mm. Juvalle, Tuukkalaan ja Heimariin. Myös Mikkelin lääninhallitus siirsi työskentelynsä kaupungista noin 8 km:n päähän Rämälän kansakoululle.

Pommitus johti nopeisiin parannuksiin: palokunnalle hankittiin lisää letkuja, valittiin erityinen väestönsuojelulautakunta, maanpuolustustarkoituksiin saatiin runsaskätisiä lahjoituksia (esim. Mikkelin kaupungin lotat lahjoittivat helmikuun lopussa 50 000 mk hävittäjäkoneen hankkimiseksi) ja päätettiin rakentaa toinen yleinen väestösuoja Kaihunpuistoon kaupungin eteläistä osaa varten.

Seuraava pommitus tapahtui 20.2. illalla 8 koneen voimalla. Saksalassa paloi eräs massavarastosuoja. Väestönsuojelutehtävissä olleet koulupojat saivat tuomiokirkkoon pudonneesta pommista syttyneen tulipalon sammumaan ja todennäköisesti pelastivat kirkon tuholta. Ihmishenkien menetyksiä tai loukkaantumisia ei tässä pommituksessa sattunut.

Maaliskuun 2. päivän iltana yksinäinen pommittaja pudotteli useissa hyökkäyksissä räjähdyspommeja. Pommituksesta selvittiin ilman henkilövahinkoja. Myös aineelliset vahingot olivat vähäiset.

Seuraavana yönä Mikkeliä pommitettiin palopommein. Yksi pommituskone sai aikaan melkoista aineellista tuhoa: melkein samanaikaisesti alkoivat palaa Seurahuone, ruokatavarahalli, Suur-Savon ravintola, Strengin kirjakauppa, kamreeri Kaliman asuintalo ja D. Ikonen Oy:n varastot. Myöhemmin riistäytyi tuli irti Helsingin Osakepankin talossa. Palokuntien onnistui sammuttaa myös useita muita paloja. Aineelliset vahingot olivat noin 6 miljoonaa markkaa. Henkilövahinkoja ei tämäkään pommitus aiheuttanut.

Maaliskuun 5. päivä oli erityisen kirkas. Neuvostoliiton kolme laivuetta, yhteensä 57 konetta, pommitti keskellä päivää Mikkeliä. Laivueilla oli mukanaan pääasiassa räjähdyspommeja. Lyseo sai useita täysosumia. Se sortui pahoin ja paloi kokonaan mukanaan arvokas kirjasto. Paljon tuhoisammin kohtasi pommitus lääninsairaalaa, vaikka palokuntien ansiosta rakennus ei tuhoutunutkaan. Sairaalassa räjähdyspommi tunkeutui rakennuksen pohjakerrokseen asti, ja aiheutti pommisuojassa kauheaa tuhoa. Sortumaan ja liekkeihin kuoli kaikkiaan 22 henkeä ja useita loukkaantui pahoin. Myös Maaherrankadulla Naisvuoren kupeessa sijainneessa Tammiston miljoonatalossa räjähdyspommi tunkeutui västönsuojaksi muodostettuun kellariin surmaten kuusi henkilöä.

Kaikkiaan tuhoutui 5.3. joko kokonaan tai osittain 22 taloa ja aineelliset vahingot nousivat 12 miljoonaan markkaan.

Maaliskuun 5. päivän pommituksessa kuoli 34 ihmistä. Pääosa heistä, 28 henkilöä, menehtyi lääninsairaalan ja Tammiston talon kellaritiloissa. Kuolleista 14 oli mikkeliläisiä ja heistä 7 naisia. Rintamalla haavoittuneita, mutta henkensä säilyttäneitä sotilaita kuoli 9 sotasairaalan potilaina. Eriasteisia vammoja aiheutui 49 henkilölle. Heistä osa jäi invalideiksi koko loppuiäkseen.

Hyökkäyksen voima 5.3. ylitti viimeistenkin kaupungissa asuneiden ja jo aiemmat pommitukset kokeneiden sietokyvyn ja muutto maaseudulle alkoi synkän mielialan vallitessa. Rauniokaupunkia ei enää pidetty elinkelpoisena. Mikkeliin jäi etupäässä vain joukko eri organisaatioissa toimineita hoitamaan tuhojen jälkiselvittelyä.

Maaliskuun 5. päivänä venäläiset pommittivat myös Otavaa. Maanviljelyskoulun pelloille putosi noin 30 pommia. Tämän seurauksena päämajan korkein johto siirtyi talvisodan loppuajaksi Otavasta Juvan Kuosmalaan.

Viimeisten sotapäivien aikana vihollinen kiihdytti ilmahyökkäyksiään Suomen kotialueita vastaan pyrkien lopullisesti nujertamaan suomalaisten vastarinnan. Mm. Kouvolaa pommitettiin maaliskuun alkupäivinä viiteen kertaan yhteensä lähes 200 pommituslentokoneen voimin. Myös Mikkelissä odotettiin uutta hyökkäystä. Pelättiin, että kaupunki tuhotaan maan tasalle.

Viimeinen ilmahyökkäys Mikkeliä vastaan talvisodassa tapahtui 11.3. Ilmahyökkäykseen osallistui kaikkiaan kolme pommittajaa, joista yksi pudotti pommeja kaupungin alueelle. Viimeisessä pommituksessa vaurioituivat kauppias Adia Kovasen liiketalo ja Työväen osuuskaupan varastorakennus. Henkilövahinkoja ei tullut. Otavaan pudotettiin 10 pommia, jotka eivät aiheuttaneet vahinkoja. Pimeys ja huono näkyvyys saattoivat vaikeuttaa Mikkelin löytämistä. Tästä syystä osa koneista harhaili kaupungin ympäristössä pudottaen pomminsa summittaisesti.

Ilmapommituksissa menehtyi yhteensä 64 henkilöä, joista puolet oli mikkeliläisiä. Lisäksi suuri joukko ihmisiä sai eriasteisia vammoja useiden jääden raajarikoiksi loppuiäkseen.

Kaupungin 939:stä kiinteistöstä vaurioitui talvisodan aikana suoritetuissa lentopommituksissa 88 kiinteistöä eli 9 % ja kokonaan tuhoutui 43 kiinteistöä eli lähes 5 %. Tappiot olivat kaupungin koon huomioon ottaen maan toiseksi raskaimmat. Suhteellisesti suurimmat menetykset olivat Lappeenrannassa.

Mikkeliin pudotettiin kaikkiaan noin 2000 erilaista pommia, joista pääosa oli pienikokoisia palopommeja. Henkilötappiot aiheutuivat noin 400 räjähdyspommin vaikutuksesta.

Suomen Punaisen Ristin Mikkelin läänin piirihallitus ja Mikkelin kaupungin Vapaan Huollon Keskus jakoivat pommituksissa kotinsa menettäneille ensihätään raha- ja vaateavustuksia, joiden turvin lähes 200 perhettä pääsi elämisen alkuun. Pommitusten aiheuttamien menetystenkorvausasioita käsiteltiin 1950-luvun lopulle asti.

Jälleenrakentamistyöt aloitettiin heti sodan päätyttyä. Ensimmäisinä valmistuivat Kirjalan, Lehmuskylän ja Kalevankankaan kaupunginosat. Keskikaupungin raunioituneille tonteille rakennettiin vuosien mittaan monikerroksisia kivitaloja, jolloin kaupunkikuva muuttui oleellisesti sotaa edeltäneestä puutalomiljööstä.
©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1999