Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Naisasialiike suhteessa muihin naisjärjestöihin


Hyvin usein naisliikkeen historiallinen tutkimus on kohdistettu pelkästään niihin järjestöihin, joiden on katsottu suoranaisesti edustavan naisten emansipaatiopyrkimyksiä maassamme. Kuitenkin esimerkiksi Irma Sulkusen mukaan tällainen tutkimus on koko naisväestöä silmällä pitäen osoittautunut sekä kannatuspohjaltaan että ohjelmalliselta sisällöltään hyvin rajoitetuksi lähestymistavaksi.

Suomessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa esiintynyttä naisliikettä on perinteisesti pidetty lähinnä aatteellisena ilmiönä, jonka tehtävänä oli murskata traditionaalisia käsityksiä naisen alistetun aseman lainomaisesta välttämättömyydestä ja sitä kautta nopeuttaa yleistä liberalisoitumista. Naisliikettä koskevassa tutkimuksessa on taas korostettu sitä, että naisten aktivoituminen 1800-luvun lopulla kytkeytyi tiukasti naisten asemassa ilmenneisiin epäkohtiin. Tutkimuksissa on perinteisesti rajoituttu ainoastaan niiden järjestöjen tarkasteluun, jotka ohjelmallisesti asettuivat naisten oikeuksien laajentamisvaatimusten kannalle. Naisyhdistykset ovat yksin saaneet edustaa suomalaista naisliikettä, vaikka ne eivät ole siitä kuin pieni osa.

Riitta Jallinojan mukaan naisasialiikkeen keskeisimmät yhdistykset ja yhteisöt ikäjärjestyksessä ovat:

Suomen Naisyhdistys, perustettu vuonna 1884,
Naisasialiitto Unioni, perustettu vuonna 1892,
Suomalainen Naisliitto, perustettu vuonna 1907,
Yhdistys 9, perustettu vuonna 1966 ja
Feministit, joiden ensimmäiset ryhmät muodostettiin vuonna 1973.

Jallinoja erottaa kaksi naisasialiikkeen yleistä kriteeriä:

1. naisasialiikkeessä kaikki naiset käsitetään jossakin suhteessa yhtenäiseksi eturyhmäksi. Naisasialiikkeen ulkopuolelle jäävät siis ne naisjärjestöt, jotka rakentavat jäsenkuntansa jonkun kriteerin pohjalta. Suurin osa naisjärjestöistä rajaa jäsenkuntansa jonkin kriteerin mukaan. Tämä tapahtuu ammatin, puolueen ja tehtävänmäärittelyn mukaan. Useat naisjärjestöistä ovat harrastus-, hyväntekeväisyys- ja kotityöhön liittyviä yhdistyksiä, joissa varsinainen naisasia on sivuseikka.

2. naisasialiikkeessä on kysymys halusta muuttaa sen hetkistä elämäntilannetta, ts. protestiliikkeestä. Naisten vallitsevaa elämäntilannetta pidetään joiltakin osin epäoikeudenmukaisena, minkä vuoksi sitä halutaan muuttaa. Esimerkiksi Marttaliitto jää naisasialiikkeen ulkopuolelle, koska se haluaa lähinnä kohentaa naisten kotityöolosuhteita, mitä ei voi pitää protestina vallitsevaa naisten elämäntilannetta kohtaan.

Käytännössä ero naisasialiikkeen ja muun naisliikkeen välillä ei aina ole kovin suuri. Monet naisliikkeen järjestöt ajavat samoja tavoitteita kuin naisasialiike. Rajoittaessaan jäsenkuntaansa ja tehtäväaluettaan ne kuitenkin rajoittuvat samalla käsittelemään vain joitakin puolia naisten elämäntilanteesta tai asettavat muut näkökohdat (esimerkiksi puolueen) etusijalle.

1800-luvun lopulla perustettujen varsinaisten naisasiayhdistysten kannatus jäsenmäärien mukaan mitattuna jäi varsin alhaiseksi verrattuna muihin yhdistyksiin, joita naiset perustivat tai joiden jäseniä he olivat. Tämän voi todeta seuraavasta taulukosta:



Varhaisimpaan naisasiatoimintaan osallistuneet naiset kuuluivat uuteen laajenevaan porvarilliseen sivistyneistöön. Naisasialiikkeen sitoutuminen luokkaintresseihin ilmeni selvästi käytännön tavoitteisiin tähtäävässä toiminnassa. Keskeisellä sijalla oli esteiden poistaminen naisten yliopistollisen koulutuksen sekä ylempien virkojen tieltä. Äänioikeuskysymyksessä varhaisimmat naisasiayhdistykset olivat 1900-luvun alussa eri linjoilla kuin järjestäytyneet työläisnaiset. Sekä Suomen Naisyhdistyksen että Unioni Naisasialiiton tavoitteena oli äänioikeuden myöntäminen naisille säätyjaon puitteissa. Työläisnaiset sen sijaan vaativat puolueensa kannan mukaisesti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä miehille että naisille. Naisasiajärjestöjen toiminta ei ollut kaikkien naisten eturyhmätoimintaa vaan pienen, tarkasti rajatun naisryhmän yhteistoimintaa, joka oli tiukasti sidoksissa tämän ryhmän ponnistuksiin sosiaalisen nousunsa varmistamiseksi.

1800-luvun lopulla alkoi virallisen valtiokoneiston sisään kehittyä kansalaisten välittömään, aktiiviseen toimintaan perustuvaa, ohjelmalliset tavoitteensa itse määrittelevää joukkoliikettä. Suurimpia näistä joukkojärjestöistä olivat raittius- ja nuorisoseuraliike, työväenliike ja myöhemmin urheiluliike. Naisten aktiivisuus suuntautui enemmän miesten ja naisten yhteistyöjärjestöihin kuin varsinaisiin naisjärjestöihin. Erityisen vankka naisten asema oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa raittiusliikkeessä, jossa naisten osuus koko jäsenistöstä ylitti usein 50 %.

Vaikka naisasiayhdistysten jäsenmäärä oli vähäinen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, ne saivat aikaan paljon parannuksia naisten asemassa. Tähän eräänä syynä oli se, että naisasialiikkeen johdossa oli alusta alkaen vaikutusvaltaisia naisia, jotka esiintyivät hyvin näkyvästi julkisuudessa.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998