Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Naisasialiike 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa


Suomen ensimmäinen naisasiajärjestö, Suomen Naisyhdistys, perustava kokous pidettiin Helsingissä 20.2.1884. Naisyhdistyksen perustaminen oli kiinteästi yhteydessä 1880-luvun alussa käytyyn keskusteluun tyttöjen koulukysymyksestä. Yhdistyksen perustamiseen johtava kehitys alkoi Kuopiosta, jossa pidettiin syksyllä 1882 kokous tytöille avoimen yliopistoon johtavan lyseon aikaansaamiseksi. Vaikka aloite koulun perustamisesta tehtiin Kuopiossa hanketta lähdettiin viemään eteenpäin Helsingissä, sillä hankkeessa aktiivisesti mukana olleen Minna Canthin mukaan Kuopio oli tällaisen toiminnan keskukseksi liian pieni.

Tammikuussa 1883 perustetun epävirallisen keskusteluseuran kokouksessa 20.2.1884 todettiin, että J. S. Millin teos The Subjection of Women oli luettu kokonaan luku luvulta. Millin teoksen valitseminen keskusteluseuran ohjelmaan osoitti suomalaisten naisten olevan yhteydessä kansainväliseen naisasialiikkeeseen. Samassa keskusteluseuran kokouksessa naiset päättivät järjestäytyä virallisesti. Yhdistys otti aluksi nimekseen Förening för förbättrande af qvinnans ställning, mutta liiallisen pituutensa vuoksi nimi muutettiin 17.4.1884 pidetyssä kokouksessa muotoon Finsk Kvinnoförening - Suomen Naisyhdistys.

Suomen Naisyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Elisabeth Löfgren. Ensimmäisenä vuonna jäseneksi liittyi 38 naista. Suurin osa niistä naisista, jotka olivat olleet alun perin mukana tytöille avoimen yliopistoon johtavan lyseon perustamishankkeessa, liittyivät vastaperustettuun Suomen Naisyhdistykseen. Ensimmäisenä Suomessa opiskelleena naisena filosofian maisterin tutkinnon suorittanut Emma Irene Åström jäi kuitenkin naisyhdistyksestä pois, vaikka lyseokeskustelu oli virinnyt osaksi hänen maisterintutkintonsa innoittamana. Emma Irene Åström ei omien sanojensa mukaan ollut "yhdistysihmisiä". Hänet kutsuttiin myöhemmin sekä Suomen Naisyhdistyksen että Naisasialiitto Unionin kunniajäseneksi. Åström kannatti naisten oikeutta yliopisto-opintoihin toisin kuin jotkut muut sivistyneistön naiset. Esimerkiksi Sokeain koulunjohtaja Hanna Ingman jäi liittymättä Suomen Naisyhdistykseen, ja hänen mukaansa "jos nainen opiskelee yliopistossa ja joutuu akatemian myllyyn, hän ei sen jälkeen ole enää nainen eikä mies, vaan vastenmielinen välimuoto". Naisemansipaatioon oli suhtautunut samalla tavalla kielteisesti myös Suomen ensimmäinen naisylioppilas (vuonna 1870) Maria Tschetschulin.

Naisten koulutusmahdollisuuksien parantamisen lisäksi Suomen Naisyhdistys ajoi naisten oikeutta ansiotyöhön ja kansalaisoikeuksia naisille. Myös siveellisyyskysymystä pidettiin tärkeänä, koska sen katsottiin edistävän naisten aseman parantumista.

Naisasialiikkeellä oli Suomessa heti alusta alkaen kiinteät yhteydet muihin aikakauden poliittis-aatteellisiin liikkeisiin, vaikka se piti itseään poliittisesti riippumattomana. Läheisimmät yhteydet Suomen Naisyhdistyksellä oli fennomaaniseen liikkeeseen. Yhteydet syntyivät pääasiassa aviopuolison tai muun miespuolisen sukulaisen avulla. Muita läheisiä liikkeitä olivat raittius- ja työväenliike. Työväenliike kuitenkin itsenäistyi pian ja sen omaksuttua sosialistisen ohjelman yhteys naisasianaisiin katkesi. Maaseudulla naisasianaiset toimivat myös nuorisoseuraliikkeessä.

Suomen Naisasiayhdistyksen läheinen suhde fennomaaneihin osoittautui ajan myötä sille kohtalokkaaksi. Fennomaanisessa liikkeessä 1880-luvulla tapahtunut hajaannus vanha- ja nuorsuomalaisiin hajotti myös Suomen Naisyhdistyksen. Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtajaksi oli vuonna 1889 valittu Alexandra Gripenberg, joka kuului fennomaanien vanhoilliseen siipeen. Gripenberg sai vastaansa opposition, joka koostui ruotsinmielisistä ja lähinnä vuonna 1880 perustetun Valvoja-aikakauslehden piiriin kuuluvista nuorsuomalaisista. Osa oppositiosta erotettiin ja osa erosi itse yhdistyksestä.

Vuonna 1892 Suomen Naisyhdistyksestä lähteneet perustivat yhdessä muiden samanmielisten kanssa uuden naisjärjestön, jonka nimeksi tuli Unioni Naisasialiitto Suomessa. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Lucina Hagman ja ensimmäisenä vuonna jäseniä saatiin 114. Unioniin sai liittyä myös miehet, mutta heidän osuutensa jäi kymmeneen prosenttiin. Miesjäsenet olivat pääasiassa Unionin naisjäsenten aviomiehiä ja veljiä. Läheistä suhdetta nuorsuomalaisten Valvojaan osoittaa se, että viidestä Valvojan perustajasta kaksi oli perustamassa Unionia (Oskar Tudeer ja Valfrid Vasenius) ja kolmas (Ernst Palmén) liittyi siihen muutaman vuoden kuluessa. Valvojan ensimmäisen toimituskunnan jäsenistä oli naimisissa neljä ja heidän kaikkien vaimot olivat perustamassa Unionia (Hanna Vasenius, Ellen Tudeer, Ida Palmén ja Johan R. Danielsonin vaimo Jenny Danielson). Suomalainen naisasialiike tuli vasta Unionin perustamisen jälkeen lähelle liberalistista aatemaailmaa.

Naisasialiikkeessä tapahtui uusi hajaantuminen vuonna 1907. Ruotsinmielisten ja nuorsuomalaisten yhteistyö Unionissa kangerteli aika ajoin, ja kun vuoden 1906 eduskuntauudistus lisäsi entisestään puolueiden merkitystä, nuorsuomalaiset pitivät kesäkuussa 1907 kokouksen, jossa päätettiin perustaa suomenkielisten perustuslaillisten naisten yhdistys, Suomalainen Naisliitto. Suuri osa yhdistyksen aktivisteista oli kuulunut Unioniin. Vuonna 1907 Suomessa oli näin kolme periaatteessa puolueetonta naisasiajärjestöä, joiden jäsenet kuitenkin haalittiin pääasiassa poliittisen kannan mukaan.

Naisasialiikkeen keskus oli Helsinki, jossa ilmestyivät myös järjestöjen lehdet, Nainen ja Yhteiskunta, Nutid sekä Naisten Ääni. Naisasia-aatteen levittämistä mahdollisimman laajalle pidettiin tärkeänä ja naisasia-aktivistit kiersivät ympäri maata lukuisilla puhujamatkoilla. Haaraosastoja perustettiin mikäli paikkakunnalta löytyi asiasta innostunut naisopettaja tai muu säätyläisnainen. Eniten haaraosastoja perustivat Suomen Naisyhdistys ja Suomalainen Naisliitto. Jäsenmäärä ei noussut kuitenkaan kovin korkeaksi. Eniten jäseniä naisasiajärjestöissä oli vuosina 1907 (lähes 3000) ja 1918 (noin 3600). Edelliseen huippuun vaikutti naisten äänioikeustaistelu ja jälkimmäiseen kansalaissota. Kansalaissodan aikana naisasiajärjestöt toimivat enemmän valkoisen armeijan tukena kuin naisasian hyväksi.

Naisasialiike tavoitti vain pienen joukon naisia, vaikka se lähti tavoitteissaan ja ohjelmissaan siitä, että kaikilla naisilla oli yhteisiä etuja ajettavanaan. Naisasialiike sai jäsenistönsä pääasiassa sivistyneistöön lukeutuvista naisista. He olivat suurimmaksi osaksi joko sivistyneistömiesten kuten professorien rouvia tai opettajia. Loput olivat kirjailijoita ja taitelijoita sekä toimistotyötä tekeviä naisia.

Naisasianaisia yhdistävä piirre oli myös naimattomuus. Naisasiajärjestöissä oli naimattomia naisia enemmän kuin keskimäärin naisten keskuudessa. Naimattomuuden korostuminen naisasialiikkeessä johtui siitä, että se oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina ainoa vaihtoehto itsenäiselle naiselle. Ajan käsityksen mukaan perheellisen naisen ei sopinut olla ansiotyössä. Naimattomien lisäksi myös perheelliset naisasianaiset olivat muuttamassa naisten elämäntapaan. He kuuluivat ensimmäiseen sukupolveen, joka rajoitti voimakkaasti perheen lapsilukua. Myös yhteiskunnallista aktiivisuutta voidaan pitää perheellisten naisten elämää muuttaneena piirteenä. Naisten elämänpiiri alkoi hiljalleen laajentua kodin ulkopuolelle.

Suomalainen naisasialiike oli maltillisempi kuin useiden muiden maiden naisasialiikkeet. Suomen naisasianaiset eivät ryhtyneet käyttämään väkivaltaa tavoitteidensa saavuttamiseksi, kuten esimerkiksi Englannissa ja Yhdysvalloissa tapahtui. Suomen alkuaikojen naisasialiikkeestä puuttui myös vapaan rakkauden periaatetta puolustava radikaalisiipi, joka sai etenkin Yhdysvalloissa ja Venäjällä suurta julkisuutta. Suomalaiset ottivat alusta alkaen aktiivisesti kuitenkin osaa naisasiajärjestöjen kansainväliseen toimintaan. Esimerkiksi ensimmäisessä naisasiajärjestöjen kansainvälisessä kongressissa Washingtonissa vuonna 1888 olivat Suomen edustajina Alexandra Gripenberg ja Aili Trygg. Kokouksessa perustettiin International Council of Woman (ICW), jonka rahastonhoitajana Alexandra Gripenberg toimi vuosina 1893-99. Suomalaiset osallistuivat aktiivisesti myös pohjoismaisten naisasiajärjestöjen yhteistyöhön. Kansainväliset kontaktit takasivat sen, että suomalaiset olivat hyvin perillä naisasia-aatteen ajankohtaisista kysymyksistä.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998