Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Voimakkaan taloudellisen kasvun aika


Suomen maaseutu eli voimakkainta taloudellisen kasvun aikaansa 1920-luvusta 1950-lukuun. Kehityksen suuntaa vauhdittivat katovuosien toistumiset ja maareformit. Torpparien vapauttaminen lisäsi itsenäisten talonpoikien määrää etenkin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Vuonna 1922 säädetty Lex Kallio taas kohdistui suurelta osin maan itäosiin. Vuonna 1918 käydyn kansalaissodan voittajien mielestä maan yhteiskuntarauha säilyi parhaiten kiinnittämällä vähäosaiset ja epävakaat väestönosat maahan. Tärkeänä pidettiin maatalouden kehittämistä Neuvostoliittoon rajoittuvilla alueilla. Maataloudellinen rajaseutupolitiikka oli tärkeä maatalouspolitiikan osa 1920- ja 1930-luvuilla. Parhaana puolustuksena maalle pidettiin itsenäistä, hyvin toimeentulevaa maaseudun pienviljelijäväestöä.

Maaseudulla oli runsaasti työvoimaa tarjolla, koneistuminen voimistui ja metsäteollisuus tarjosi lisäansioita etenkin maan itä- ja pohjoisosien pienviljelijöille.

Maailmansotien välinen kausi oli voimakkaan talonpoikaistietoisuuden aikaa. Maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä oli 1930-luvulla enemmän kuin koskaan eli yli 2 miljoonaa. Maatalous oli maan pääelinkeino, jota arvostettiin. Maatalousväen edustus oli politiikan alueella vahva.

Maailmansotien välisen maatalouspolitiikan tavoitteena oli Suomen omavaraisuus kotimaassa kasvatettavien maataloustuotteiden suhteen, sillä 1860-luvun nälkävuosien tai ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheen puutetta ei enää haluttu kokea. Kokonaispeltoalaa kasvatettiin uudisraivauksella. Vuonna 1920 Suomessa oli viljeltyä maata noin 2 015 miljoonaa hehtaaria ja vuonna 1940 (luovutettu Karjala vielä mukaan lukien) jo noin 2 631 miljoonaa hehtaaria. Omavaraisuuden saavuttamisessa auttoivat myös hehtaarisatojen parantaminen ja kotieläinten tuoton lisääminen.

Lehmät lypsivät 1930-luvulla noin 40 % enemmän kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja myös rasvapitoisuus oli kohonnut melkoisesti. Tuoton lisääntyminen johtui rodunjalostuksesta ja ruokinnan parantumisesta. 1920-luvun alussa oli kylvöheinä korvannut niukkaravinteisen luonnonheinän.

Vuosista 1920-22 vuosiin 1936-38 rukiin keskisadot nousivat 416, ohran 380 ja kevätvehnän peräti 619 kiloa hehtaarilta. Tärkeimmät syyt satojen nousuun olivat ilmastotekijät, kehitetyt uudet lajikkeet, tehokkaampi maanmuokkaus ja runsaampi väkilannoitteiden käyttö.

Myös tuotantoteho henkeä kohti nousi huomattavasti. Osasyynä tähän oli koneellistuminen. Niittokone ja puimakone yleistyivät sotien välisenä aikana. Maidon käsittelyssä yleistyi separaattori 1900-luvun alusta lähtien. Vuoteen 1929 mennessä Suomessa oli jo miltei kauttaaltaan siirrytty maidon konekäsittelyyn. Traktoreita alettiin käyttää 1920-luvulla eteläsuomalaisilla suurtiloilla. Traktorin, leikkuupuimurin ja lypsykoneen käyttö kuitenkin yleistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen. Koneellistumisen ohella tuotantotehoon vaikutti joutilaiden luppoaikojen lyhentyminen ja se, että maanviljelijäperheissä tehtiin entistä vähemmän maatalouteen kuulumatonta työtä, kuten voin kirnuamista, kehruuta ja kudontaa. Lisäksi maataloudessa käytettävissä olevan työvoiman työpanosta ei olennaisesti vähentänyt työpäivän lyheneminen, kuten teollisuudessa tapahtui.

Kotimaista tuotantoa suojeltiin tullimuurein ja vientipalkkioin; jälkimmäiset tulivat ajankohtaisiksi eräiden tuotteiden alkaessa kärsiä ylituotannosta. Ylituotanto oli sellaisenaan osoitus siitä, että nälkävaarasta oli rauhan oloissa edetty kauas.

Maatalouden puhdas tuotto kasvoi vuosina 1926-1938 82 %:lla. 1920-luvun lopun lamakaudellakin se laski niin, että vuosien 1926-28 nimellinen taso ylitettiin jo vuonna 1933. Maanviljelijäväestön tulonmuodostus oli sotien välillä edullisempi kuin minkään muun väestöryhmän. Vaikeuksiakin maaseudulla kuitenkin oli. Maataloustuotteiden maailmanmarkkinahinnat laskivat laman seurauksena ja tästä seurasi maanviljelijöiden velkaantumista. Metsäteollisuuden kannattavuus heikkeni 1920-luvun lopulla pitkän nousukauden jälkeen. Puun kysyntä väheni ja kantohinnat alenivat. Uittojen ja hakkuiden lopettaminen vaikuttivat etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa pienviljelijöiden elämään.

Maaseudun voimakkaan kasvun kaudelle oli ominaista maatalouden kaupallistuminen. Vielä 1900-luvun alussa suurin osa maataloustuotteista kulutettiin omalla tilalla. 1910-luvun alussa maataloustuotteista markkinoille tuli noin kolmannes, 1930-luvun lopulla 50-60 %, 1950-luvun alussa noin kaksi kolmasosaa ja 1970-luvun alussa noin 90 %. Kaupallistumisen myötä maatalous muuttui elämänmuodosta yritystoiminnaksi.

Lukuisat kosket padottiin sotien välisenä aikana joko pieniksi myllyiksi tai puunjalostuksen energiatarpeisiin. Asutus taajamoitui koskien partaille ja jokisuistoihin. Kunnat olivat saaneet hallintonsa toimimaan ja niiden tehtäväksi tuli mm. kansan sivistystason kohottaminen. Kylille rakennettiin kouluja, ja kirkko sai kilpailla kunnantalon kanssa ja myöhemmin koululaitoksen kanssa kylän tärkeimmästä asemasta. Eri puolille Suomea perustettiin lukuisia kansanopistoja, joiden merkitys talonpoikien sivistäjänä oli huomattava. Esimerkiksi vuosien 1910 ja 1950 välisenä aikana talonpoikaisoppilaiden osuus kansanopistojen oppilaista oli jatkuvasti yli 70 %:n.

Maalaismaisemaan kohosivat tehtaanpiiput, julkisen hallinnon laitokset, pankit, kaupat ja postit. Kirkonkylä hallitsi edelleen alueensa kehitystä ja lisäsi etumatkaa muihin kyliin hallinnon keskittyessä juuri niihin.

Sotien jälkeen maaseudun elämä vilkastui entisestään ja maaseutukylät elivät kukoistusaikaansa. Siirtolaisten ja rintamamiesten asuttamisen seurauksena syntyi uusi tiloja. Samalla raivattiin runsaasti uutta viljelysmaata. Maaseudun tehtävänä oli edelleen elintarvikeomavaraisuuden lisääminen ja myös raakapuun hankinnan turvaaminen Itä- ja Pohjois-Suomen vielä tuolloin työvoimavaltaisilta metsäsavotoilta. Pohjois-Suomen suurten jokien rakentaminen aloitettiin Oulu-, Ii- ja Kemijoella. Samalla tiestö parani aina pohjoisinta Lappia myöten. Vanha kulttuuri sai väistyä uuden kehityksen tieltä. Maaseutua kehitettiin uskoen lujasti tulevaisuuteen.

Sotien jälkeen oli syntyvyys Suomessa suurimmillaan. Vuosina 1946-50 syntyi keskimäärin 100 000 lasta vuodessa. 1950-luvulla maaseutu oli hyvin täynnä. lapsia oli niin paljon, että oli rakennettava yhä uusia kyläkouluja. Maaseutu eli 1960-luvun alkuun saakka rikasta, monipuolista ja itseriittoista elämää.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998