Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Oppivelvollisuuden toteuttaminen


Oppivelvollisuuslakia oltiin valmisteltu Mikael Soinisen johdolla vuodesta 1906 lähtien, mutta sortovuosien vallanpitäjät olivat estäneet niiden toteuttamisen. Heti Suomen itsenäistyttyä oppivelvollisuusasiaa alettiin ajamaan aktiivisesti, ja muutaman vuoden muotoilukauden jälkeen eduskunta hyväksyi oppivelvollisuuslain 15.4.1921 Soinisen ollessa tuolloin opetusministeri.

Jokainen suomalainen tuli oppivelvolliseksi sen vuoden syksystä, jolloin hän täytti seitsemän vuotta, sen vuoden kevääseen, jolloin hän täytti kaksitoista vuotta. Koulun alkamisaika noudatti pohjoismaisia esikuvia ja on pysynyt paikallaan alentamista vaatineesta useinkin kiivaasta keskustelusta huolimatta.

Oppivelvollisuuslain mukaan oli olemassa täydellisiä ja supistettuja kansakouluja, joissa kussakin oli kuusi vuosiluokkaa. Supistetun kansakoulun edellytettiin toimivan vain yhden opettajan varassa. Supistettuja kouluja sai perustaa sellaisiin koulupiireihin. joissa oppilaita oli alle 30. Varsinkin harvaan asutulla maaseudulla supistettujen koulujen lukumäärä kasvoi sotaan saakka. Vuonna 1939 niitä oli 1679, joka oli vajaa 20 % kaikkien kansakoulujen lukumäärästä. Sodan jälkeen supistettujen kansakoulujen lukumäärä lähti laskuun. Peruskouluun tultaessa yksiopettajaiset kansakoulut olivat käytännössä jo hävinneet. Jos oppilaita oli koulupiirissä vähemmän kuin 20, ei kunnalla ollut koulun perustamisvelvollisuutta. Näin syrjäseudut jäivät vuoden 1921 uudistuksessa eriarvoiseen asemaan. Varsinaisen kansakoulun esiasteeksi tarkoitettu alakansakoulu tuli koulutusjärjestelmän viralliseksi osaksi oppivelvollisuuslain nojalla. Oppivelvollisuuslaissa määrättiin lisäksi 2-vuotinen jatko-opetus pakolliseksi.

Oppivelvollisuuslain toteuttamisaikaa myönnettiin kaupungeissa 5 ja maaseudulla 16 vuotta. Näin lain piti tulla koko laajuudessaan voimaan vasta vuonna 1937. Kaupungeissa laki voitiin panna toimeen välittömästi, sillä kansakoulu oli niissä jo hyvin yleinen. Maaseudulla tehtävä oli varsinkin 1930-luvun pulavuosina kunnille taloudellisesti raskas, ja eräät maalaiskunnat joutuivat pyytymään lykkäystä lain toteuttamiselle. Vuonna 1937 maassamme oli vielä noin 70 000 (noin 13 %) oppivelvollista lasta ilman opetusta. Kirkollisten kiertokoulujen merkitys alkoi 1920-luvulla voimakkaasti laskea oppivelvollisuuslain astuessa asteittain voimaan.

Oppivelvollisuuslaki oli itsenäisyyden alkuvuosien merkittävimpiä yhteiskunnallisia uudistuksia. Maaseudun kyläkuvaan vakiintuivat punainen kuutionmuotoinen alakoulu ja vaaleaksi maalattu suuri-ikkunainen yläkoulu, josta opettajan asuntosiipi, puutarha ja talousrakennukset tekivät valistuneen maalaistalon ja koulun erikoislaatuisen yhdistelmän. Maalaiskansakoulun koulupiireillä oli omat valtuuston kyläläisten keskuudesta nimeämät johtokunnat. Opettaja kuului yhteiskuntansa ylempään kerrokseen niin kuin jo autonomian ajan lopulla. Hän koetti siirtää omia kristillis-kansallisia katsomuksiaan kansan yleiseksi ajattelutavaksi. Kouluissa oli määrä oppia paitsi lukemaan ja laskemaan myös tuntemaan isänmaan sija maailmassa.

Oppivelvollisuuden täytäntöönpano vaikutti myös opettajien koulutukseen alakansakoululle oli saatava uusi pätevä opettajisto ja yläkansakouluun oli saatava nopeasti lisää opettajia. Suomeen perustettiin opettajien koulutusta varten sekä ala- että yläkouluseminaareja. Vuonna 1947 alakoulun ja yläkoulun opettajiston valmistus yhtenäistettiin. Kansakoulunopettajien valmistuslaitoksia sotien välillä olivat pääosin keskikoulun vaatineet seminaarit, Helsingin ja Jyväskylän ylioppilasseminaarit sekä Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu. Ylioppilaita valmistui hyvin paljon kansakoulunopettajiksi 1920-luvulta lähtien. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden kansakoulunopettajien määrä oli ennen toista maailmansotaa kansainvälisestikin katsoen poikkeuksellisen suuri.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998