Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Oppikoulun uudistuminen autonomian loppupuolella


Hallitsijan vaihdos Venäjällä vuonna 1855 merkitsi sitä, että muiden kouluasteiden tavoin myös oppikoulu alkoi kehittyä. Ensimmäisenä merkittävänä uudistuksena vuoden 1856 koulujärjestyksen jälkeen on pidettävä vuonna 1862 annettua keisarillista julistusta. Julistuksen mukaan mm. ennen oppikirjojen hyväksymistä oli kuultava opettajienkokouksen mielipidettä, oppikoulujen valmistus oli uudistettava ja opettajat saivat kokoontua joka neljäs vuosi yhteisiin yleisiin kokouksiin. Viimeksi mainittu säädös oli tärkeä, koska opettajat saivat itse vaikuttaa oppikoulua koskevien säännösten kehittämiseen. Oppikoulu pääsi kehittymään nyt sisästä päin.

Ensimmäinen vuoden 1862 julistuksen mukainen yleinen opettajien kokous pidettiin seuraavana vuonna Hämeenlinnassa. Kokous ehdotti heti huomattavia ja tuloksiin johtaneita uudistuksia: päätettiin perustaa koko maata käsittävä Kasvatusopillinen yhdistys sekä julkaisu Kasvatusopillinen aikakauskirja, vaadittiin kirkon ja koulun eroa, ehdotettiin komitean asettamista oppikoulun uudistamista varten.

Vuonna 1865 määrättiin 8-henkinen komitea pohtimaan oppikoululaitoksen uudelleenjärjestelyä. Neljä sen jäsenistä oli ollut mukana kansakoulukomiteassa. Merkittävintä osaa näytteli komitean puheenjohtaja Z. J. Cleve, joka oli toiminut kansakoulukomitean sihteerinä. Uuden oppikoulujärjestyksen syntyyn vaikuttivat lisäksi maan tuomikapitulit, senaatti ja sen valiokunnat sekä loppuvaiheessa koulutoimen ylihallitus, jonka ensimmäisen puheenjohtajan Casimir von Kothenin osuus oli varsin huomattava.

Pitkän ja monivaiheisen kehittelyn jälkeen annettiin oppikoulun uusi koulujärjestys 8.8.1872. Tämä järjestys oli oppikoulujen toiminnan pohjana 1970-luvulle saakka, jolloin siirryttiin peruskoulujärjestelmään.

Vuoden 1872 koulujärjestyksessä yläalkeiskoulu ja lukio yhdistyivät lyseoksi. Uudeksi koulumuodoksi perustettiin reaali- eli porvarikoulut. Lyseoissa oli neljä tai seitsemän luokkaa, joista seitsemäs oli kaksivuotinen. Neliluokkainen lyseo ei ollut päättötutkintoon johtava, vaan niistä siirryttiin jatkamaan opintoja suuremmilla paikkakunnilla sijaitsevissa täydellisissä lyseoissa. Reaalikoulut sen sijaan oli tarkoitettu kaksi- tai nelivuotisiksi päättäviksi oppilaitoksiksi, joista siirryttiin suoraan ammattiin. Reaalikouluista oli vaikea päästä jatko-opintoihin, ja siksi niiden suosio jäi vähäiseksi. Neli- ja seitsenluokkaiset tyttökoulut ("naisväenkoulut") sisältyivät niin ikään vuoden 1872 koulujärjestykseen. Viisivuotisen keskikoulun ja kahdeksanvuotisen täydellisen oppikoulun perusta luotiin tällä tavoin 1870-luvulla.

Koulujärjestyksessä määrättiin opetettavat aineet, mutta aineiden tuntimäärästä päätti ylihallitus, joka ehdotti ne senaatin senaatin talousosaston ja kenraalikuvernöörin vahvistettavaksi. Ensimmäisen vahvistetun tuntijaon mukaan yli puolet lyseoiden tunneista oli kielten (äidinkieli, toinen kotimainen kieli, latina, venäjä ja saksa) opetusta. Suurin tuntimäärä oli varattu latinan kielelle (vuosittain 4-7 viikkotuntia) ja toiseksi suurin venäjän kielelle (vuosittain 3-4 viikkotuntia). Muita aineita olivat uskonto, maantieto ja historia, matematiikka ja fysiikka, geometria, luonnonhistoria, logiikka sekä kaunokirjoitus. Viidenneltä luokalta alkaen oppilas voi vaihtaa venäjän kielen kreikan kieleen. Jokaisella luokalla oli 28 viikkotuntia. Lisäksi voitiin opiskella vapaaehtoisesti ranskan kieltä, piirustusta, laulua ja voimistelua. Naiväen kouluissa ei opetettu latinan eikä venäjän kieltä. Muuten oppiaineet olivat likipitäen samoja kuin lyseossa. Myöhemmin latina menetti oppikoulussa pääkielen asemansa saksalle, joka (venäjänkielisen välivaiheen jälkeen) varmisti asemansa ykköskielenä menettääkseen sen toisen maailmansodan jälkeen englannille. Myös muissa oppiaineissa tapahtui uudistuksia.

Aikaisemmin oppikoulujen valvontaelimenä toiminut inspehtori- ja eforijärjestelmä päättyi, ja sen tilalle määrättiin kouluneuvosto, josta myöhemmin tuli vanhempainneuvosto. Kouluneuvoston merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi.

Vuoden 1872 koulujärjestyksessä hylättiin vanha pelkoon perustuva kurinpito ja kiellettiin ruumiilliset rangaistukset ja muutoínkin korostettiin oppilaiden sivistynyttä kohtelua. Myös uushumanistinen muodollisen älyllisen kasvatuksen periaate oli esillä.

Vuonna 1874 uusittiin ylioppilastutkinto. Sen sijaan, että ylioppilastutkinto oli tähän saakka pidetty yksinomaan Helsingin yliopistossa ja käsittänyt etupäässä suullisia kuulusteluja koulujen miltei kaikissa oppiaineissa, tämän kolmanteen kouluvaiheeseen oikeuttavan tutkinnon ydinosa siirrettiin kypsyyskokeen luontoisena oppikouluihin. Niissä järjestettiin kirjalliset kokeet, joiden kysymykset laati valtakunnallinen elin, ylioppilastutkintolautakunta. Nämä kokeet oli suoritettava äidinkielessä, toisessa kotimaisessa kielessä, yhdessä vieraassa kielessä ja matematiikassa.

Oppilaspulaa poteneet reaalikoulut lakkautettiin vuonna 1883 tai muutettiin alkeiskouluiksi. Alkeiskoulut olivat 2- tai 4-luokkaisia, vastasivat lyseon alaluokkia ja johtivat tieteellisiin opintoihin, ammattikouluihin tai suoraan ammatteihin. Klassisten lyseoiden rinnalle tulivat vuonna 1883 reaalilyseot. Kummatkin olivat 8-luokkaisia. Tyypiltään ne olivat erilaisia; vain niiden I luokka oli samanlainen. Reaalilyseoissa opetettiin latinan ja kreikan kielen sijasta enemmän uusia kieliä ja matematiikkaa. Merkittävä rakenteellinen uudistus oli keskikoulun perustaminen. Vuodesta 1891 lähtien reaalilyseoiden viiden alimman luokan oppimäärä näet käsitti muiden pohjoismaiden tapaan keskikoulun, jollaisten tarvetta teollistuminen nopeasti lisäsi. Yleissivstystä antavan keskikoulun kurssi vahvistettiin pätevyysvaatimukseksi useille toimialoille ja pääsyvaatimukseksi eräisiin opistoihin. Nyt voitiin pienillekin paikkakunnille perustaa useimmiten yhteiskoulumuotoinen keskikoulu. Oppikoulu levisi maaseudulle pääasiassa tässä muodossa, joskin aluksi hitaasti, sillä vielä 1890-luvulle tultaessa lähes kaikki oppikoulut toimivat kaupungeissa ja kauppaloissa. Reaalilyseoita perustettiin eteniin suomenkielistä väestöä varten ja juuri keskikoulun kurssin suoritusta ajatellen. Alkuaikoina noin puolet reaalilyseoiden viidennen luokan oppilaista hakeutui keskikoulun suoritettuaan käytännön aloille tai opistoihin.

Vuonna 1914 lyseot uudistettiin siten, että reaalilyseot ja useimmat klassisista lyseoista tehtiin linjajakoisiksi. Venäjän kielen tuntimäärä korotettiin peräti 34 viikkotuntiin, mikä vaikeutti suuresti muun opetuksen järjestämistä. Alkeiskoulut muutettiin 5-luokkaisiksi keskikouluiksi. Linjajakoisen lyseon ala-asteen muodosti nyt siis 5-luokkainen latinaton keskikoulu ja yläasteen lukio, jossa oli klassinen eli latinalinja ja reaalilinja. Reaalilinjalla ei luettu latinaa, vaan sen asemasta jotakin uutta suurta sivistyskieltä, lähinnä saksaa. Reaalilinjalla oli pitempi matematiikan oppimäärä, fysiikkaa ja kemiaa. Klassissia lyseoita oli enää vain kuudessa suurimmassa kaupungissa.

Oppikoulun uudistuessa väistyi puhtaan muodollisen kasvatuksen ideaan perustuva opetustapa vähitellen oppimispsykologiaa ja kokemustietoja korostavan herbartilaisen suunnan tieltä. Kun kansakoulujen työtapoja alettiin Mikael Soinisen johdolla kehittää samaan herbartilaiseen suuntaan, lähentyivät maamme yleissivistävät koulumuotomme pedagogisesti toisiaan. Opetuksessa tähdättiin tiedon hankintaan ja soveltamiseen ja annettiin oppilaalle kykyä sivistysperinnön omaksumiseen ilman suoria kytkentöjä työelämään. Tämä vanhanaikaiselta tuntuva linja soveltui hyvin monimutkaistuvan tietoyhteiskunnan tarpeisiin.

Oppikoulu oli vanhastaan poikien koulu, ja opettajistokin oli kauan etupäässä miehiä. Vuoden 1843 koulujärjestyksessä saadut ensimmäiset varsinaiset valtion tyttökoulut olivat kauan ruotsinkielisiä. 1860-luvulta lähtien alettiin perustaa myös suomenkielisiä yksityisiä tyttökouluja. Vuoden 1885 asetuksella järjestettiin tyttökoulut uudelleen. Ne määrättiin 5-luokkaisiksi ja niissä opetettiin kansalaissivistykseen kuuluvia tietoja ja käsitöitä. Tyttökoulujen yhteyteen perustettiin 2-vuotisia jatko-opistoja tieteellisiä opintoja varten.

Tyttöjen oppikoulutietä avarsi ratkaisevasti yhteiskoulujen runsas perustaminen 1880-luvulta lähtien. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteiskoulu perustettiin vuonna 1883 ja ensimmäinen suomenkielinen vuonna 1886. Yhteiskouluja pidettiin alkuaikoina siveellisesti arveluttavina ja niiden kannattajat saivat vielä kauan taistella aatteensa puolesta. Yhteiskoulusta tuli kuitenkin melko pian yksityisten ja nimenomaan maaseudun oppikoulujen valtamuoto.

Oppikoululaitoksen taso alkoi 1850-luvulta lähtien vähitellen kohota, sillä nyt aloitettiin varsinainen oppikoulunopettajien valmistus ja näiden pätevyysvaatimuksia täsmennettiin. Opettajanvalmistusta varten perustettiin yliopistoon kasvatus- ja opetusopin professorin virka vuonna 1852. Uudenaikaisten periaatteiden mukainen normaalikoulu aloitti vuonna 1864 toimintansa Helsingissä. Normaalikoulun opettajat valmistautuivat huolellisesti tehtäviinsä opiskelemalla mm. ulkomailla. Opettajankoulutuksen suunnittelussa olivat normaalikoulun opettajien ohella aktiivisesti mukana mm. J. V. Snellman ja Z. J. Cleve. Normaalikoulu kehitti merkittävällä tavalla kasvatus- ja opetusmenetelmiä. Opettajien oli auskultoitava, suoritettava kasvatusopin tutkinto ja annettava näytteet. Opettajanvalmistuksen periaatteet kiteytyivät nykyiseen muotoonsa vuonna 1873, jolloin annettiin normaalilyseota kosekva lopullinen asetus. Opettajien valmistus oli silloisissa oloissa erittäin korkeatasoista.

Oppikoulujen ylivoimaisesti tärkeimmäksi kysymykseksi ohitse pedagogisten pohdintojen nousi kysymys opetuskielestä. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu oli aloittanut Jyväskylässä vuonna 1858. Senaatti sai määrätä opetuskielen ja kouluylihallituksen johto vastusti suomalaisen oppikoulutoiminnan kehittymistä, joten suomenkielisten koulujen määrä pysyi pienenä. Ruotsinkielisten mielestä suomenkielisille olisi riittänyt reaalikoulun kurssi. Helsingissä vuonna 1864 aloittaneeseen ruotsinkieliseen normaalikouluun perustettiin vuonna 1867 myös suomenkielinen osasto, joka kuitenkin lakkautettiin asteittain vuodesta 1871 lähtien. Normaalikoulun suomenkieliset luokat siirrettiin Hämeenlinnaan, jossa täysin suomenkielinen normaalilyseo aloitti toimintansa vuonna 1873. Normaalilyseo siirrettiin lopulta vuonna 1887 jälleen Helsinkiin. Hämeenlinnan normaalilyseolla oli hyvin näkyvä asema suomalaiskansallisen kulttuurin kehittämisessä mm. oppikirjatuotannon alalla. Näihin kuului myös E. N. Setälän tunnettu suomen kielen lauseoppi, jonka hän lyseolaisena laati opettajansa lehtori Arvid Genetzin johdolla. Helsinkiin saatiin yksityisten varoilla perustettua vuonna 1871 Suomalainen alkeisopisto, joka oli eräänlainen "fennomaanien eteentyönnetty tukikohta".

1870-luvun puolivälissä suomenkielisiä yliopistoon johtavia valtion oppikouluja oli vain kolme, Jyväskylän ja Hämeenlinnan koulujen lisäksi oli Kuopioon perustettu vuonna 1873 suomenkielinen lyseo. Ruotsinkielisiä lyseoita sen sijaan oli kahdeksan. Ruotsinkielisten korkeiden viranomaisten vastustuksesta suomenkielisiä kouluja kohtaan on esimerkkinä se, että jopa Mikkelin lyseo perustettiin vuonna 1872 ruotsinkieliseksi.

Vasta 1880-luvun alussa valtiovallan suhtautuminen suomenkieliseen oppikouluun tuli suopeaksi, suurelta osin G. Z. Yrjö-Koskisen ansiosta. Yksityisten koulujen valtionapu turvattiin vuonna 1884 ja uusien oppikoulujen perustaminen tapahtui siitä pitäen niin, että koulu alettiin yksityisenä yhteiskouluna, jonka valtio myöhemmin sai ottaa haltuunsa. Autonomian ajan lopussa yli puolet oppikouluista oli yhä yksityiskouluja. Etenkin suomenkielinen Suomi perusti yksityisiä kouluja, koska oppikoulutietä pidettiin valtatienä pyrittäessä saamaan suomalaiskansalliselle liikkeelle voimia maan hallinnossa ja kulttuurielämässä. Suomenkielisten oppikoulujen määrä ohitti 1890-luvulla ruotsinkielisten määrän, mutta jo edellisellä vuosikymmenellä suomenkielisten koulujen oppilasmäärä oli noussut ruotsinkielisten ohi ja kaksinkertaistui 1900-luvun alussa.

1910-luvun alussa erimuotoisia oppikouluja oli yhteensä 138, niistä suomenkielisiä oli 94 ja ruotsinkielisiä 44. Vuosisadan vaihteessa Suomessa oli ollut myös kolme kaksikielistä koulua, jotka kuitenkin muutettiin yksikielisiksi tultaessa 1900-luvulle. Valtion kouluja oppikouluista oli vuonna 1910 51. Kuntien ja yksityisten kouluja oli 87. Kouluista 26 oli poikakouluja, 35 tyttökouluja ja 77 yhteiskouluja. 1870-luvun alussa oppikouluissa oli ollut kaikkiaan noin 5 600 oppilasta. 1910-luvun alussa oppilasmäärä oli noussut jo yli 26 000:n, heistä noin 2/3 oli suomenkielisiä.

Oppikoululaisten sosiaalisessa taustassa ei tapahtunut suuria muutoksia ennen vuosisadan vaihdetta. Virkamieskotien pojista lähes kaikki tulivat oppikouluun ja muista sosiaaliryhmistä täytettiin jäljelle jääneet paikat. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi talonpoikaisnuorista vain joka sadas tuli oppikouluun. Autonomian lopulla oppikoululaitos menetti jyrkkää säätyluonnettaan ja suomenkielisen talonpojiston osuus akateemisen sivistyneistön muodostumisessa nousi merkittävämmäksi. Myös työväki alkoi 1900-luvun alusta lähtien päästä mukaan. Autonomian lopulla säätyeroja pehmensi osaltaan ns. säätyläisten ja rahvaan välille muodostunut keskiluokka.

Oppikoulu pysyi autonomian ajan loppuun saakka kaupunkilaisten kouluna. 1900-luvun alussa 3/4 oppilaista oli kaupunkilaisia, vaikka maaseudun osuus koko Suomen väestöstä oli tuolloin oli yli 80 %. Suomen maaseudun kouluikäisistä lapsista kävi 1900-luvun alussa vajaa puolet kansakoulua, mutta korkeampaa ammatillista tai muuta opetusta saivat vain harvat. Vuonna 1910 kävi 10-19-vuotiaista maaseutulaisista oppikoulua 4,1 %.

1800-luvun loppupuolella oli merkittävä ilmiö opin tien avautuminen naisille. Ensimmäisenä Pohjoismaista nainen, Maria Tschetschulin, suoritti ylioppilastutkinno Helsingissä vuonna 1870, Suomessa valmistui Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri vuonna 1878 ja Suomen ensimmäinen naismaisteri, Emma Irene Åström, vuonna 1882. Yhteiskoulujen perustaminen helpotti naisten mahdollisuuksia päästä ylioppilaaksi, mihin tosin vuoteen 1901 saakka tarvittiin eri vapaus. Naisylioppilaita oli Helsingin yliopiston opiskelijoista vuonna 1915 jo noin 30 %.

Sortovuosina Suomen oppikoululaitos toimi ansiokkaasti isänmaallisen ajattelun lujittana. Koska oppikoululaitos oli noussut merkittäväksi tekijäksi Suomessa ja koska se osallistui venäläistämisen vastustamiseen osin hyvinkin aktiivisesti, se oli myös venäläistämissuunnitelman keskeisiä kohteita. Opetusohjelmassa oli huomattava sija eettisesti kasvattavilla ja demokraattisia kansalaishyveitä korostavilla oppiaineilla kuten historialla. Opettajakunnan taso oli yleensä korkea. Opettajat olivat monipuolisen sivistyksen saaneita ja heidän yhteiskunnallinen asemansa oli entisestään tuntuvasti kohonnut. Monet rehtorit ja lehtorit olivat koulukaupungin kunnallis- ja kulttuurielämän johtohenkilöitä. Oppikoulun opettajisto osallistui myös ansiokkaasti yleisen sivistyselämän, osin jopa talouselämän kehittämiseen. Suomen oppikoululla oli hyvin merkittävä asema niiden johtavien miesten ja naisten kasvattamisessa, jotka aikanaan laskivat perustuksen maamme valtiolliselle itsenäisyydelle.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998