Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Oppikoulu 1800-luvun alkupuolella

Vuonna 1812 liitettiin autonomiseen Suomeen Vanha Suomi eli Viipurin lääni. Sen koulutoimi, joka oli rakenteeltaan toisenlainen ja opetukselliselta tasoltaan Ruotsin Suomen koululaitosta korkeammalla tasolla, sai jäädä aina 1840-luvun alkuun ennalleen. Viipurin läänin oppikoulujen opetuskielenä oli tänä aikana saksa. Laadullista laajenemista autonomisen Suomen koulutoimen alalla merkitsivät mm. Katariina II:n ajalta periytyvät tyttökoulut, jollaiset läntisessä koulkehityksen piirissä olivat vielä tuohon aikaan tuntemattomia. Merkittävin niistä oli Viipurin ylempi tyttökoulu. Vanhan Suomen koululaitos sai varsinkin alkuaikoina opettajansa Ruotsin puoleisesta Suomesta. Tällä oli suuri merkitys Venäjän ja Ruotsin alaisuudessa olevien Suomen osien kulttuuriyhteyksien ylläpitäjinä. Vanhan Suomen oppikoulutoimi ei ollut kirkon alainen, kuten muualla Suomessa, vaan yliopiston alainen. Myös muualla Suomessa suunniteltiin oppikoulutoimen irrottamista tuomiokapitulien alaisuudesta yliopiston alaisuuteen, mutta näistä suunnitelmista ei tullut mitään.

Suomen oppikoulutointa rasittivat 1800-luvun alkupuolella monet epäkohdat ja vaikeudet, etenkin opettajanvalmistuksen puutteellisuus. Opettajien palkkaus oli huono, ja useimmat opettajat pyrkivätkin mahdollisimman nopeasti pääsemään "kouluikeestä" pastoraatteihin. Suomalaisessa Suomessa opetuskieli ruotsi oli useimmille oppilaille vieras. Harvoista kouluista useimmat sijaitsivat etelässä, ja opetus tähtäsi lähinnä pappisvalmistukseen. Tästä syystä opetuksen pääpaino oli yhä vanhoissa kielissä ja teologiassa. Uutena kielenä opetusohjelmaan tuli venäjä. Opetus oli yleensä ensyklopedista päähänpänttäämistä ja kuulustelua, poissaolot olivat yleisiä ja kuris usein kehno. Yhdessä ainoassa koulusalissa täytyi usein työskennellä samanaikaisesti useita luokkia. Pennalismi eli simputus kukoisti kouluissa.

Vuodelta 1724 peräisin olevan koulujärjestyksen soveltaminen alkoi 1820- ja 1830-luvulla joutua taka-alalle. Uushumanistiset katsomukset voimistuivat ja ylivoimaisesti kouluopetusta hallinneet klassiset kielet pyrittiin yhdistämään uusiin kieliin. 1700-luvun lopulla sai merkitystä filantropismi, jonka mukaan kasvatuksen tuli huolehtia hengen ja ruumiin tarpeista ja olla yhtäläinen kaikille. Tämä kasvatusopillinen uudistusliike sai sijaa myös Suomessa ja kovin suoraviivaista oppilaiden kohtelua alettiin vähitellen kavahtaa, vaikka ankaran kurin ja kovan työnteon kasvatusmenetelmiä ei haluttukaan asettaa kyseenalaisiksi.

Uudenaikaisia kasvatusmenetelmiä alettiin Suomessa soveltamaan eräissä yksityisissä oppilaitoksissa, mm. O. H. Gripenbergin ja myöhemmin E. Bergenheimin latinattomassa tyttökoulussa ja etenkin Tanskan koulujen esikuvan mukaan suunnitellussa Helsingin lyseossa (1831-91). Helsingin lyseossa olivat yhdistettyinä vanha triviaalikoulu ja lukio ja sen opettajakunnan muodostivat eräät lauantaiseuran miehet, mm. J. J. Nervander, J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Helsingin lyseon ala-asteellakin oli aineenopettajia luokanopettajajärjestelmän sijasta, klassisten kielten rinnalla opetettiin melkoisesti uusia kieliä, oppikirjoja koetettiin uudistaa ja korostettiin koulun humaania kasavtustehtävää. Samantapaisia yksityiskouluja avattiin pian muihinkin suuriin kaupunkeihin.

Erimielisyydet koulutoimen yleisestä kehityslinjasta viivyttivät uuden koulujärjestyksen aikaansaamista. Vastakkain olivat "turkulainen" (J. Tengström) tuomikapitulijohtoinen koulupolitiikka ja Vanhan Suomen koulupolitiikan mukainen eräissä suhteissa uudenaikainen suuntaus (E. G. Melartin), jossa koulu ja kirkko oli erotettu toisistaan.

Suomi sai vuonna 1843 ensimmäisen autonomisen ajan lukio- ja koulujärjestyksen, joka hajotti vanhan latinakoulun ja koetti noudattaa uudistussuuntauksia ottamalla opetusohjelmaan entistä runsaammin eri oppiaineita. Reaaliaineiden ja uusien kielien asema vahvistui. Tuloksena oli kuitenkin hajanaistava ja pintapuolistava keskityksen puute. Ohjelmassa oli mm. peräti kahdeksan eri kieltä. Opetusohjelmaan pääsi myös suomen kieli ja voimistelusta tehtiin pakollinen aine. Voimistelusalien ja pystyvien opettajien puute kuitenkin heikensivät kauan tämän aineen asemaa.

Vuoden 1843 koulujärjestyksessä triviaalikoulujen sijaan tulivat ala- ja yläalkeiskoulut. Ala-alkeiskoulut vastasivat apologistanluokkia ja pedagogioita ja olivat siis oikeastaan eräänlaisia kansakouluja. 1- ja 2-vuotiset ala-alkeiskoulut valmistivat valtion ammmatteihin ja tieteellisiin opintoihin. Toinen luokka vastasi yläalkeiskoulun alinta luokkaa. Yläalkeiskoulut olivat 4-luokkaisia ja toimivat samassa tarkoituksessa kuin ala-alkeiskoulut. Yläalkeiskoulusta pääsi 2-vuotiseen lukioon. Yläalkeiskoulun kahden ylimmän luokan ja lukion oppimäärä jakaantui papeille tarkoitettuun linjaan sekä virkamiehille tarkoitettuun reaali- eli siviililinjaan.

Vuoden 1843 koulujärjestykseen otettiin myös määräyksiä tyttökouluista ja Suomi sai pohjoismaiden ensimmäiset varsinaiset valtion tyttökoulut. 1800-luvun alkupuolella Suomessa oli tytöillä omia erillisiä, oppimäärältään suppeita, yksityisiä oppilaitoksia, tavallisimmin säätyläistyttöjen pensionaatteja, joissa kiinnitettiin erityistä huomiota uusien kielten oppimiseen. Vanhan Suomen tyttökoulujen lisäksi tällaisia olivat esimerkiksi Sara Wacklinin tyttökoulut Oulussa, Turussa ja Helsingissä. Säätyläistytöt opiskelivat usein ulkomaiden pensionaateissa. Vuoden 1843 koulujärjestyksen mukaan 2-vuotisten naisväen koulujen tavoitteena oli huoliteltuun naiskasvatukseen kuuluvien tietojen ja käsityön taitojen antaminen. Käsityön ohella etualalla opetuksessa olivat vieraat kielet ja musiikki. Etenkin J. V. Snellman ja G. Z. Yrjö-Koskinen tähdensivät laajempipohjaisen suomenkielisen naissivistyksen tärkeyttä.

Vuoden 1843 koulujärjestys ei sanottavasti parantunut koulutointa, sillä esimerkiksi opettajanvalmistusta ei vieläkään järjestetty. Oppikoulu pysyi edelleen kirkon alaisena.

Vuoden 1843 koulujärjestyksen vaikutusaikana Suomessa toimi 5 lukiota (Turun lukio, joka oli keskeisin ja valmisti noin 1/3 kaikista ylioppilaista; lisäksi oli lukio Viipurissa, Vaasassa, Kuopiossa ja Porvoossa). Yläalkeiskouluja toimi 10-11, ala-alkeiskouluja 28-32 ja tyttökouluja 5, joista 3 Viipurin läänissä.

Turusta vuonna 1828 Helsinkiin siirtynyt yliopisto sai vuonna 1852 uudet säännöt, joissa korostettiin valtion turvallisuusnäkökohtia ja oppikoulutoimen tehostamista, mm. selvempää linjajakoa. Senaatin taholta pidettiin tärkeänä, että oppikoulu otti varteen eräitä virkamies- ja ammattikoulutuksen tarpeita. Uusi kouljärjestys annettiinkin jo vuonna 1856. Uusi koulujärjestys ei aiheuttanut syvälle käyviä muutoksia ja sitä voidaan pitää taantumuksellisena, koska siinä ei otettu huomioon vapaamman aikakauden vaatimia näkökohtia, vaan pyrittiin toteuttamaan edeltäneen ajan taantumuksellisen hallituspolitiikan asettamia tavoitteita. Vuoden 1856 koulujärjestys oli kuitenkin suuri didaktinen edistysaskel, sillä se oli ulkolukuvoittoisista menetelmistä irti pyrkivä.

Vuoden 1856 lukio- ja koulujärjestys laajensi yläasteen linjajakoa perustamalla kahdenlaisia lukioita: 1) yleissivistyksellisiä, joissa latina oli yhä etualalalla ja joissa oli tulevia yliopisto-opintoja varten neljä linjaa (näistä kaksi käytännöllistä) ja 2) virkamieskoulutukseen (maanmittarien, metsänhoitajien sekä alempien hallintovirkamiesten) valmentavia siviililukioita. Valtiovalta suosi siviililukioita, joissa opetettiin paljon ranskaa ja venäjää. Kirkko sen sijaan oli tyytymätön, koska latinaa ei opetettu niissä lainkaan. Siviililukiot perustettiin Hämeenlinnaan ja Viipuriin.

Yläalkeiskouluissa poistettiin vuonna 1856 linjajako, mikä korosti niiden latinakoulumaisuutta. Luokkaopetusjärjestelmästä siirryttiin aineopettajiin. Ala-alkeiskoulun tarkoituksena oli, kuten aikaisemminkin, antaa jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle välttämättömiä tietoja. Ala-alkeiskoulun toisen luokan oppimäärä oli pohjana yläalkeiskouluun. Latinan kieltä ei enää opetettu. "Ummikoille" voitiin antaa ala-alkeiskouluissa opetusta myös suomenkielellä. Muutenkin oppiaineet olivat pääasiallisesti samat kuin myöhemmässä kansakoulussa. Ala-alkeiskoulussa ei kuitenkaan opetettu luonnontietoa, liikuntaa ja käsitöitä.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998