Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Kansanopetus


Suomen kansan kasvattajia keskiajalla sekä uuden ajan alkupuolella olivat koti ja sen ympäristö kansanomaisine kulttuureineen sekä kirkko. Maassamme siihen aikaan olleet harvat koulut tarkoittivat lähinnä tulevien pappien kasvatusta. Kansanopetuksella ja opillisella koulutuksella ei ennen 1800-luvun puoliväliä ollut mitään yhteyttä keskenään. Ne, jotka saivat kansanopetusta, eivät saaneet opillista koulutusta ja päinvastoin.

Kansansivistyksen asema vahvistui uskonpuhdistuksen jälkeen. Kansanopetusta ylläpidettiin ripille ja avioliittoon pääsyn edellytyksenä. Kirkko pyrki aktivoimaan kansaa huolehtimaan omakohtaisesti lukemisen ja kristinopin alkeiden oppimisesta. Porvaristolla, papistolla ja aatelilla oli oma säätypohjainen kasvatuksensa.

Erityinen kasvatusohjelma käynnistyi, kun Turun tuomiokapitulin kanungit Mikael Agricola ja Knuut Juhonpoika tekivät vuonna 1549 piispa Martti Skytten puolesta tarkistusmatkan Savoon. Matka johti kirkon perustamiseen Kuopionniemelle, mutta myös pyyntöön linnanpäällikölle, että hän antaisi linnankappalaisen opettaa kansalle katekismusta nimismiesten ja neljännesmiesten taloissa. Näin kansa tottuisi käymään kirkoissa ja oppisi ainakin Isä meidän- rukouksen, jonka osaamista pidettiin edellytyksenä pääsylle käräjien lautamiehiksi. Piispana Agricola kiinnitti tarkastusmatkoillaan toistuvasti huomiota kansanopetukseen ja siitä tuli pian yksi kirkollisen toiminnan muodoista. Myös Agricolan kirjallinen toiminta valmisti pohjaa suomalaiselle kansankasvatukselle. Tätä kehittivät edelleen monet muut kirkon johtavat miehet, kuten Eerik Sorolainen, Iisak Rothovius ja Juhana Terserus. Vakavana pyrkimyksenä oli kansan yleinen lukutaito, mutta tavoite läheni hitaasti.

1600-luvun suurten sotien jälkeen ja olojen rauhoituttua kansan lukutaidon kehittäminen näytti entistä mahdollisemmalta. Aikansa johtava kirkonmies Turun piispa Juhana Gezelius vanhempi (1615-90) rakensi edeltäjiensä työn pohjalle suunnitelman kirkollisen kansanopetuksen laajentamiseksi. Hän on saanut jälkimaailmalta Suomen kansanopetuksen isän nimen.

Gezeliuksen kirkolliselle opetukselle kehittämät pysyvämpien muotojen peruspiirteet säilyivät aina 1900-luvulle saakka. Hän korosti sisäluvun merkitystä ja koetti saada jokaiseen seurakuntaan järjestetyksi yhden tai useamman henkilön, jotka pienestä maksusta kiertäisivät kylästä toiseen ja opettaisivat lähinnä nuorta polvea lukemaan. Tämän maamme ensimmäisen kiertokoulusuunnitelman katekismukseksi Gezelius julkaisi vuonna 1666 tunnetun kirjasensa Yxi lasten paras tawara, johon liittyi opetusta koskevia ohjeita ja määräyksiä. Se oli merkittävimpiä kansakirjasiamme puolitoista vuosisataa ja siitä otettiin 80 painosta. Perustamassaan kirjapainossa Gezelius painatti lähinnä pappeja varten lukuisia teoksia, etenkin oppi- ja hartauskirjoja. Monista painoksista päätellen niitä levisi myös yhteisen kansan keskuuteen.

Monien muitten kirjojensa ohella Gezelius julkaisi myös Opetusjärjestelmä -teoksen, joka oli tarkoitettu koko valtakunnan koululaiksi. Siinä hän hahmotteli eräänlaista kansanopetuslaitostakin. Jokaisessa kirkonkylässä pitäisi olla kiinteä keskuskoulu, joka toimisi lukkarin, apulaispapin, pitäjänkirjurin tai muun sopivan henkilön johdolla. Näin syntyi myöhempi lukkarinkoulu. Kehittyneempien oppilaiden tuli opettaa heikompia. Kyläkoulujakin voisi olla, opettajana joku keskuskoulussa harjoitellut "kiltti poika". Gezelius luotti Suoemn kansan lahjakkuuteen ja lukuhaluun. Kouluoloja ei kuitenkaan järjestetty hänen ehdoksiensa mukaisesti.

Gezelius kaavaili tulevan rippikoulunkin alkumuotoa. Vuoden 1686 kirkkolakiin saatiin sisällytetyksi lukukinkerit, joilla tutkisteltiin seurakuntalaisten luku- ja kristinopintaitoja. Jo ennestään kansaa opettaneille lukkareille asetettiin ensi kerran pätevyysvaatimuksia. "Hänen pitää oleman cunniallisen, uscolisen ja wiriän, Kirjantaitawan ja taitawan weisata ja kirjoitta, nijn että hän sijnä Seuracunnas Nuorta Cansa opetta taita." Lisäksi jumalanpalvelusten yhteydessä pidettiin edelleen katekismuskuulusteluja. Kuulusteluissa huonosti menestyneitä uhkasi puhdasoppisen kirkon koko ankaruus, pelätty jalkapuu ja mustapenkki. Vanhempien olisi pystyttävä antamaan lapsilleen lukutaidon alkeet. Vielä 1600-luvulla kansan enemmistö ei ollut vakuuttunut sisäluvun arvosta, mutta kuitenkin esimerkiksi Turun hiippakunnassa kohosivat kristinopin taito ja alkeellinen lukutaito Gezeliuksen aikana niin, että Turun sitä pidettiin jopa valtakunnan parhaimpana. Todella toimiva lukutaito alkoi koko maassa yleistyä vasta 1800-luvulla.

Paikallinen seurakuntien papisto organisoi kansanopetuksen pääpiirteissään kolmeen tasoon, jotka olivat lukkarin- ja pitäjänkoulut, kyläkoulut sekä kodeissa annettava opetus. Lukkarien oli otettava lapset ns. lukkarinkouluun mikäli he eivät saaneet opetusta kotona. Lukkarikoulut muuttuivat 1700-luvulla monin paikoin pitäjänkouluiksi, joihin useimpiin palkatiin erityinen koulumestari. Tällöin niiden taso nousi. Kyläkoulut olivat tavallisesti vanhempien yhdessä kustantamia. Kyläkunta palkkasi jonkun kyläyhteisössä asuvan henkilön opettajaksi, jolloin opettajat olivat tasoltaan kovin erilaisia.

Kaupunkeihin perustettiin porvareita varten pedagogioita, jotka olivat eräänlaisia kansa- ja oppikoulun sekamuotoja. Joissakin tapauksissa niihin pääsi oppilaiksi tyttöjäkin. Niidenkin taso riippui tarjolla olevista opettajista. Jotkut kykenivät antamaan vain lukemisen, kirjoittamisen ja laskennon alkeiden opetuksen, toiset vaativampaa, mm. latinan opetusta. Eräissä kaupungeissa toimi ns. mamsellikouluja, jotka olivat myös lähinnä porvariston lapsille tarkoitettuja.

Lukutaidon ja kristinopin kontrolloijina olivat 1700-luvun lopulla rippikoulut, jotka määrättiin pakollisiksi vuonna 1763 Turun ja vuonna 1774 Porvoon hiippakunnassa, sekä lukukinkerit että piispantarkastukset.

Isonvihan jälkeen valtio alkoi kiinnittää entistä enemmän huomiota kansanopetukseen, mutta kansan kiinnostus oli vähäistä. Kun Suomi sai autonomian vuonna 1809 tultuaan liitetyksi Venäjään, toivottiin myös kansanopetuksen kohoavan. Tässä kuitenkin petyttiin, sillä sivistyneistö oli suurelta osin välinpitämätön kansaa ja sen sivistystason kohottamista kohtaan. 1800-luvun alkupuolella alettiin luonnolliseen kasvatukseen pyrkineen sveitsiläisen pedagogin Johann Heinrich Pestalozzin vaikutuksesta vaatia laajempaa ja monipuolisempaa opetusta. Tämä ei kuitenkaan kuulunut kirkon intresseihin.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998