Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Kansakoulusta peruskouluun


Kansakoululaisten kokonaismäärä oli 1920-luvun alussa oppivelvollisuuteen siirryttäessä noin 270 000 ja vuonna 1930 noin 420 000. Suurimmillaan kansakoululaisten määrä oli 1950-luvun lopulla sodanjälkeisten suurten ikäluokkien käydessä koulua. Tuolloin heitä oli reilusti yli 600 000. Kiertokoulu siirtyi 1930-luvun puolivälissä kokonaan historiaan.

Kansakoulussa pyrittiin 1930-luvulla irtautumaan perinteisestä opettajakeskeisestä, tietovaltaisesta, oppituntien muodollista rakennetta korostavasta suuntauksesta, mutta pääosin koulutyön perusmallina pysyi kuitenkin vanhan läksyn kuulustelu ja uuden valmistaminen sekä toistuvat kokeet. Kansakoulun yleisesssä kehittämistyössä huomattava merkitys oli kansakoulunopettajien omalla ammattijärjestöllä. Kansakouluntarkastajien työ, joka kansakoululaitoksen alkuvaiheessa joskus oli jopa huomattavalta osalta pedagogis-didaktista ohjausta itse koulutyön parissa, muuttui oppivelvollisuuskoulussa kokonaan hallinnolliseksi virkatyöksi. Toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin oppivelvollisuuskoulun perusteelliseen uudistukseen. Tärkeäksi tuli sosiaalinen kasvatus. Kokeellista kasvatustiedettä, didaktiikkaa ja psykologiaa alettiin korostaa.

Toisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnassa tarvittiin yhä enemmän oppikouluun perinteisesti kuulunutta oppiainesta - etenkin vieraita kieliä. Elintason noustessa yhä useammilla vanhemmilla oli mahdollisuus tarjota lapsilleen laajoja etenemismahdollisuuksia avaava peruskoulutus - oppikoulu -, joka aikaisemmin oli luonnostaan kuulunut ylempien sosiaaliryhmien lapsille. Tässä tilanteessa ryhdyttiin uudistamaan kansakoulua yrittämällä poistaa rinnakkaiskoulun mukanaan tuomia haittoja. Tärkeänä pidettiin sitä, että maaseudun kouluolot saataisiin mahdollisimman lähelle kaupunkien tasoa.

Kansakoulun kehittämisessä kiinnitettiin huomiota sen kumpaankin päähän: alkuopetukseen ja jatkoluokkiin. Kummatkin haluttiin liittää tiiviimmin yhteen varsinaisen (ylä-)kansakoulun kanssa. Samalla oppivelvollisuuslaissa pakollisiksi määrätyt jatkoluokat haluttiin muuttaa kansalaiskasvatusta ja käytännön valmennusta antavaksi kansalaiskouluksi. Nämä vuosikymmeniä vanhat tavoitteet toteutettiin vuoden 1958 kansakoululaissa. Ala- ja yläkansakoulu sulautettiin kuusiluokkaiseksi varsinaiseksi kansakouluksi. Jatkokoulusta tuli 2-vuotinen kansalaiskoulu, joka pyrittiin järjestämään linjajakoisesti. Tavallisimmat linjat olivat teknillinen, maataloudellinen, kotitaloudellinen ja kaupallinen sekä käsityölinja. Vieraan kielen, s.o. toisen kotimaisen kielen tai englannin kielen opetus pantiin kansalaiskoulussa alkuun 1960-luvun alussa. 1960-luvun alussa alettiin perustaa kansalaiskouluihin vapaaehtoisia yhdeksänsiä luokkia.

Vuoden 1958 kansakoululaissa vakinaistettiin myös kunnalliset keskikoulut, joita oli voitu perustaa kokeilutarkoituksessa vuodesta 1946 alkaen. Kansakoululain mukaan kunta saattoi perustaa kansakoulun yhteyteen keskikoulun, jonka tuli oppimäärältään vastata valtion keskikoulua. Kunnalliset keskikoulut kuuluivat hallinnollisesti kansakouluun ja ne olivat oppilaille täysin ilmaisia. Oppikouluväki vastusti kunnallisia keskikouluja lähinnä siitä syystä, että oppikoulu voitiin näin samaistaa kansakouluun. Myös valtiovalta suhtautui kitsaasti kunnallisiin keskikouluihin antamalla kunnille niiden perustuslupia aika harvoin. 1950-luvulla niiden lukumäärä oli vain kolmisenkymmentä ja peruskouluun siirryttäessä 1960-luvun lopussa noin 130.

Kansakoulun erityisopetus, muun muassa aiemmat ns. apukoulut, laajeni ja monipuolistui sotien jälkeen. Muun muassa puhehäiriöisten sekä luku- ja kirjoitusvaikeuksista kärsivien opetuksesta ryhdyttiin huolehtimaan. Isoissa kouluissa ja kasvatusneuvoloissa koulupsykologit koettivat huolehtia oppilaiden valinnasta eri linjoille ja erityisopetukseen.

Vuonna 1934 Suomessa alkoi kouluradiotoiminita, joka oli paikallaan etenkin kansakoulun yläasteen tukena. 1960-luvulla pantiin alkuun myös säännöllinen televisio-opetus. Myös muiden audiovisuaalisten opetusvälineiden käyttö lisääntyi voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa vallitsi huomattava opettajapula, sillä ikäluokat olivat suuria, sota oli haitannut opettajavalmistusta ja opettajien palkkausta pidettiin alhaisena. Kansakoulunopettajien seminaarien ja Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun ohelle avattiin Helsinkiin, Turkuun ja Ouluun väliaikainen opettajakorkeakoulu. Opettajapulan jatkuessa oli turvauduttava vuosikymmenien ajaksi hyvin suureen määrään epäpäteviä opettajia.

Yleiseksi oppibelvollisuuskouluksi tarkoitettu kansakoulu jäi loppuosaltaan vain pientä osaa ikäluokasta kouluttavaksi oppilaitosmuodoksi, sillä lähes kaikkialla maassa suurin osa ikäluokasta siirtyi oppikoulunn 1970-luvulle tultaessa. Oppivelvollisuuskoulun kehittämisestä nykyistä peruskoulua vastaavaksi yhteiskouluksi esiintyi ajatuksia ja suunnitelmia 1940-luvulta lähtien, jolloin koulujärjestelmäkomitea laati ehdotuksen asteelle jääneen suunnitelman 8-vuotisesta yhtenäiskoulusta, johon olisi kuulunut 4-vuotinen alkeiskoulu ja yhtä pitkä keskikoulu. 1950- ja 1960-luvuilla laadittiin useita erilaisia suunnitelmia yhtenäiskoulusta, joissa esiintyi eroja yläasteen opetuksen eriyttämisessä linjoiksi, opintosuunniksi tai tasoryhmiksi. Lähinnä vieraiden kielten ja matematiikan opetuksen järjestely aiheuttivat mielipide-eroja. Kansakouluväki kannatti alusta lähtien peruskoulusuunnitelmia, kun taas oppikouluväki oli torjuvalla kannalla. Myös kouluhallituksen mielipiteet jakautuivat. Poliittisella tasolla nimenomaan vasemmisto ja keskusta kannattivat peruskoulua.

Eduskunta hyväksyi peruskoulun puitelain 26.7.1968 ja peruskouluasetus annettiin 26.6.1970. Peruskouluasetuksen mukaan kaikkien oppilaiden yhteinen opintie tuli yhdeksän vuoden mittaiseksi entisen 4-8 vuoden asemesta. Peruskoulun kuusi alinta luokkaa muodostavat ala-asteen ja kuusi ylintä yläasteen. Johtokuntien tilalle tuli kunnan koululautakunta tai kouluneuvosto. Kunnallisen koulutoimen johtamista varten koululautakunnan apuna toimii koulutoimen johtaja tai sihteeri. Entisen kansakoulu- ja oppikoululinjan sijasta tapahtui eriytyminen peruskoulussa valinnaisia aineita, erilaajuisia kursseja sekä luokan työn sisäistä organisaatiota hyväksi käyttäen. Peruskoulussa tuli opiskella vierasta kieltä ja toista kotimaista kieltä kuten oppikoulussa. Peruskoulussa tuli järjestää tukiopetusta opinnoissaan tilapäisesti jälkeen jääneille tai muusta syystä sitä tarvitseville. Erikoistuneet luokanopettajat olivat uusi opettajakategoria ja uusi järjestelmä suosi heidän käyttämistään.

Peruskoulun liikkeelle lähtöä helpottivat laaja kokeilutoiminta ja 1960-luvulla alkanut alueellinen koulusuunnittelu. Siirtyminen peruskouluun aloitettiin Lapista ja päätettiin Helsinkiin. Järjestys oli skäli perusteltu, että pohjoisessa peruskoulutus oli keskikoulut mukaan lukien jo valmiiksi kokonaan kunnallista ja siellä oli myös runsaasti kokeilukouluja. Toisaalta pääkaupunkiseudulla oli sikäli korkea peruskouluvalmius, että monin paikoin lähes koko ikäluokka kävi peruskoulua. Käytännössä peruskoululaki toteutettiin 1970-luvun kuluessa, ja kansakoulun ja keskikoulun erillinen historia päättyi.

Peruskoulussa ryhdyttiin opettamaan hyivn tiukan tuntijaon puitteissa. Aineopettajaryhmien taistelu tunneista oli niin ankara, että lopulta tarvittiin valtioneuvoston päätöstä tuntijaosta. Peruskoulun tuntijako tuli hyvin oppikoulumaiseksi ja tavallaan kävi niin, että kansakoulu liitti hallinnollisesti itseensä oppikoulun keskikoulun, mutta alkoi samalla muuttua itsekin keskikouluksi.

Opetusjärjestelyssä toteutettiin aluksi melko tarkkaan koulunuudistustoimikunnan linjatonta kurssivalintaista mallia. Toimikunnan mallissa pakollisten aineiden tuntimäärät olivat samat kaikille kuitenkin niin, että vieraassa kielessä ja matematiikassa voitiin saman tuntimäärän puitteissa valita kolmenlaajuisia kursseja. Koska tätä ratkaisua alettiin pian kritisoida oppilaita erottelevana, poistettiin tämä tasoryhmitykseksi nimitetty kurssivalinta ja vastapainoksi opetusryhmiä pienennettiin. Tasoryhmityksen suurin ongelma oli sen opetusryhmän hajoittamisella aikaansaama levottomuus koulutyössä. Jakautumisessa tasoryhmiin ilmeni vinoutumista: pojat ja alimpien sosiaaliryhmien lapset valitsivat keskimääräistä useammin suppeita kursseja.

Valinnaisaineisiin kiinnitettiin aluksi suuria toiveita oppilaiden motivaation lisääjinä ja koulutyön rikastuttajina. Niiden osuus jäi kuitenkin alunperinkin vähäiseksi ja myöhemmin niitä on kustannussyistä jouduttu yhä vähentämään. 1990-luvulle tultaessa valinnaisaineisiin kuuluvia käytännön aineita ja taideaineita on kuitenkin alettu jälleen arvostaa enemmän.

Suomen oppikoulu on useiden muiden maiden peruskouluihin verrattuna ilmeisen vaativa yksistään sen vuoksi, että opetusohjelmaan kuuluu kaksi pakollista vierasta kieltä. Peruskoulun opetussisällöstä päätettäessä suurin kiistanaihe olikin kysymys pakollisten kielten lukumäärästä. Kiistassa oli lähinnä kyse pakkoruotsista. Jos kaikille pakollisia kieliä olisi ollut vain yksi ei ruotsi olisi tullut kyseeseen, sillä oppilaille oli annettava oikeus ottaa ainoaksi kielekseen valta-asemaan päässyt englanti tai jokin muu maailmankieli. Toinen kotimainen olisi näin jäänyt valinnanvaraan. Ruotsi oli todennäköisesti menettänyt asemiaan, sillä ruotsinkielisille suomi on tarpeellisempaa kuin suomenkielisille ruotsi. Kahta pakollista kieltä puolustivat ruotsinkieliset ja kotimaista merkitystä korostavat suomenkieliset. Kielikiistassa kahden kielen linja voitti lopulta ja Suomen peruskoululaiset saivat opiskella oppikoululaisten tavoin pakollisina englantia tai ruotsia. Englannin kanssa vaihtoehtoiset maailmankielet saivat hyvin vähän jalansijaa.

Peruskoulussa on alusta lähtien pyritty lisäämään havainnollisuutta ja elämänläheisyyttä. Moniste- ja audiovisuaalisen aineiston turvaamiseksi perustettiin asutuskeskuksiin koulutoimen ja kirjastojen yhteisiä oppimateriaalikeskuksia.

Peruskoulun opettajien valmistus siirrettiin 1970-luvun puolivälissä yliopistoihin. Kansakoulunopettajaseminaarit entisessä muodossaan lakkautettiin, mutta osa niistä on toiminut jatkuvasti yliopistojen tiedekuntien tai osastojen opettajankoulutuslaitoksina.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998