Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Kansakoulun syntyminen ja laajeneminen


Suomen kansanopetus pysyi pitkään 1800-luvulle lukkarin- ja pitäjänkoulujen, kyläkoulujen, kinkerikuulustelujen ja rippikoulun varassa. Vaikka 1800-luvun alkupuolen Turun romantiikka ihaili kansan lunnontuoretta alkuperäisyyttä ja näki laajalle pohjalle rakennetussa kansanopetuksessa turmeluksen vaaran, niin yhä enemmän alkoi olla myös niitä, jotka katsoivat Suomen muuttuneen aseman ja edessä olevien välttämättömien tehtävien, varsinkin kansan valtiollisten oikeuksien laajentamisen sekä moraalin ja itsetunnon kohottamisen vaativan syvempää, siihenastista rippikoulua laajempaa sääty-yhteiskunnasta irtautunutta kansanopetusta. Myös "yhteisen kansan" valistunein osa tunsi kasvavaa kiinnostusta kansansivistykseen.

Uuden katsomustavan eräänä ilmauksena olivat ns. Ahlmanin koulut Tampereen seudulla. Ne pyrkivät maalaisväestön sekä aineelliseen että henkiseen aktivointiin. Koulut toimivat kruununvouti Gabriel Ahlmanin lahjoittamilla varoilla. Hyödyn aikakauden ja valistuksen aatteet, maataloutta korostava fysiokratismi ja ennen muuta ihanteellinen filantropismi vahvistivat halua kohottaa kansanopetuksen tasoa, inhimillistää koulukuria ja korostaa liikuntakasvatusta.

1800-luvun alkupuolella asetettiin kolmekin komiteaa käsittelemään kansanopetusolojen kehittämistä. Niiden merkitys oli kuitenkin verrattain vähäinen. Yleiseen mielipiteeseen vaikuttivat enemmän sanomalehdet, varsinkin J. V. Snellmanin toimittamat. Snellman kiinnitti 1840-luvulla mm. Saima -lehdessään huomiota kouluoloihin, joissa hän näki runsaasti puutteita. Kun koulujen opetuskielenä oli ruotsi, sumenkieliset lapset eivät kyenneet omaksumaan opetusta. Oli siis perustettava suomenkielisiä kouluja. Koulu oli vielä kirkon ja papiston johdossa ja valvonnassa. Snellmanin mielestä valtion tuli ottaa kirkon sijaan kasvatusvastuu. Kirkon ja papiston tuli keskittyä sielunhoitoon. Kirkolla voisi olla oma osuutensa alkuopetuksessa, mutta tämän täydentämiseksi oli perustettava yleissivistävä kansakoulu ja kehitettävä sen jälkeisiä koulumuotoja. Koululaitoksen tärkeänä tehtävänä yhteiskunnallisena tehtävänä olisi kuroa umpeen ruotsinkilisistä sivistyskodeista ja rahvaan kerroksista lähtöisin olevien lasten välinen kuilu. Snellman kiinnitti huomiota myös aikuiskoulutukseen. Hän vaati, että perustetaan lisää lukutupia ja kansankirjastoja ja julkaistaan muutakin kuin katekismus ja virsi- ja hartauskirjoja. Väestö oli totutettava kehittämään itseään ja omaksumaan sivistystä. Näin myös rahvas voisi toimia aikaisempaa paremmin kotiseudun, valtion ja isänmaan hyväksi.

Suomen kaupunkien ja koko maankin väkiluku kasvoi nopeasti 1800-luvun alkupuolella. Kaupunkeihin perustettiin etenkin 1840-luvulta lähtien filantrooppisessa hengessä köyhäinkouluja ja pikkulastenkouluja. Käsityöläis- ja työläisnuorisoa varten perustettiin vanhan ammattikuntalaitoksen puitteissa yleissivistyksen alkeiden antamiseksi sunnuntaikouluja, jotka vuonna 1842 määrättiin pakollisiksi.

Aleksanteri II:n tulo keisariksi vuonna 1855 merkitsi vapaamielisiä uudistuksia eri aloilla. Vuonna 1856 Aleksanteri II kiinnitti senaatin istunnossa muiden asioiden ohella huomiota kansansivistyksen kehittämiseen nimenomaan maaseutua silmällä pitäen. Tätä pidetään alkusysäyksenä kouluasioiden kehittämiselle. Kansakouluasia edistyi tässä vaiheessa nopeasti. Venäjällä uudistettiin kansanopetusta samanaikaisesti ja eräitä yleisessä koulureformissa sovellettuja periaatteita, mm. pakkokeinojen karttamista ja liikkumavapauden myöntämistä kunnille ja yksityisille koulujen perustamisessa ja järjestelyssä noudatettiin myös Suomessa. Vuonna 1858 annettiin armollinen julistus "perustuksista kansanopetuksen järjestämistä varten Suomen suuriruhtinaskunnassa". Asetus jätti alkuopetuksen kodeille, kylä- ja pyhäkouluille. Uudenaikaisille kansakouluille luvattiin riittävä valtionapu ja opettajanvalmistusta varten määrättiin perustettavaksi seminaari.

Aleksanteri II:n vuonna 1856 tekemän ehdotuksen johdosta senaatti pyysi tuomikapituleilta ehdotuksia kansanopetuksen parantamisesta, mutta niiden ehdotukset keskittyivät ainoastaan olemassa olevien heikkojen kohtien paikkaamista. Koska tuomiokapitulit eivät olleet koulujen uudistamisen kannalla, päätti senaatti pyytää yleisöltä ehdotuksia koulutuksen järjestämisestä. Kansakoulukysymyksestä käytiin seuraavana vuonna laaja keskustelu. Jätetyistä ehdotuksista merkittävin oli Uno Cygnaeuksen laatima. Cygnaeus arvosteli syksyllä 1857 ankarasti laajassa kirkollisasioiden toimituskunnalle osoittamassaan lausunnossa tuomiokapitulien ehdotuksia. Hän totesi, ettei tuomiokapitulien ehdotusten perusteella saada syntymään mainitsemisen arvoista koulua, vaan että on lähdettävä suunnittelemaan kokonaan uudelta pohjalta. Vuoden 1858 julistuksessa määrättiin joku kansakouluasioihin perehtynyt mies tutustumaan ensin oman maan, sitten muiden maiden kouluoloihin ja laatimaan matkasta kertomus, jonka jälkeen senaatin tuli asiaa huolellisesti valmisteltuaan toimittaa hallitsijalle kansakoulua koskeva perusteellinen ehdotus.

Senaatti antoi Cygnaeukselle tehtäväksi kansanopetuksen tilaan perehtymisen. Hän tutustui kesällä 1858 Suomen kouluoloihin, jonka jälkeen hän teki vuoden kestäneen tutkimusmatkan Ruotsiin, Tanskaan, Saksan valtioihin ja Sveitsiin. Kotiin palattuaan hän laati matkakertomuksen ja jätti sen senaatille joulukuussa 1859. Helmikuussa 1860 senaatti pyysi Cygnaeukselta täydellistä ehdotusta kansakoululaitoksen ja opettajienvalmistuksen järjestämisestä Suomeen. Vuonna 1861 Cygnaeus jätti senaatille lopulliset ehdotuksensa kansakoululaitoksen järjestämisestä. Tämän jälkeen asetettiin 12-jäseninen komitea tutkimaan Cygnaeuksen ehdotuksia. Komiteassa oli tunnettuja kansalaisia, kuten K. G. Leinberg, Elias Lönnrot, A. Meurman, T. T. Renvall, F. L. Schauman ja A. Soldan. J. V. Snellman arvosteli varsin anakarasti Cygnaeuksen ehdotuksia ja osittain tästä syystä häntä ei komiteaan nimitetty. Komitean puheenjohtajana toimi senaattori S. Gripenberg ja sihteerinä kasvatusopin professori Z. J. Cleve. Komitean pääosin Cygnaeuksen ehdotuksiin perustuva ehdotus valmistui vuonna 1862. Tämän jälkeen alkoi pitkä ja monivaiheinen valmistusprosessi.

Seminaari perustettiin Jyväskylään vuonna 1863. Cygnaeus toimi itse Jyväskylän seminaarin ensimmäisenä johtajana. Ensimmäiset opettajat uudesta seminaarista valmistuivat vuonna 1866. Jyväskylän seminaari oli 4-vuotinen naisille ja miehille tarkoitettu yhteisseminaari. Lehtorit olivat yliopistollisen loppututkinnon suorittaneita, ulkomailla 1-2 vuotta opiskelleita, useimmat suomalaiskansallisesti asennoituneita innokkaita kasvattajia, joiden koulutustaso oli kansainvälisestikin katsottuna erittäin korkea.

Maaseutua koskeva kansakouluasetus annettiin 11.5.1866. Asetuksen antamispäivää alettiin myöhemmin pitää kansakoulun perustamispäivänä. Suomen kansakoulun esikuvana oli etenkin Sveitsin kansakoulu.

Kansakoulu irrotettiin kirkon alaisuudesta ja määrättiin kunnalliseksi. Cygnaeuksen kansakoulu oli 4-luokkainen "ylhäisempi kansakoulu". Ylempi kansakoulu oli tarkoitettu kaupungeissa 8-14-vuotiaille, maaseudun vastaava ja Jyväskylän seminaarin mallikoulu 10-16-vuotiaille. Kaupungeissa ja mallikoulussa oli 6-10-vuotiaille lapsille järjestettävä alkeiden opetusta varten 2-luokkainen alempi kansakoulu.

Tytöille ja pojille tuli mieluiten olla eri koulut tain opetusta tuli ainakin antaa erikseen. Asetuksella tehtiin mahdolliseksi myös naisten nimittäminen koulujen johtokuntaan. Määräys tyttöjen ja poikien opettamisesta erikseen kumottiin vuonna 1886.

Alemmassa kansakoulussa tuli opettaa uskontoa, äidinkieltä, laskentoa ja mittausoppia, kuvaamataitoa sekä voimistelua. Ylemmässä kansakoulussa opetettiin lisäksi maantietoa ja historiaa, luonnontietoa, käsitöitä, eräissä tapauksissa vierasta kieltä sekä lastenhoitoa, puutarhanhoitoa, maanviljelystä sekä joitakin muita käytännöllisiä taitoja. Oppimäärä oli vanhaan kansaopetukseen verrattuna moninkertainen. Cygnaeus tähdensi havainto-opetuksen ja opetusvälineistön merkitystä. Kansakoulun oppimäärä vakiinnutettiin vasta vuoden 1881 ns. mallikursseilla, joita tosin aluksi pidettiin liian laajoina ja vaativina. Koulujen johtokunnilla oli opetussuunnitelmiin nähden hyvin suuri itsemääräämisoikeus. Opetus oli aluksi rinnakkais- sitten vuorokurssiperiaatteen mukaista. Kansakoulun sisäistä uudistusta kävi 1900-luvun alkuvuosista lähtien johtamaan monipuolinen koulumies Mikael Soininen, jota pidetään "Suomen kansakoululaitoksen toisena perustajana". Soininen kehitti oloihimme soveltaen siveellisyyttä korostavan herbart-zilleriläisen kasvatusopillisen järjestelmän ja julkaisi kauan käytännössä pysyneet kasvatus- ja opetusoppinsa. Soinisen järjestelmä soveltui hyvin silloisiin sortovuosien leimaamiin oloihin ja antoi koko koulutoimelle henkistä pohjaa.

Suomessa oli jo kansakoululaitoksen perustamisvaiheessa noin 20 uudenaikaista yksityisten perustamaa kansakoulua, joista useat olivat samalla eräänlaisia opettajanvalmistuslaitoksia. Koulujen määrä alkoi kasvaa, kun valtiopäivät myönsivät 1860-luvulla tarpeelliset varat maaseudun kansakoululaitosta varten. Kansakoulu ei kuitenkaan kehittynyt niin nopeasti kuin Cygnaeus oli toivonut. Syynä oli osittain maalaisväestön ja osittain papiston vastustus. Lounais-Suomessa, jossa oli vanhastaan verraten kehittyneitä kirkollisia kouluja, kasvu oli hitaampaa kuin esimerkiksi Uudellamaalla ja Hämeessä. Pohjois-Suomessa harva asutus ja varattomuus olivat usein esteenä koulujen perustamiselle. Kansa otti monin paikoin kansakoulun vastaan epäluuloisena peläten, että se kasvattaisi vain "herroja" ja aiheuttaisi verotuksen nousua. Kuitenkin 1800-luvun loppua kohti kansakouluun suhtautuminen muuttui myönteisemmäksi. Tämä johtui mm. siitä, että työnantajat alkoivat antaa etusijan kansakoulun käynneille ja myös asevelvollisuuskutsunnoissa siitä oli suurta etua.

Vuoden 1870 tienoilla kansakouluja oli noin 100 ja vuonna 1886 vähän yli 500. Kouluttomia kuntia vuonna 1886 oli vielä 109. Viimeisenä kuntana sai Velkua oman kansakoulunsa vuonna 1908. Vuonna 1880 osasi arvioiden mukaan vain noin joka kymmenes suomalainen kirjoittaa, vaikka noin kolme neljästä osasikin jotenkuten lukea. 1900-luvun alussa kansakouluopetus ulottui jo lähes puoleen kansakouluikäisistä maaseudun lapsista, joskin vajavaisena, sillä läheskään kaikki eivät suorittaneet koulun koko oppimäärää.

Vastoin odotuksia kansakouluverkosto ei kasvanut riittävän nopeasti vapaaehtoista tietä. Väkiluku kasvoi 1800-luvun lopulla nopeasti ja yhä suurempi osa kouluikäisistä oli jäämässä kansakoulun ulkopuolelle. Vuonna 1890 kansakoululaisia oli väkiluvusta vain 2,5 % eli hieman yli 53 000. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava prosenttiluku oli samaan aikaan jo 20, Englannissa 16 ja Ruotsissa 10. Tämän puutteen korjaamiseksi säädettiin vuonna 1898 piirijakoasetus, joka velvoitti kunnat jakamaan alueensa kansakoulupiireihin ja järjestämään jokaiseen piiriin kansakoulun, jos vähintään 30 lasta siihen ilmoittautui. Koulupiirit oli jaettava niin, ettei kenenkään oppilaan koulumatka ollut viittä kilometriä pitempi. Näin alkoi hahmottua maaseudun kyläkouluverkko, jota täydennettiin ja tiivistettiin kunnes sitä 1960-luvulla alettiin harventaa. Vuoden 1898 piirijakoasetus toi siis kouluvelvollisuuden ja oli tärkeä askel kohti yleistä oppivelvollisuutta. Kansakoulujen ja -koululaisten määrä lisääntyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella voimakkaasti. Lukuvuonna 1920-21 maaseudulla oli jo 3 800 kansakoulua ja noin 190 000 oppilasta.

Kansakouluverkoston kasvaessa 1800-luvun lopulla nopeaa vauhtia alkoi naisopettajien määrä miesopettajiin verrattuna kasvaa, samoin kuin tyttöjen määrä poikiin verrattuna. 1920-luvun alussa tyttöoppilaita kansakouluissa oli jo yhtä paljon kuin poikia. Aluksi kansakoulun vaikutus ulottui pääasiassa itsenäiseen maanviljelijäväestöön, mutta pian myös maattomaan maalaisväestöön. Tavat paranivat ja kansa alkoi arvostaa järjestystä ja siisteyttä. Kansakoulu oli piirinsä todellinen valistus- ja kulttuuritalo ja kansakoulunopettaja suurta arvonantoa nauttiva monitoimimies ja -nainen.

Uno Cygnaeus olisi liittänyt yleiseen kansakoulujärjestelmäänsä myös sokeiden, kuuro ja raajarikkoisten peruskoulutuksen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Suomen ensimmäinen kuurojen koulu avattiin vuonna 1846 Porvoossa. Sittemmin perustettiin lisää kuurojen kouluja. Vuonna 1865 avattiin Cygnaeuksen myötävaikutuksella Helsingissä yksityinen ruotsinkielinen sokeainkoulu ja vuonna 1871 Kuopiossa suomenkielinen. Kehitysvammaiset saivat koulun 1870-luvulla Pietarsaareen. Valtiovalta ryhtyi vasta 1890-luvulla kehittämään yhteiskunnan vähemmistöryhmien koulutusta.

Alkuvuosina kansakoululaitos oli yhden ainoan tarkastajan, vuonna 1870 perustetun kouluylihallituksen ylitarkastajan, itsenä Uno Cygnaeuksen valvonnassa ja johdossa. Tässä virassa Cygnaeus toimi kuolemaansa saakka vuoteen 1888. Vuodesta 1874 lähtien hänellä oli sivutoimisia apulaisia paikallistarkastajina. He olivat pääasiassa seurakuntapappeja. Vuonna 1885 saatiin vakinaiset maaseudun kansakoulujen piiritarkastajat, joita aluksi oli yksi joka läänissä. Uudet piiritarkastajat olivat akateemisen oppiarvon ja pedagogisen valmennuksen saaneita ansioituneita miehiä, mutta he joutuivat johtamaan piiriään ilman hallinnollista koulutusta. Tarkastajien apuna toimi paikallisia johtokuntia, joihin ajan lautakuntatavan mukaan kuului pappi, neljä johtavaa maanviljelijää, torppari ja opettaja-sihteeri, joka yleensä vastasi tehtävien hoidosta. Suuret kaupungit palkkasivat itse kansakouluntarkastajansa.

Kansakoululaitoksen kasvu ja seminaarin kurssin tulo kansakoulunopettajan kelpoisuusvaatimukseksi maaseudulla (1880) ja kaupungeissa (1890) aiheuttivat uusien seminaarien tarpeen. Sortavalaan perustettiin seminaari vuonna 1880. Vuonna 1900 seminaareja oli jo seitsemän. Ne olivat joko yksinomaan mies- tai naisoppilaita varten tai yhteisseminaareja. Kaikissa seminaareissa oli kolme luokkaa ja pääsyvaatimuksena oli kansakoulun oppimäärä. Kansakoulunopettajien valmistamiseksi oli monissa seminaareissa vuodesta 1890 alkaen ns. hospitantteja. Täten lukion ja jatko-opiston käyneet saattoivat tavallista lyhyemmässä ajassa saada kansakoulunopettajan pätevyyden. Opettajien jatkokoulutusta varten järjestettiin jo 1800-luvun lopussa lomakursseja ja kuuntelukursseja sekä lukukausien aikana toimivia yliopistollisia jatkokursseja (vuodesta 1907). Ns. kesäyliopistot, vanhin Jyväskylässä vuodesta 1912, saivat oppilaikseen runsaasti kansakoulunopettajia.

Maaseudulla alkuopetus jäi edelleen kodeissa tai seurakunnallisissa kouluissa toteutettavaksi. Koska kodit eivät usein pystyneet tarpeeksi hyvin antamaan alkeistietoja lapsille, kiertokoulujen merkitys maaseudulla säilyi suurena. 1870-luvulla puhkesi alkuopetuskiista, jossa oli kysymys siitä syrjäyttääkö parannettu kirkollinen alkeisopetus uuden kansakoulun. Kansakouluväki pelkäsi, että kilpailuolosuhteissa suuri osa kansasta tyytyisi kiertokouluun ja kansakoulu jäisi vain verraten harvojen kouluksi. Kansakoulu voitti tämän kiistan ja yleistyi voimakkaasti sortovuosina. Kiertokoululla oli kuitenkin pitkälle 1900-luvulle saakka suuri merkitys. 1900-luvun alussa kirkon johtama kiertokoulu oli vielä laajoilla alueilla yleisin kansanopetuksen muoto, jonka piirissä oppilaita oli noin 200 000. Kiertokoulun opettajat olivat pääosin naisia. Kirkko ei hoitanut näiden opettajien koulutusta ja kiertokoulunopettajia alettiin 1800-luvun lopulla valmistaa kansakoulunopettajien järjestämillä kursseilla ja yksityisissä seminaareissa.

Vasta kun kansakoulun asema oli riittävän vakiintunut, ryhdyttiin kehittämään uudenaikaista alakansakoulua. Jyväskylän seminaarin lehtori Kaarle Oksala loi 1900-luvun alussa suomalaisen alakansakoulun teoreettisen ja pedagogisen pohjan. Alakansakoululaitos perustettiin varsinaisesti vasta 1920-luvun alussa. Myös kansakoulun jatko-opetusta ryhdyttiin kehittämään etenkin käytännöllisyyttä korostavan Mikael Soinisen johdolla. 1920-luvulle tultaessa noin kaksi kolmannesta kouluikäisistä lapsista kävi kansakoulua. Kansakoulusta oli siis Suomen itsenäisyyden alkaessa muodostunut jo lähes koko kansan koulu.

©Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998