Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Valistus ja vallankumous


Valistuksen syntytausta


Valistus vaikutti niin voimakkaasti 1700-lukuun, että aikaa kutsutaan yleisesti valistuksen vuosisadaksi. Valistus ei ollut yhtenäinen ajatussuunta, eikä sillä myöskään ollut yhteistä ohjelmaa. Nimensä se sai jo omana aikanaan ihmisiltä, jotka katsoivat vapautuneensa tietämättömyydestä ja elävänsä valistuneella aikakaudella. Valistus oli tärkeä osa uuden ajan modernisaatioprosessia ja sen voidaan väittää laskeneen nykymaailman henkisen perustan. On kuitenkin muistettava, että valistus samoin kuin muut historialliset ilmiöt ovat sidoksissa omaan aikaansa eikä sitä tule tarkastella ajastaan irrotettuna.

Valistus ei syntynyt tyhjästä. Edellytykset valistukselle loivat Länsi-Euroopan olojen vakiintuminen uskonosotien päätyttyä ja elintason vähittäinen kohoaminen myös keskiluokassa siirtomaakaupan kasvaessa ja yhteiskunnan organisoituessa valtiojohtoisiksi. Ihmiset alkoivat uskoa, että he kykenisivät järjestämään olojaan paremmaksi ilman kahlehtivia auktoriteetteja. Kolonialismi ja tutkimusmatkat loivat edellytyksiä valistuksen kriittisyydelle. Kun tutustuttiin aikaisempaa paremmin vieraisiin kulttuureihin, niin huomattiin, etttä oma yhteiskunta voi monissa suhteissa ottaa niistä mallia.

Valistusliikkeen syntyyn vaikutti eniten 1600-luvulla tapahtunut luonnontieteellinen vallankumous. Valtistusfilosofit ihailivat etenkin englantilaisia Francis Baconia ja Isaac Newtonia. Nämä luonnontieteen uranuurtajat vahvistivat valistusajattelijoiden uskoa järjen merkitykseen myös yhteiskunnallisia oloja parannettaessa. Hyvin merkittävä vaikuttaja manner-Euroopan valistuksen syntymiseen oli englantilainen filosofi John Locke, joka uskoi kaiken tietomme olevan peräisin kokemuksesta. Locken mukaan kaikilla ihmisillä oli luonnollisia oikeuksia, kuten oikeus elämään, onneen, henkilökohtaiseen vapauteen ja omaisuuden turvaan. Locke loi ajattelullaan pohjaa poliittiselle liberalismille. Valistus oli syntytaustaltaan laaja-alainen ilmiö ja se sai päävaikutteensa 1600-luvun englantilaisilta luonnontutkijoilta ja filosofeilta. Ideologiaksi ja liikkeeksi se kehittyi kuitenkin Ranskassa. Valistuksen huippukausi sijoittuu 1730-70-luvuille.


Ranskalaiset valistuskirjailijat


Ranskalaiset valistuskirjailijat kansantajuistivat valistuksen oppeja sekä tieteellisissä tutkimuksissa että romaaneissa, ja suurimman suosion ja merkityksen valistus saikin juuri Ranskassa. Valituksen keskeisiksi hahmoiksi kohosivat Montesquieu, Voltaire ja Rousseau.

Paroni Charles-Louis de Secondat de Montesquieu (1689-1755) oli koulutukseltaan juristi, mutta pystyi varakkuutensa vuoksi omistautumaan täysin kirjoittamiselle. Kirjeromaanissaan Persialaisia kirjeitä (1721) hän kohdisti kahden Euroopassa matkustavan persialaisen kirjeiden muodossa purevan satiirin Ranskan yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Pilkka kohdistui etenkin Ranskan kuninkaaseen ja paaviin.

Montesquieu ihaili etenkin Englannin parlamentaarista valtiomuotoa. Hän kävi itse Englannissa ja tutustui myös Locken ajatuksiin. Vuonna 1748 hän julkaisi matkakokemustensa innoittamana paljon mainetta saaneen pääteoksensa Lakien henki. Teoksessaan hän esitti teorian, jonka mukaan lait, hallitusmuoto ja yhteiskuntajärjestelmä ovat riippuvaisia eri uskonnoista ja tavoista sekä erilaisista ilmasto- ja luonnonoloista. Tämän johdosta monarkia soveltuu paremmin toiselle, tasavalta taas toiselle kansalle. Viitaten Lockeen ja brittiläiseen valtiomuotoon hän kannattii takuuna vallan väärinkäyttöä vastaan valtiovallan hajauttamista kolmelle eri elimelle. Vallan kolmijakoa lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on sittemmin seurattu monissa maissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa periaate otettiin käyttöön jo 1700-luvulla. Suomessa siihen siirryttiin itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.

Ranskan valistuksen näkyvin hahmo oli Voltaire (1694-1776), jonka oikea nimi oli Francois-Marie Arouet. Voltaire oli lahjakas kirjailija ja tyylitaituri, jonka tuotantoon kuuluu historiateoksia, kirjeitä, näytelmiä, runoja, tarinoita ja tutkielmia. Poliittisia tutkielmia hän ei kuitenkaan kirjoittanut. Nokkelana ja taitavana keskustelijana hän pääsi pian Pariisin seuraelämän suosioon. Hallitusta pilkkaavien runojensa takia hän joutui 22-vuotiaana vankilaan. Tämän jälkeen Voltaire lähti maanpakoon Englantiin, jossa ihastui brittien suvaitsevaisuuteen.

Ranskaan palattuaan Voltaire hyökkäsi kaikessa tuotannossaan suvaitsemattomuutta ja ennakkoluulottomuutta vastaan. Hän hyökkäsi jyrkästi etenkin katolisen kirkon dogmaattista, ahdashenkistä kristillisyyttä vastaan. Voltaire ei kuitenkaan kieltänyt jumalan olemassaoloa, vaan hän oli deisti, kuten monet muutkin valistusfilosofit. Deismin mukaan jumala oli luonut maailman, mutta jättänyt sen sitteen omaan nojaansa. Voltaire piti valistunutta itsevaltiutta parhaana vallankäytön muotona. Hänellä oli läheinen suhde valistuneina itsevaltiaina esiintyneisiin Preussin Fredrik II Suureen ja Venäjän Katariina Suureen.

Sveitsiläissyntyinen Jean-Jacques Rousseau (1712-78) oleskeli suurimman osan elämästään Ranskasta. Kun muut valistusfilosofit pitivät järkeä kaiken lähtökohtana, niin Rousseau korosti vaistoa ja primitiivisen ihmisen hyveitä. Häneltä on lähtöisin iskulause: "Takaisin luontoon!" Tällä Rousseau halusi viestittää, miten sivistys oli vieroittanut ihmisen hyvyydestä eli todellisesta luonnostaan. Rousseaun luonnonmukaisuuden vaatimus tulee parhaiten esille hänen kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Emile (1762). Teos kuvaa yksityisoppilaan kasvatusta lapsesta aikuiseksi. Rousseau hylkäsi koulut ja kirjatiedon, koska ihminen oppii hänen mielestään parhaiten omista kokemuksistaan. Lapsella tuli olla oikeus olla lapsi ilman pakkoa ja kuritusta.

Valtiolliset ajatuksensa Rousseau esitti teoksessaan Yhteiskuntasopimus (1762). Rousseaun mukaan yksilön ja yhteiskunnan suhde perustuu ns. yleistahtoon. Yleistahdon mukaan kansalaiset luopuvat yhteisestä tahdostaan luonnollisista vapauksistaan ja alistuvat valtion hallittaviksi. Rousseaun pyrkimyksenä oli välitön demokratia. Rousseaun poliittisten käsitysten tulkinta on ollut hyvin vaikeaa hänen korostaessa toisaalta voimakkaasti yksilön vapautta ja toisaalta yksilön velvollisuutta alistua yleistahtoon.

Rousseaun ajatukset vaikuttivat myöhemmin Ranskan suuren vallankumouksen julistuksiin. Myös saksalaiseen valistukseen Rousseaulla oli suuri vaikutus. Siellä Sturm und Drang -liikkeen johtohahmot (Johann Wolfgang von Goethe, Friedrich Schiller, Johann Gottfried von Herder) lukivat häntä innokkaasti ja tunnustivat olevansa hänelle kiitollisuuden velassa. Varsinkin hänen ajatuksensa paluusta luontoon otettiin saksalaisella alueella innokkaasti vastaan.

Valistusajan tärkein tieto koottiin Denis Diderot'n (1713-84) ja Jean le Rond d'Alembert'n (1717-83) toimittamaan ensyklopediaan, joka ilmestyi vuosina 1751-72 nimellä Encyclopédie. Teoksessa oli kaikkiaan 28 osaa, joista 17 osaa oli tekstiä ja 11 kuvia. Teos pyrki kartoittamaan valistuksen näkökulmasta koko inhimillisen tiedon kenttää ja siihen kirjoittivat artikkeita eri aiheista kaikki aikakauden tunnetuimmat ranskalaiset kirjailijat (mm. Rousseau, Voltaire ja Montesquieu). Teoksesta tuli aikansa bestseller, mutta hakuteoksen luonteensa, kirjoittajien suuren määrän ja sensuurin vaikutuksen vuoksi se ei anna kovinkaan yhtenäistä kuvaa valistuksen aatesisällöstä.

Vaikka valistusfilosofeilla oli hyvin paljon eroavaisuuksia eikä valistusta voi sanoa yhtenäiseksi ajatussuunnaksi, niin oli heillä kuitenkin jotain yhteistäkin. He kaikki pyrkivät asettamaan kyseenalaisiksi vanhat totuudet, filosofiset, teologiset ja uskonnolliset. Lähes kaikkien valistusfilosofien ajatusten keskeisenä piirteenä oli luja luottamus järjen kaikkivoipaisuuteen.


Valistuksen leviäminen


Valistusfilosofit olivat pieni ryhmä asialleen omistautuneita ihmisiä, joiden päämääränä oli käännyttää muita kaltaisiaan opeilleen suotuisiksi. Omana aikanaan useat Euroopan hallitsijat olivat suopeita valistuksen ajatuksia kohtaan. Ranskan vallankumouksen jälkeen valistus sen sijaan joutui vallankäyttäjien taholta yleisen epäluulon alaiseksi. Kirkko vastusti alusta alkaen valistusta. Katolinen kirkko tyrmäsi valistusfilosofien teokset ja asetti joitakin kiellettyjen kirjojen listallekin (mm. Rousseaun Emilé). Ennakkosensuuri haittasi Ranskan ja monen muun maan valistuskirjoitusten ilmestymistä. Tästä syystä ne painettiin usein sellaisissa maissa, joissa painatusolot olivat vapaammat (kutne Englannissa, Hollannissa tai Sveitsissä), ja salakuljetettiin sitten Ranskaan tai muualle.

Vaikka sensuuri pystyi vaikeuttamaan valistusaatteiden kirjallista leviämistä, se ei pystynyt estämään sitä. Kirjat ja kasvava lehdistö olivat aatteiden tärkein levityskanava. Muita tiedonkulun väyliä olivat akatemiat, yliopistot, kirjalliset seurat, salongit ja vapaamuurareiden loosit. Opit levisivät lähinnä niille, jotka osasivat lukea ja joilla ylipäätään oli varaa ostaa kirjoja. Valistus oli pääasiallisesti kaupunkien ilmiö. Sosiaalisesti valistus oli keskiluokan ja osaksi yläluokan ilmiö. Sen innokkaimpia kannattajia olivat liikemiehet, pankkiirit, virkamiehet, lääkärit, kirjailijat, yliopiston opettajat sekä monet kauppiaat.

Yhteiskunnan alimpiin kerroksiin valistus levisi vain vähän. Useat tekijät vaikuttivat siihen: kirjat olivat kalliita, monet olivat lukutaidottomia ja kirkko oli vihamielinen. Tärkeä syy oli myös se, että valistuskirjailijat itse eivät olleet kovin kiinnostuneita tavallisen kansan tarpeista, vaan osoittivat sanansa lähinnä sivistyneelle yleisölle.

Laajinta valistuksen kannatus oli Ranskassa, jossa se sai myös radikaaleimmat muotonsa. Ranskasta se levisi vähitellen muualle Eurooppaan ja Amerikkaan. Näillä seuduilla se sai sekä maltillisempia että kansallisempia muotoja. Englannissa valistuksen kannatus oli melko vähäistä, koska monet valistusajatuksista oli jo 1600-luvulla toteutettu siellä. Valistuksen seurauksena poliittiseen ajatteluun tuli uusia elementtejä ja henkinen ilmasto muuttui. Rangaistukset lievenivät, koulutukseen pyrittiin kiinnittämään huomiota. Muutokset eivät kuitenkaan tapahtuneet nopeasti. Saavutuksena pidettiin sitä, että vanhoja asenteita saatiin vähitellen muuttumaan.


Valistunut itsevaltias


Monet ruhtinaat lukivat valistuskirjailijoita ja kävivät heidän kanssaan kirjeenvaihtoa. Monia valistuksen aikaisia hallitsijoita onkin kutsuttu valistuneiksi itsevaltiaiksi.Valistuneeksi itsevaltiaaksi voi sanoa sellaista hallitsijaa, joka pyrki rationaalisin, valistuksesta peräisin olevien periaatteiden mukaisesti muuttamaan valtiota. Valistuneita itsevaltiaita oli useissa Euroopan maissa 1700-luvun jälkipuoliskolla, mm. Preussin Fredrik II Suuri, saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Joosef II, Venäjän Katariina II Suuri ja Ruotsin Kustaa III.

Valistuneen itsevaltiuden uranaukaisija oli Preussin Fredrik II Suuri, joka tutustui jo kruununprinssikaudellaan 1700-luvun alkupuolella nousevan valistuksen aatteisiin. Hänen mukaansa valistuksen ja itsevaltiuden periaatteet piti yhdistää. Fredrik ei johtanut enää vanhemman itsevaltiuden tavoin valtaansa Jumalasta, vaan valistuksen tyyliin yhteiskuntasopimuksesta. Frederik piti itseään kansansa ja valtionsa ensimmäisenä palvelijana eikä Jumalan maanpäällisenä sijaisena. Kuninkaan tuli hänen mukaansa hallita ja kansan totella kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Fredrik toimi mm. Voltairen ystävänä ja suosijana. Hän tuki monin tavoin tieteitä ja taiteita. Oikeudenhoidossa siirryttiin inhimillisempiin rangaistuksiin. Asioiden käsittely tuomioistuimissa tehtiin tasapuolisemmaksi. Preussissa toteutettiin myös uskonnollinen suvaitsevaisuus. Fredrikin mukaan jokainen sai Preussissa tulla autuaaksi omalla tavallaan. Fredrik itse lukeutui deismin kannattajiin. Vaikka Fredrik oli valistuneen itsevaltiuden uranaukaisija, niin minään suurena valtion ja yhteiskunnan uudistajana tai valistusaatteiden toteuttajana häntä ei voi pitää. Hänen toimintansa ja saavutustensa painopiste oli ulkopolitiikassa ja sodankäynnissä.

Joosef II pani Itävallassa valistuneen itsevaltiuden kannattajana toimeen monia uudistuksia sen jälkeen kun hän jäi yksin hallitsijaksi äitinsä Maria Teresian kuoltua. Joosef poisti valtakunnastaan kidutuksen, pyrki saattamaan alamaisensa samanarvoisiksi lain edessä sekä ryhtyi yhdenmukaistamaan ja kodifioimaan lainsäädäntöä. Uskonnollisen suvaitsevaisuuden Joosef vei vielä pidemmälle kuin Fredrik Suuri. Hän antoi samat oikeudet kaikille uskontokunnille, myös juutalaisille. Joosef myös lakkautti maaorjuuden toisin kuin Frederik. Lisäksi hän otti käyttöön suhteellisen maaveron, jota joutuivat maksamaan yhtäläisesti niin aateliset kuin aatelittomatkin. Pyrkimyksenä oli oikeudenmukaistaa verotusta. Joosef ei tehnyt uudistuksiaan pelkästää uusien aatteiden vaikutuksesta ja ajatellut vain alaistensa parasta, vaan hänenkin johtotähtenään oli niissä valtion etu. Vähän ennen kuolemaansa Joosef joutui aatelisten vastustuksen vuoksi peruuttamaan osan uudistuksistaan, mutta hänen uudistuspolitiikkansa tuotti muihin valistushallitsijoihin verrattuna selvästi paremman tuloksen.

Saksalaisen pikkuruhtinaan tytär Katariina perehtyi valistusaatteisiin jo ennen nousuaan Venäjän hallitsijaksi. Hän kävi kirjeenvaihtoa mm. Voltairen ja Diderot'n kanssa. Hallitsijaksi tultuaan Katariina II poisti Venäjän oikeudenkäytöstä kidutuksen ja suhtautui uskonnollisiin kysymyksiin suvaitsevasti. Valistuksen hengen mukaisten uudistusten toteuttamiseksi Katariina kutsui 1760-luvun lopulla koolle ns. suuren komission, johon kuului yli 500 eri säätyjen edustajaa eripuolilta Venäjää lukuunottamatta maaorjia. Komitean toiminta jäi kuitenkin vaatimattomaksi ja se hajotettiin pian vähin äänin. Katariina toteutti valistusaatteitaan hallitustyössään verraten vähän, ja hänen maineensa valistushallitsijana johtuu enemmän valistusmiesten ja hänen omasta propagandastaan kuin käytännön saavutuksista.

Katariina II Suuren serkku Kustaa III suoritti vuonna 1772 vallankaappauksen, joka lisäsi olennaisesti kuninkaan valtaa Ruotsissa. Tämän jälkeen hän toteutti useita samansuuntaisia uudistuksia kuin Fredrik II Suuri ja Joosef II. Ruotsissa kiellettiin kiduttaminen, poistettiin häpeä- ja raipparangaistukset ja vähennettiin kuolemanrangaistusten määrää. Kuolemanragaistukset korvattiin usein elinikäisellä pakkotyöllä, koska siitä oli enemmän hyötyä valtiolle kuin tuomittujen surmaamisesta. Kustaa III halusi myös toteuttaa valistusfilosofien oppien mukaisen uskonnonvapauden. Hyää tukea hän sai suomalaiselta Anders Chydeniukselta, jonka aloitteen pohjalta myönnettiin vuonna 1781 uskonnonvapaus kristityille ulkomaalaisille, ja seuraavana vuonna annettiin myös juutalaisia koskeva erityisasetus. Kustaa III piti huolen siitä, että valistusfilosofit saivat tiedon hänen uudistuksistaan lähettämällä tietoja niistä Ranskaan. Kustaa III:n uudistukset johtivat siihen, että hän menetti kansansa suosion, vaikka valistuskirjailijoiden taholta tunnustusta tulikin. Aatelisto oli tyytymätön kuninkaanvallan kasvuun, papisto uskonnonvapauteen, porvaristo kaupan vapauttamiseen ja talonpojat viinan kotipolton kieltoon. Kustaa III aloitti hyökkäyssodan Venäjää vastaan palauttaakseen alamaistensa suosion. Hän ei kuitenkaan onnistunut ponnistuksissaan, vaan kunigas joutui salamurhan uhriksi vuonna 1792.

Valistuneen itsevaltiuden ero sitä vanhempaan itsevaltiuteen näkyy selvimmin ideologian tasolla. Käytännön politiikassa ero vanhempaan absolutismiin oli vähäisempi. Valistushallitsijat käsittelivät uusia aatteita politiikassaan lähinnä välikappaleina. Useat valistushallitsijat (Fredrik Suuri, Katariina II ja Joosef II) harjoittivat ekspansiivista ulkopolitiikkaa hyökkäyssotineen vastoin valistuksen ajatusta rauhanomaisesta politiikasta. Valistuksen ja itsevaltiuden perimmäiset päämäärät olivat ristiriidassa keskenään eikä niiden liitosta voinut tulla pitkäikäistä.


Vastavirtauksia


Valistus ei hallinnut yksinvaltaisesti 1700-luvun henkistä elämää, vaan sen aikana oli olemassa myös erilaisia vastavoimia. Tällaisia ovat monet uudet hengelliset virtaukset, kuten katolisen kirkon piirissä esiintyneet jansenistit ja kvietistit sekä protestanttisen Saksan pietistit. Ne nousivat lähinnä kaavoihinsa kangistunutta puhdasoppisuutta ja tapakristillisyyttä mutta myös rationalismia vastaan. Taikauskokin oli yleistä valistuksen aikana.

Valistuksen vastavoimana voi pitää myös romantiikkaa. Todellinen tunteisiin vetoava romantiikka syntyi 1700-luvun puolimaissa aluksi ensisijaisesti kirjallisena suuntauksena. Valtavirtaukseksi romantiikka kohosi Englannin ja Saksan kirjallisuudessa vuoden 1800 tienoilla ja Ranskassa 1820-luvulla. Romantiikka antoi merkittävää tukea hengellisille herätysliikkeille ja aiheutti siirtymistä protestanttisista kirkkokunnista sävyltään mystisempään katolisuuteen.

Ajattelun kehitystä veivät eteenpäin sellaiset filosofit, jotka lähtivät liikkeelle valistuksen pohjalta, mutta päätyivät sen peruskäsitysten kanssa ristiriitaan. Näiden filosofien ryhmään kuuluvat ennen muuta skotlantilainen David Hume ja saksalainen Immanuel Kant.

David Hume (1711-76) käytti valistuksen tavoin työvälineenään kriittistä järkeä ja arvosteli jyrkästi perinnäisiä, itsestään selvinä pidettyjä käsitteitä. Hänen mukaansa syyn ja seurauksen välillä ei ole objektiivista, ennakkokäsityksistämme riippumatonta yhteyttä, vaan me vain olemme tottuneet ajattelemaan seuraukset aina syistä johtuviksi aiempien kokemustemme tähden. Humen mukaan tieteen- mukaanlukien luonnontiede - tulokset eivät voineet olla varmoja, niin kuin valistusajattelijat selittivät, vaan ainoastaan todennäköisyyksiä

Myös koko elämänsä Königsbergin kaupungissa viettänyt Immanuel Kant (1724-1804) nojautui ajattelussaan kriittiseen järkeen ja hän pohti pääteoksissaan järjen kykyä arvioida tietoa. Kantin mukaan tietomme ei ole peräisin pelkästään kokemuksesta, vaan meillä on myös kokemuksesta (a priori) riippumattomia käsitteitä, jotka mahdollistavat kokemustiedon. Kant loi autnomisen velvollisuusetiikan, jossa moraalilaki on luonteeltaan kategorinen imperatiivi, ehdottomasti käskevä vetoamatta muihin päämääriin. Hyvää on siis tehtävä hyvän itsensä takia. Uskontoa Kant piti enemmän tunteen kuin järjen asiana. Laaja-alaisena ja syvällisenä ajattelijana Kant on vaikuttanut moniin erityistieteisiin.

Vaikka valistuksella oli lukuisia vastavirtauksia, ne olivat hajanaisia toisin kuin valistus, joka oli kyllin ehyt ja voimakas oppisuunta painaakseen ajan muita henkisiä virtauksia selvemmin leimansa 1700-luvun kokonaiskuvaan. Valistuksen perintö, samoin kuin sen vastavoimat, vaikuttavat yhä monin tavoin ajassamme.


Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumoukset


Valistuksen aatteilla oli suuri vaikutus sekä Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen että Ranskan suureen vallankumoukseen.

Vuonna 1775 aloittivat Pohjois-Amerikan brittiläiset alueet vapaussodan irrottautuakseen Iso-Britannian alaisuudesta. Seuraavana vuonna 13 siirtokunnan johtajat allekirjoittivat itsenäisyysjulistuksen, jossa vaadittiin oikeutta hallita itse. Thomas Jeffersonin kirjoittamassa itsenäisyysjulistuksessa otettiin lähtökohdaksi valistuksen uudet käsitykset valtiosta. John Locken mukaisesti itsenäisyysjulistuksessa todetaan, että ihmisillä on oikeus nousta kapinaan huonoa esivaltaa vastaan, jollaisena Iso-Britanniaa pidettiin. Itsenäisjulistuksen mukaan kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, ja heidän luojansa on antanut heille samat luovuttamattomat oikeudet, jotka ovat: elämä, vapaus ja onni. Näiden oikeuksien säilyttämiseksi on hallituksia, joiden valta perustuu hallittavien suostumukseen. Vuoden 1789 perustuslain mukaan valtiovalta jaettiin Montesquieun oppien mukaisesti kolmen elimen kesken: presidentin (toimeenpanovalta), kongressin (lainsäädäntövalta) ja tuomioistuinten (tuomiovalta). Perustuslaissa todetaan myös, että Amerikan Yhdysvallat on demokratia, jossa kaikilla kansalaisilla on oikeus osallistua hallitsemiseen. Yhdysvallat oli esimerkkinä Ranskan suuren vallankumouksen suorittajille. Yhdysvaltojen vapaussodassa taisteli amerikkalaisten puolella ranskalaisia sotilaita, jotka kotiin palattuaan kertoivat ihaillen kansasta, .

Ranskan suuren vallankumouksen taustalla olivat sääty-yhteiskunnan ristiriidat ja epäkohdat. Vanha järjestelmä (ancien régime), joka oli itsevaltiaan hallitsijan ja etuoikeutettujen ylimpien säätyjen hallitsema luomus. Järjestelmää nousivat vastustamaan kärjekkäimmin valistuskirjailijat. Myös Yhdysvaltojen vapaussodassa amerikkalaisten puolella taistelleiden ranskalaisten sotilaiden ihailevat kertomukset kansasta, joka ei jakautunut säädyiksi ja joka hallitsi itseään ilman kuningasta, vaikuttivat vanhan järjestelmän epäpoikeudenmukaisuuden kritisoinnin lisääntymiseen. 1700-luvun lopulla Ranskan sisäiset olot olivat huonosti: ruokaa oli niukasti, hinnat olivat pilvissä ja hallitus oli vararikon partaalla.

Ranska ajautui vuonna 1788 kassakriisiin ja kuninkaan oli pakko kutsua ensimmäisen kerran 175 vuoteen yleissäädyt eli valtiopäivät koolle, koska vain niillä oli oikeus verotuksen laajentamiseen. Etuoikeutettuihin ylimpiin säätyihin, aatelistoon ja papistoon, kuului vain 2-3 % ranskalaisista. Alistettuun kolmanteen säätyyn kuuluivat kaikki muut. Sen vaikutusvaltaisimman osan muodosti porvaristo, jonka valistusaatteet sisäitänyt sivistyneistö vaati itselleen poliittista valtaa, etuoikeuksien kumoamista ja virkajärjestelmän uusimista. Kolmannen säädyn suurin ryhmä koostui maaseudulla asuvista talonpojista ja maanvuokraajista, joiden olot olivat hyvin vaikeat ennen vallankumousta suuren verotuksen ja useiden katovuosien vuoksi. Kolmannen säädyn keskuudessa ilmennyt tyytymättömyys johti siihen, että se julistautui Ranskan kansalliskokoukseksi kesäkuussa 1789. Ranskan kuningas Ludvig XVI yritti hajottaa joukkoineen kansalliskokouksen, mutta kun pariisilaiset kuulivat tämän, he nousivat kapinaan. Myös maaseudulla puhkesi talonpoikien keskuudessa mellakoita.

Rauhoittaakseen mieliä ja lopettaakseen mellakat kansalliskokous lakkautti elokuussa 1789 keskiaikaisen feodaalijärjestelmän ja poisti säätyjen etuoikeudet. Tasa-arvoa ja vapautta henkivä ihmisoikeuksien julistus annettiin vielä samassa kuussa. Vallankumouksen seurauksena kristinusko kiellettiin kokonaan ja korvattiin ensin Järjen ja sitten Korkeimman olennon palvonnalla. Muutaman vuoden kuluttua kristinusko palautettiin kuitenkin takaisin voimaan. Vuonna 1791 Ranskasta tehtiin perustuslaillinen monarkia, jossa hallitsijalle jätettiin vain toimeenpanovalta. Jo seuraavana vuonna maa julistettiin kuitenkin tasavallaksi, ja vuonna 1793 kuningas Ludvig XI ja hänen vaimonsa Maria Antoinette tuomittiin ja mestattiin. Yhteishyvän valiokunnan anastettua vallan Ranskassa alkoi Maximilien Robespierren johdolla hirmuvallan aika (1793-94), jonka aikana giljotiiniin joutui lähes 20 000 ihmistä. Lopulta myös Robespierre mestattiin. Hirmuvaltaa seurasi viiden direktorin johtama hallitus, joka ei kuitenkaan onnistunut Ranskan sisäisen tilanteen rauhoittamisessa.

Vuonna 1799 Napoleon Bonaparte (1769-1821) kaappasi vallan ja julisti vallankumouksen päättyneeksi. Vuonna 1804 Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi juhlallisin menoin Notre-Damen kirkossa. Napoleon oli ennen kaikkea sotilas, joka suunnitteli yhä uusia valloituksia. Menetyksellisten sotien johdosta Napoleon nousi Euroopan mahtavimmaksi hallitsijaksi. Vuonna 1812 Napoleon kärsi tappion Venäjällä, jonne suuntautuneella sotaretkellä hän menetti yli 500 000 sotilasta taisteluihin, kylmyyteen ja nälkään. Seuraavaan vuonna hän kärsi tappion eurooppalaisten valtioiden liittoutumalle Leipzigissä. Vuonna 1814 Napoleon karkoitettiin Elballe, mistä hän palasi vielä hallitsemaan (satapäiväinen keisarikunta). Lopulta Napoleon kukistui vuonna 1815 Waterloon taistelussa, jonka jälkeen Wienin kongressissa järjestettiin Euroopan olot vallankumousta edeltäneen vanhan järjestelmän mukaisiksi. Loppuelämänsä Napoleon vietti maanpaossa eteläisellää Atlantillaa sijaitsevalla Saint Helenan saarella.

Sisäpolitiikassaan Napoleon otti huomioon ainakin muodollisesti osan vallankumouksen perinnöstä. Hän alisti perustuslain muutokset kansanäänestyksen ratkaistaviksi ja kansanedustajajärjestelmä säilytettiin. Toisinajattelijat pidettiin kuitenkin tiukassa kurissa poliisin ja sensuurin avulla. Napoleon teki paavin kanssa sopimuksen, joka normalisoi vallankumouksen aikana katkenneet suhteet katoliseen kirkkoon. Vallankumouksen merkittävimmät uudistukset Napoleon vakiinnutti vuosina 1804-10 valmistuneella lakikokoelmalla Code Napoléon, joka tuli voimaan myös Ranskan valtaamilla alueilla. Code Napoléon vahvisti feodaalioikeuksien kumoamisen, kirkon ja valtion eron sekä uskonnonvapauden. Se takasi omistusoikeuden suojan, sopimusvapauden ja taloudellisen toiminnan vapauden. Laki korosti kansalaisten tasa-arvoisuutta, joskin yksityiskohdissaan se puolusti enemmän rikkaan kuin köyhän ja enemmän miehen kuin naisen oikeuksia. Antiikin Rooman lakien ohella Code Napoléon on ollut Ranskan ohella monien muiden maiden lainsäädännön perustana.

Vaikka Ranskan vallankumouksen voidaan katsoa epäonnistuneen, niin vanhan järjestelmän paluu vuonna 1815 ei missään ollut aivan täydellinen. Vallankumouksen aatteista ja saavutuksista tuli konkreettinen ohjelma 1800-luvun edistyksellisille voimille ja Ranskan vallankumouksen perinnöstä taisteltiin kaikissa 1800-luvun vallankumouksissa.

Otteita 26.8.1789 annetusta Ihmisoikeuksien julistuksesta


©Internetix/Heikki Myyryläinen