Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Mekaanisen kellon vaikutus aikakäsityksen muuttumiseen länsimaissa


Kellonaika määrää nykyaikana hyvin pitkälle ihmisen elämisen tahdin. Jo ennen kellon keksimistä ihmisillä oli tarve seurata ajan jatkumista tarkemmin kuin pelkästään auringon aseman mukaan. Kuitenkin vasta kunnollisen mekaanisen kellon voidaan katsoa uudistaneen eurooppalaisen aikakäsityksen. Mekaanisen kellon levitessä Euroopassa ja muuallakin siirryttiin tuntijärjestelmään. Kunnollisen kellon keksiminen tapahtui verraten myöhään ja sen merkitys on korostunut uuden ajan alusta lähtien.

Lewis Mumfordin mukaan kellolla on oleellinen symboliarvo koko teolliselle kulttuurille. Mumfordin mukaan mekaaninen kello loi koneen idean. Kun maailmankaikkeutta 1600- ja 1700-luvuilla haluttiin esittää koneena, sitä verrattiin tavallisesti kelloon.


Ajan mittaaminen ennen mekaanisen kellon keksimistä


Ennen kellon keksimistä maatalouskulttuurissa oli tärkeää kalenterin käyttö. Jo egyptiläiset kykenivät tuotannon optimoimiseksi laatimaan melko tarkan kalenterin astronimisten havaintojensa ansiosta vuoden 3 500 eKr. tienoilla.

Varhaisessa metsästys- ja keräilykulttuurissa tai maataloudessa tuntijärjestelmällä ei ollut merkitystä ja se otettiinkin käyttöön vasta mekaanisen kellon yleistyessä. Työpäivää tehtiin ennen mekaanisen kellon käyttöönottoa valoisaan aikaan, aamunkoitosta auringonlaskuun. Työpäivän pituus siis vaihteli vuodenaikojen mukaan.

Vuodenaikojen vaihtelulla oli suuri vaikutus toimeentulolle ja elannon hankinnalle. Tästä syystä kalenterin käyttö tuli merkittäväksi. Egyptiläiset jakoivat vuoden kierron kolmeen vuodenaikaan Niilin tulvan, kylvämisen ja sadonkorjuun mukaan. Kukin vuodenaika kesti neljä kuukautta. Kolmannella vuosituhannella eKr. vuosi jaettiin egyptiläisissä siviilikalentereissa 365 päivään. Vuosi jakaantui kahteentoista 30-päiväiseen kuukauteen. Egyptiläisten astronomisten mittausten mukaan tähtitieteellinen vuosi kesti 6 tuntia yli 365 päivää, ja tästä syystä kalenteria jouduttiin useaan otteeseen tarkistamaan. Vuoden 295 eKr. tienoilla Egyptissä ymmärrettiin, että yksinkertaisinta tarkan kalenterin laatimiseksi oli lisätä siviilikalenteriin neljän vuoden välein yksi päivä. Myös Kreikassa alettiin samoihin aikoihin käyttää samantyyppistä kalenteria.

Egyptiläisten ja kreikkalaisten vaikutteiden perusteella syntyi Roomassa 45 eKr. ns. juliaaninen kalenteri, jossa kolmen 365-päiväisen vuoden jälkeen seurasi 366-päiväinen vuosi (karkausvuosi). Ns. gregoriaaninen kalenteri korvasi juliaanisen kalenterin vuodesta 1582 jKr. lähtien. Gregoriaaninen kalenteri oli juliaanisen kalenterin parannus, jossa karkauspäivät poistettiin muista paitsi 4:llä jaollisista satavuostisluvuista. Tällä tavalla saatiin mahdollisimman tarkoin aurinkoajan kanssa paikkansa pitävä ajanlasku. Monet Keski-Euroopan maat omaksuivat uuden kalenterin käytön melko pian. Esimerkiksi Ruotsi-Suomessa gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön vuonna 1754. Neuvostovenäjällä siirryttiin gregoriaanisen kalenterin käyttön vuonna 1918 ja Kiinassa vuonna 1929. Saman kalenterijärjestelmän piirissä olevien maiden ja alueiden välillä tuli gregoriaanisen kalenterin yleistyessä kommunikointi toimivammaksi.

Kalenteri ja kello edustavat samanlaista pyrkimystä ajan hahmottamiseksi ja tajumaiseksi, vakkei kalenteri olekaan kone. Kalenteri auttoi hahmottamaan vuoden kulkua ja vuodenaikojen vaihtumista, kello taas tuli merkittäväksi kaupunkiyhteiskunnan vuorokauden kulun jäsentäjäksi.

Kaupunkiasumisen piirissä kellon on tarvittu jo kauan. Ensimmäinen tunnettu kello on Egyptistä löydetty varjokello, joka on faarao Thutmoses III:n valtakaudelta noin vuodelta 1 450 eKr. Tällä puusta tehdyllä esineellä mitattiin varjon pitenemisen avulla ajan kulkua. Ensimmäiset tunnetut aurinkokellot ja vesikellot ovat suurin piirtein samalta ajalta. Varjokello, aurinkokello, vesikello ja tiimalasi olivat tuhansien vuosien ajan tärkeimmät ajan mittaamiseen käytetyt välineet. Myös kynttilää käytettiin ajan mittaamiseen. Eläinrasvasta ja mehiläisvahasta valmistettuihin kynttilöihin piirrettiin urat, jolloin niitä voitiin käyttää alkeellisina kelloina. Ensimmäiset mekaaniset kellot syntyivät vasta myöhäiskeskiajalla.


Mekaaninen kello valtaa Euroopan


Ajan mittaamisen merkitys kasvoi Euroopassa huomattavasti keskiajalla. Tämän osoittaa vesikellojen voimakas lisääntyminen. Lewis Mumford on teoksessaan Technics and Civilization (1934) todennut, että kello on "modernin teollisen ajan avainkone", eikä hyörykone kuten tavallisesti ajatellaan. Taloudellisissa toiminnoissa kellon merkitys tuli tärkeäksi. 1200-luvun alkupuolella muuan fransiskaaniteologi esitti kysymyksen: "Onko kauppiaalla oikeus periä korkeampi hinta siltä, joka ei voi maksaa heti?" Vastaus kysymykseen oli kielteinen, sillä tätä pidettiin koronkiskontana. Kauppias ei saanut myydä sellaista, joka ei hänelle kuulunut eli aikaa. Yhä enemmin alettiin nähdä, että aika oli rahaa ja sikäli myytävissä. Mekaaninen kello erotti ajan inhimillisistä tapahtumista ja loi uskon siitä, että maailma jakaantui matemaattisesti mitattaviin jaksoihin. Sekunnit ja minuutit alkoivat tulla yhä tärkeämmiksi.

Aurinkokelloilla ja vesikelloilla oli ongelmansa, vaikka niilläkin pystyttiin mittaamaan melko hyvin aikaa. Auringokello ie toiminut pilvisellä säällä ja pakkanen jäädytti vesikellon. Tarkka ajan mittaaminen edellytti näin ollen ajan mittaamisen mekanisointia. Ensimmäinen tunnettu mekaaninen kello rakennettiin Kiinassa Song-dynastian aikana 1000-luvulla. Kellon voimanlähteenä oli rattaan yli virtaava vesi. Laitteen sisällä oleva kumistin ilmoitti tunnit. Kiinassa kellon käyttö kuitenkin unohdettiin pian, mutta Euroopassa se sai hyvän vastaanoton ja sitä kehitettiin edelleen. Todennäköisesti kellon unohtumiseen Kiinassa vaikuttivat levottomuudet, jotka seurasivat mongolien hyökkäystä ja Ming-dynastian perustamista 1200-luvulta lähtien. Lisäksi kellolla oli Euroopan kulttuurissa todennäköisesti suurempi merkitys kuin Kiinassa.

Mekaanisen kellon ongelmien parissa alettiin Euroopassa ilmeisesti työskennellä 1100-luvulta lähtien. Noin vuonna 1130 ilmestyneessä Villard de Honnecourtin luonnoskirjassa on useita kuvia koneista. Samoin kuin useat muut oli Villard kiinnostunut ikiliikkujan rakentamisesta, mutta epäonnistuttuaan siinä hän onnistui vähemmän suurenmoisten, mutta realistisempien koneiden valmistamiseen. Villardin luonnoskirjassa on mm. kuvat vesisahasta ja enkelinhahmoisesta viitasta, joka osoittaa suoraan kohti aurinkoa ja seuraa sen liikkeitä. Kumpikin näistä keksinnöistä viittavi yritykseen ratkaista sellainen tekninen ongelma, joka mahdollistaisi punnusten järjestelemisen sillä tavalla, että saadaan aikaan tasainen, jatkuva liike. Viime vaiheessa nämä yritykset johtivat mekaanisen kellon keksimiseen.

Mekaanisen kellon leviäminen tapahtui Euroopassa 1300-luvulla. Rataskellot yleistyivät etenkin Italian, Ranskan, Saksan, Alankomaiden ja Englannin suurissa kaupungeissa, joissa oli runsaasti kauppiaita ja varhaista käsiteollisuutta. Mekaanisen kellon loivat miehet, jotka olivat saaneet ajan korkeimman tieteellisen koulutuksen. 1300-luvun alkupuoliskon tunnetuimmat kellon rakentajat englantilainen St. Albansin apotti Richard ja italialainen Giovanni de Dondi olivat kumpikin saaneet pitkäaikaisen koulutuksen Englannin parhaissa yliopistoissa.

Alkuvaiheessa mekaaniset kellot olivat hyvin suuria ja niitä sijoitettiin hyvin usein kirkon torneihin. Yksi ensimmäisistä mekaanisista kelloista rakennettiin Milanossa (Pyhän Eustorgion kirkko) vuonna 1309.Vanhimmat nykyaikaan säilyneistä mekaanisista kellolaitteista ovat peräisin eteläenglantilaisesta Wellsin katedraalista, Lundista ja Padovasta.

Johan Huizinga kirjoittaa teoksessaan Keskiajan syksy (suom. 1951, 2.painos 1989) 1400-luvun kirkonkellojen äänestä seuraavasti:

"Oli eräs ääni, joka yhä uudestaan kaikui touhukasta elämää kuuluvammin ja joka monien eri sointujen kirjavana, mutta ei milloinkaan sekasortoisena yhdistelmänä tilapäisesti kohotti kaiken järjestyksen ilmakehään: kirkonkellojen ääni. Kellot olivat jokapäiväisessä elämässä kuin varoittavia hyviä henkiä, jotka julistivat tutulla äänellään milloin surua, milloin iloa, milloin lepoa, milloin levottomuutta, kutsuivat toisinaan ihmisiä kokoontumaan, toisinaan taas lausuivat heille varoituksiansa. Ne tunnettiin tutuista nimistänsä - Paksu Jacgueline, Rolant-kello - tiedettiin mitä merkitsi ensimmäinen lyönti ja mitä soitto. Vaikka kelloja soitettiin ylettömästi, ihmisten korvat erottivat aina turtumatta niiden soinnin. Kun kaksi Valenciennesin porvaria vuonna 1455 kävi surullisen kuuluisaan kaksintaisteluun, joka sai kaupungin ja koko Burgundin hovin erinomaisen jännityksen valtaan, taistelun kestäessä soitettiin kaiken aikaa isoa kelloa, "joka on kamala kuulla" (laguelle fait hideux a oyr), kuten Chastellalin sanoo. "Soitetaan kauhua", "peloitetaan" (sonner l'effroy, faire l'effroy) sanottiin, kun hälytyskello soi. Kuinka huumaavalta täytyikään tuntua, kun Pariisin kaikkien kirkkojen kelloja soitettiin aamusta iltaan, vieläpä koko yökin, koska oli valittu paavi, jonka piti lopettaa skisma, tai siksi, että Bourguignon ja Armagnac olivat tehneet rauhan."

1300-luvulla oli kelloja jo monenlaiseen tarkoitukseen, kuten Huizingan teoksen katkelmastakin käy ilmi. Kirkkojen ohella kelloja alettiin rakentaa myös muihin rakennuksiin. Vahtikellojen tehtävänä oli hälyttää asukkaat vaaran uhatessa, neuvostokellot kutsuivat kaupunginneuvoston koolle, työkellojen avulla alettiin kontrolloida työaikaa. Mekaaninen rataskello alkoi yhä enenevässä määrin vaikuttaa tavallisenkin kansalaisen elämään.

Aikalaisiin kello teki jo 1300-luvulla suuren vaikutuksen. Esimerkiksi Dante Alighieri ja Boccaccion kirjoittavat mekaanisesta kellosta kaunokirjallisuudessa ylistävästi. Myos tutkimuskirjallisuudessa nostettiin lähinnä 1340-luku ajantajun taitekohdaksi. Lewis Mumofordin mukaan 1340-luvulla tuli tavalliseksi tunnin jakaminen 60 minuuttiin ja minuutin jakaminen 60 sekuntiin. Kellot eivät kuitenkaan vielä tuolloin olleet kovin tarkkoja ajannäyttäjiä. Kelloissa oli tavallisesti vain yksi viisari osoittamassa tuntien kulumista. Jos viisareita oli kaksi, minuuttiviisari näytti aikaa vain varttitunnin tarkkuudella. Aikaisempiin aurinko- ja vesikelloihin nähden tämä oli kuitenkin huomattavaa tarkentumista.

Alkuvaiheissa mekaanisten kellojen ajanmittaamista säädettiin kellopainoilla, jotka olivat vesikäyttöisiä. Näiden vesikäyttöisten hillikeiden käyttö oli kuitenkin hankalaa, koska vesi jäätyi pakkasella ja haihtui kuumassa ilmastossa. 1200-luvun ja 1300-luvun vaihteessa kelloissa yleistyivät täysin mekaaniset vaakasäätimet. Vuonna 1430 ilmestyivät ensimmäiset kierukkajouset kellonpainojen tilalle. Tämä mahdollisti kellojen pienenemisen. Etenkin matkustajille ja merimiehille kierukkajousen käyttö kellossa soveltui hyvin, koska tällaiset kellot eivät kovin helposti häiriintyneet vaunujen tai laivojen liikkeiden vuoksi. Kuitenkin vaakasäädin oli kelloissa hyvin yleinen 1650-luvulle saakka.

Kellojen pienentyessä alkoivat yleistyä pöytäkellot ja vuonna 1604 nürnbergiläinen Peter Henlein valmisti ensimmäiset taskukellot, joissa aluksi oli vain yksi viisari. Minuuttiosoitin tuli kelloihin vuonna 1680. Ajasta tuli 1600-luvulta lähtien privaatti ja mukana kannettava. Kello alkoi olla läsnä kaikkialla: työssä, torilla, kotona ja taskussa. Kellojen muuttuminen pienemmiksi, kannettaviksi ja siirrettäviksi vaikutti monille elämänaloille.

Ensimmäiset mekaaniset kellot olivat helposti tunninkin väärässä ja yleisimmin niissä oli vain tuntiosoitin. 1600-luvulla otettiin käyttöön heiluri, joka teki kelloista kymmenen kertaa aikaisempaa tarkempia. Ensimmäisenä, joka totesi heilurin ominaisuudet, ollaan kauan pidetty Galileo Galileita. Kuitenkin vuonna 1967 löydettiin joukko Leonardo da Vincin käsikirjoituksia, joista selviää, että da Vinci piirusti jo vuonna 1495 heilurikoneiston, jolla voitiin säätää kellon käyntiä.

Tarinan mukaan Galilei kiinnitti huomion alttarilamppuun vuonna 1583 ollessaan jumalanpalveluksessa Pisan katedraalissa. Hänen mukaansa aika, jonka lamppu käytti siirtyäkseen ääriasennosta toiseen, oli koko ajan sama. Galilei vertasi heiluvaa lamppua pulssiinsa, koska hänellä ei ollut taskukelloa. Galilein keksinnön perusteella tähtitieteilijät ja lääkärit käyttivät pieniä heilureita mitatakseen tapahtumia ja potilaan pulssia. Vuonna 1641 Galilei suunnitteli itse laitteen, joka antoi heilurille pienen sysäyksen jokaisen heilahduksen ääriasennossa, mutta hän ei todennäköisesti koskaan rakentanut toimivaa mallia. Ensimmäisen toimivan heilurikellon rakensi vasta vuonna 1657 hollantilainen Christian Huygens.

Vaikka mekaaninen rataskello, taskukello ja heilurikello muuttivat yleistä käsitystä ja ne levisivät laajalle, niin niiden ohella ajan mittaamiseen käytettiin yleisesti aina 1800-luvulle saakka myös entistä parempia ja edullisempia tiimalaseja. Mekaanisesta kellosta tuli kuitenkin ajan myötä eräs länsimaisen kulttuurin keskeisistä symboleista.

Suomeen tulivat ensimmäiset tornikellot 1550-luvulla. Kirkoissa oli kuitenkin tuolloin yleistä tiimalasien käyttäminen ajanmääritykseen. 1600- ja 1700-luvuilla kutsuttiin kaupungeissa juoruakkoja Suomessa raastuvankelloiksi. Seinäkellot tulivat kartanoihin 1600-luvun alussa, talonpoikaiskodeissa ne yleistyivät vasta 1700-luvulta alkaen. Tuntilaskujärjestelmä, joka Keski-Euroopassa oli alkanut vakiintua työajan sääntelyssä jo 1300-luvulta alkaen, tuli yleiseen käyttöön suomalaisen rahvaan keskuudessa vasta 1800-luvun jälkipuolellla, jolloin taskukellot yleistyivät ja jolloin teollinen työaika ja liikenneyhteyksien hoito sitä vaativat. Säätyläiset puhuivat Suomessa tunnista jo 1500-luvulla.


Kellon merkitys nykyaikana


Nykyisin mekaanisten kellojen perustuminen maan vetovoiman (heilurikellot) tai jousen käyttöön voimanlähteenä on lähes kadonnut. Nykyisin ovat yleisimpiä tarkkakäyntiset sähkökellot ja digitaalikellot, joiden perustaajuus synnytetään kvartsikiteiden avulla. Kaikkein tarkkakäyntisimpiä ovat atomikellot, joissa perustaajuus tuotetaan tietyllä ominaistaajuudellaan värähtelevissä atomeissa. Atomikello keksittiin vuonna 1948.

Nykyaikana ei ainakaan länsimaissa tule juuri kukaan ilman kelloa. Hannu Salmen sanoin kello "manipuloi aikaa ja muuttaa työntekijät vain osiksi, rattaiksi tuotantokoneistossa". Kun työtä alettiin mitata päivien lisäksi tunneissa, alkoi vähitellen ilmaantua työnantajien ja työntekijöiden välisiä kiistoja työajan pituudesta. Kellosta tuli siis yksi monista ilmaisuista, jotka kertovat rationaalisesta suunnittelusta sekä tarkkuuden ja täsmällisyyden talouselämässä saamasta merkityksestä.

Työelämän ohella kellon luomalla aikajärjestelmällä on ollut suuri merkitys mm. liikennevälineiden liikkumiseen. Eseimerkiksi junien, autojen ja lentokoneiden liikkuminen ilman tarkkaa aika määrittelyä on täysin mahdotonta.

Ajan merkitys vaihtelee eri kulttuureissa, mutta kellon merkitys on nykyaikana eri puolilla maailmaa valtava. Ilman tarkkaa aikakäsitystä ei enää voi liikkua juuri minnekään. Useimmilla ihmisillä on useita kelloja. Länsimaissa kelloja on mm. seinillä, ranteessa, tietokoneissa, televisioissa, videonauhureissa ja mikroaaltouuneissa. Kellon ja tuntijärjestelmän merkityksen nykyaikana voi konkreettisesti huomata esimerkiksi vuoden 2000 odotuksessa. Tietokonejärjestelmät rakennettiin vielä pari vuotta sitten niin, etteivät niiden kellot pystyneet ymmärtämään vuotta 2000, vaan ne olisivat siirtyneet vuosituhannen vaihtuessa vuoteen 1900, jolloin niillä olisi todennäköisesti hyvin suuri taloudellinenkin vaikutus. Aivan viime aikoina on useissa suurimmissa yrityksissä ajantasaistettu tietokoneiden järjestelmät niin, että ne siirtyvät seuraavalle vuosituhannelle ongelmitta. Tietokoneiden aikajärjestelmien muuttaminen on tulee kuitenkin taloudellisesti hyvin kalliiksi ja läheskään kaikkien suurtenkaan yritysten tietokonejärjestelmiä ei olla vieläkään olla muutettu. Mikäli niitä ei ehditä muuttaa ennen vuoden 2000 alkua, niin seuraukset saattavat olla yrityksille hyvin tuhoisat, koska useissa yrityksissä talous ja hallinto perustuvat juuri tietokoneen aikajärjestelmään.

Kellon merkitys länsimaisen aikakäsityksen mullistajana on ollut valtava, ja sen merkitys on hyvin suuri tänäkin päivänä. Kello on kuitenkin nykyään niin jokapäiväinen esine, ettei siihen useinkaan kiinnitetä sen ansaitsemaa huomiota.


Lähteet


Historian sanakirja. Kirjoittajat. Anssi Halmesvirta, Jari Ojala, Heikki Roiko-Jokela, Kustaa H. J. Vilkuna. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Huizinga, Johan, "Elämän kiihkeys". Ote Johan Huizingan teoksesta Keskiajan syksy. Elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. Ja 15. Vuosisadalla. Juva 1989. Kirjoituksia kulttuurihistoriasta. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus, Kulttuurihistorian avoin korkeakouluopetus. Painosalama Oy, Turku 1992,

Otavan suuri maailmanhistoria 8: Sydänkeskiaika. Kirjoittanut Sverre Bagge. Suomentanut Heikki Eskelinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1984.

Salmi, Hannu, "Atoomipommilla kuuhun!" - tekniikan mentaalihistoriaa. Oy Edita Ab, Helsinki 1996.

TEK -keksintöjen kirja. Toimitusryhmä: Rauno Toivonen, Tarmo Mäki-Kuutti, Meiju Bonsdorff. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1981.

Värikäs maailmanhistoria. Vuodesta 40 000 eKr. nykypäiviin. Englanninkielinen alkuteos History Encyclopedia. Suomentanut Tarja Virtanen. Werner Söderström Osakeyhtiö. Painettu Italiassa 1995.

©Internetix/Heikki Myyryläinen