Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Antiikki - länsimaisen kulttuurimme kehto


Mitä antiikilla tarkoitetaan?


Tarkkaan määriteltynä antiikki on vain osa ns. vanhan ajan ajallisesti ja alueellisesti laajasta kokonaisuudesta. Lähi-idän korkeakulttuurien (Kaksoisvirranmaa, Egypti, heettiläiset, foinikialaiset, juutalaiset, persialaiset) lisäksi on muistettava aasialaiset korkeakulttuurit ja Euroopan esiroomalaiset kuten kelttiläiset ja indoeurooppalaiset kulttuurit. Antiikista puhuttaessa tarkoitetaan erityisesti kreikkalais-roomalaista kulttuuria noin 1 200 vuoden ajanjaksolla, joka alkaa kreikkalaisten siirtymisestä kaupunkikulttuuriin 7. vuosisadalla eKr. ja päättyy Länsi-Rooman tuhoutumiseen germaanien kansainvaelluksissa noin 500 jKr. Kreikkalais-roomalaisella kulttuuripiirillä on länsimaisen kulttuurin historiassa niin kiistaton asema, että sitä voidaan perustellusti luonnehtia kulttuurimme kehdoksi. Käsite antiikki syntyi kuitenkin vasta renessanssiaikana, jolloin ajateltiin vanhan ajan heräävän eloon keskiajan hedelmättömän välikauden jälkeen.


Kreikkalainen kulttuuripiiri muotoutuu


Vuoden 2 000 eKr. tienoilta 1 400-luvulle eKr. kukoisti Kreetalla Euroopan ensimmäinen varsinainen sivilisaatio. Sen ensimmäiseksi kuninkaaksi mainitun Minoksen mukaan puhutaan minolaisesta sivilisaatiosta. Sen aikana hallitsijat rakensivat palatseja mm. Knossokseen ja Faistokseen. Palatsien sokkeloinen pohjakaava on ehkä antanut aihetta tarinoille labyrintistä, jonka keskellä Minotauros-hirviö odotti ihmisuhreja. Kreetan kulttuuri tuhoutui todennäköisesti läheisen Theran saaren tulivuorenpurkauksen katastrofaalisiin seurauksiin. Purkauksen nostattaman hyökyaallon tuomat tuhot olivat niin suuret, ettei Kreeta enää palannut entiselleen.

Kreetan tuhouduttua kulttuurinen painopiste alueella siirtyi Peloponnesoksen niemimaalle, jossa vaikutti luonteeltaan sotaisa mykeneläinen kulttuuri (1550-1100). Sisäiset levottomuudet ja heimosodat köyhdyttivät Kreikkaa, ja Mykenen valtiaat menettivät asemiaan vuoden 1100 tienoilla, kun doorilainen heimo tunkeutui heidän alueelleen. Joonialaiset puolestaan valtasivat Ateenan ympäristön ja Aigeian meren seudut. Vuosien 1 100 ja 800 välistä aikaa kutsutaan usein Kreikan historian pimeäksi kaudeksi, koska jaksosta tiedetään hyvin vähän.

Vuosien 800 ja 500 välisenä aikana eli arkaaisella kaudella kehittyivät kaupunkivaltiot. Kaupunkivaltioiden hallitsemista kutsuttiin politiikaksi. Sillä tarkoitettiin sitä, että yhteisistä asioista keskusteltiin julkisesti eikä vallankäyttö perustunut pelkkään voimaan ja vallankäyttöön. 400-luvulle mennessä monissa kreikkalaisissa valtioissa toteutettiin demokraattinen eli kansanvaltainen valtiomuoto, jossa kaikki miespuoliset vapaat kansalaiset saivat osallistua tasaveroisesti päätöksentekoon. Kaupunkivaltioiden väkiluku oli pieni, mutta vaikutus länsimaisen kulttuurin kannalta poikkeuksellisen suuri. Merkittävimmät kaupunkivaltiot olivat Attikassa sijainnut Ateena ja Peloponnesoksella sijainnut Sparta.

Nopea väestönkasvu ja kilpailu vähenevistä peltomaista pakottivat kreikkalaiset etsimään uutta elintilaa Välimeren rannikoilta, jolloin siirtokuntia syntyi aina Mustallemerelle ja Ranskaan saakka. Merkittäviä kreikkalaisasutuksia olivat Vähän- Aasian siirtokunnat, keskuksenaan Miletos sekä pääosin doorilaisten perustama Etelä-Italian Suur-Kreikka. Niistä tuli helleenisen eli kreikkalaisen sivistyksen sillanpääasemia kaukaisille seuduille. Sekoittuminen paikalliseen kulttuuriin antoi mahdollisuuden uuden sivistyksen synnylle etenkin Italiassa.

Sparta ja Ateena


Runonlaulajat ja sankareiden uroteot


Muinaisen Kreikan aristokratia viihdytti itseään kuuntelemalla runonlaulajia eli rapsodeja, jotka kiersivät ylimyshovista toiseen esittäen runomuotoisia kertomuksia lyyran säestyksellä. Näiden laulujen pohjalta syntyi suurelta osin kreikkalainen muinaistarusto, joka on tarjonnut ehtymättömän aihepiirin niin antiikin kuin jälkimaailmankin taitelijoille.

Runoilijat Homeros ja Hesiodos esittelivät kreikkalaiselle maailmalle olympolaisen jumalperheen. Heidän taruissaan ja runoissaan jumalat ovat inhimillisiä ja sankarit jumalallisia. Jumalia pidettiin kuolemattomina ja heillä oli yliluonnollisia kykyjä. Olympolainen jumalmaailma oli järjestetty ikään kuin aatelisen suurperheen tapaan. Pääjumala Zeuksen johdolla heidän uskottiin viettävän kreikkalaisen yläluokan huoletonta elämäntapaa muistuttavaa elämää Olympos-vuoren pilvisellä huipulla. Jumalten yläpuolella oli kohtalo, jonka oikkuihin hekään eivät voineet vaikuttaa. Kreikkalaiset ajattelivat, että jos ihminen palvelee jumalia asiallisesti, niin silloin jumalatkin hoitavat oman osuutensa vastaavalla tavalla.

Sokean runoilijan Homeroksen laatimiksi sanotut runoelmat Ilias ja Odysseia ovat eurooppalaisen kirjallisuuden varhaisimmat teokset. Runoelmissa ihannoidaan menneisyyttä sankariaikana, ja niiden keskeisenä sisältönä on miehen maine. Muinaisten sankareiden urotöiden katsottiin antavan nuorisolle esikuvia, ja Iliasta ja Odysseiaa käytettiin hyväksi kasvatuksessa koko klassisen antiikin läpi. Kasvattajat katsoivat, että niiden päähenkilöiden elämässä ja toiminnassa toteutuvat ihmisen hyveet. Hyveitä olivat mm. rohkeus, neuvokkuus, ylpeys, alttius kostaa loukkaukset sekä omaa mahtavuutta korostava anteliaisuus ja vieraanvaraisuus. Sankaruutta oli ennen kaikkea se, että kykeni osoittautumaan paremmaksi kuin muut. Hyveiden perusteella voitiin ihmistä sanoa hyväksi ja hänen elämäänsä onnistuneeksi.

Ilias kertoo Troijan sodasta, johon kreikkalaiset joutuivat, kun Troijan kuninkaan poika Paris oli ryöstänyt Spartan kuninkaan kauniin vaimon Helenan. Kreikkalaiset valloittivat ja tuhosivat kostoretken jälkeen Troijan. Troijan sodan etevimpiä taistelijoita oli Ithakan kuningas Odysseus, jonka seikkailuista kotimatkalla Troijasta kertoo Iliaan jatko Odysseia. Vaikka runoelmien yksityiskohdat ovat tarua, niin itse Troijan sodalla saattaa olla historiallinen pohja. Saksalainen liikemies ja harrastaja-arkeologi Heinrich Schliemann uskoi tarujen todenperäisyyteen, ja vuonna 1870 hänen onnistui löytää kaivauksissa Vähästä-Aasiasta yhdeksän päällekkäistä kaupunkia, joista yksi ilmeisesti oli se Troija, josta Homeroksen runot kertovat.

Antiikin olympialaiset
ja Kreikkalaisten pääjumalat


Tieteellisen ajattelun synty


Jälkivaikutukseltaan Kreikan perinnön merkittävimpänä osana pidetään usein filosofiaa, jota kreikkalaiset alkoivat sittemmin kutsua "rakkaudeksi viisauteen". Filosofia kasvoi myyttien vanhasta maailmasta, mutta se käsitteli ikuisia kysymyksiä uudella tavalla. Filosofian synnyn yhteiskunnallisena taustana oli kreikkalaisten suuri siirtolaisuus. Ensimmäiset filosofit vaikuttivat 500-luvulla eKr. Vähän-Aasian rannikon kauppakaupungeissa, joissa kohtasivat erilaiset lännestä, Egyptistä ja itämailtta tulevat vaikutteet. Papiston valvonnan puuttuessa Joonian kreikkalaiset saattoivat myyttisten selitysten sijaan esittää luonnonilmiöille myös järkiperäisiä tulkintoja.

Kunnia filosofian synnystä ja yleensä tieteellisen ajattelun kehittymisestä on annettu Miletoksessa vaikuttaneille luonnonfilosofeille, jotka omaa fyysistä ympäristöään tarkkailemalla teki havaintoja ja pohti niiden merkitystä asettamalla itselleen kysymyksen: "Mitä kaikki olevainen on?"

Kreikkalaisen filosofian historian kirjoitti ensimmäisenä Aristoteles. Hän mainitsee Thaleen ensimmäiseksi filosofiksi, joka etsi olemassa olevan selittävää prinsiippiä. Thales piti vettä kaiken alkuperänä. Useat filosofit uskoivat, että maailma koostui maasta, ilmasta, tulesta ja vedestä tai kaiken liikkeelle panevasta voimasta, Äärettömästä olevaisesta. Virhetulkinnoistaan huolimatta luonnonfilosofit antoivat sysäyksen johdonmukaiselle totuuden etsinnälle.

400-luvulla eKr. kehittyi Ateenassa filosofian opettajien joukko, joita nimitettiin sofisteiksi. Sofistit sovelsivat filosofiaa politiikkaan ja kasvatukseen. He eivät uskoneet ehdottomiin totuuksiin, kuten oikeudenmukaisuuteen, sillä se oli heidän mielestään riippuvainen ihmisten tarpeista, ajasta, paikasta ja asiayhteydestä. Jotkut asettivat kaikki perinteiset arvot naurunalaisiksi.

Sofistien aikakauteen ajoittuu myös Sokrateen (n. 470-399 eKr.) toiminta. Sokratesta verrattiin joskus sofisteihin, joiden toimintaa hän kuitenkin halveksi. Sokrateelta ei ole säilynyt kirjoituksia, ja hänen toimintansa tunnetaan lähinnä Platonin kirjoitusten pohjalta. Sokrates kierteli Ateenan torilla ja lyöttäytyi keskusteluihin ihmisten kanssa. Hän pyrki osoittamaan, miten vähän ihmiset tietävät asioista, joita he pitivät varmoina. Sokrates korosti itse, ettei hän tiennyt juuri mitään niistä asioista, joista keskusteltiin. Hän osasi vain esittää pulmallisia kysymyksiä.

Sokrates uskoi, että oppi oikeasta ja väärästä rakentuu oikean tiedon varaan. Sokrateen mukaan ihmisen sisäinen ääni, daimonion, ilmoitti ihmiselle, milloin hän tekee väärin. Ateenan vallanpitäjät nousivat usein pilkalliseen sävyyn ajatuksiaan esittänyttä Sokratesta vastaan ja tuomitsivat hänet kuolemaan vieraiden jumalien palvonnasta ja nuorison villitsemisestä. Sokrates olisi voinut paeta, mutta daimonion sanoi hänelle, että se on väärin ja Ateenan lakien vastaista. Niinpä hän tyhjensi hänelle määrätyn myrkkymaljan.

Platon (n. 427-347 eKr.) oli Sokrateen oppilas. Hänen tuotantonsa on säilynyt. Se koostuu vuoropuheluista eli dialogeista. Niissä esiintyvät useimmat niistä ongelmista, joita eurooppalaisessa ajattelussa on pidetty pohtimisen arvoisena. Koko länsimaista filosofiaa onkin tämän johdosta sanottu vain reunahuomautuksiksi Platonin teoksiin. Platon kehitti ideaopin, jonka mukaan ainoastaan aistein havaitsematon ja näkymätön ideoiden maailma oli todellinen. Kuuluisa on Platonin luolavertaus. Hän vertaa ihmisiä luolan asukkaisiin, jotka näkevät varjoja luolan seinillä ja kuvittelevat niiden olevan todellisia. Platonin mielestä mekin luomme satunnaisista varjoista maailman.

Teoksessaan Valtio Platon esitti ihannevaltion mallin, mutta ei tarkoittanut sitä sellaisenaan toteutettavaksi, vaan pikemminkin teoreettiseksi välineeksi eräiden filosofisten ideoiden pohtimiseksi. Platon ei kannattanut demokratiaa, koska se soi ihmiselle liikaa vapauksia. Valtiossa hän korostaa, että ihmiset tuli sijoittaa tehtäviin, joihin he parhaiten sopivat. Hänen mielestään valtio on hyvä, kun sitä hallitsevat viisaimmat eli filosofit, jotka tietävät, mikä on hyväksi sekä heille itselleen, että tavallisille, tunteiden ja halujen hallitsemille ihmisille. Filosofien lisäksi valtiossa oli sotilaita, joiden tuli puolustaa sitä sekä työtä tekevä luokka, jonka tehtävä oli elättää valtiota. Platon yritti kokeilla ajatuksiaan käytännössä toimiessaan neuvonantajana Syrakusan hovissa, mutta menestys ei ollut hyvä.

Platon perusti Ateenan lähellä sijanneelle puistoalueelle filosofikoulun Akatemian, josta on tullut myöhempien korkeakoulujen esikuva. Platonin Akatemian kuuluisin oppilas oli Aristoteles (384-322 eKr.), joka on filosofeista vaikuttanut eniten länsimaisen tieteen kehitykseen. Aristoteleen mukaan havaintomaailmasta voi saada tietoa toisin kuin Platon oli väittänyt. Aristoteles kehitti menetelmän, jossa johtopäätökset luonnosta perustuivat huolellisiin havaintoihin.

Ateenaan perustamassaan omassa koulussaan Lykeionissa Aristoteles loi perustan lukuisille erityistieteille. Laajoja tutkimuksia tehtiin eläin- ja kasvitieteestä, runousopista ja kreikkalaisvaltioiden poliittisista oloista. Aristoteleen kestävimpiä saavutuksia ovat muodollisen logiikan perusteiden kehittäminen ja etiikkaa koskevissa teoksissa esitetty hyvän elämän malli.

Kreikkalainen historiankirjoitus


Teatterin synty


Kestäväksi kulttuurin ilmaisukeinoksi on muodostunut teatteri, joka kehittyi Kreikassa Dionysoksen palvontamenojen kuorolauluista ja tansseista, kun niihin liitettiin 500-luvulla eKr. kuoron ja näyttelijän dialogi eli vuoropuhelu. Kreikkalaiset suosivat ennen muuta tragediaa, murhenäytelmää. Näytökset etääntyivät alkuperäisistä uskonnollisista lähtökohdistaan. Aluksi niitä järjestettiin toreilla ja jumalien alttarien ympärillä, kunnes tilanahtauden vuoksi suuremmissa keskuksissa alettiin rakentaa ulkoteattereita. Aluksi rakennelmat olivat puisia, mutta 400-luvun alussa katsomo kehittyi pyöreäksi ja sen yhteyteen rakennettiin kiinteä näyttämötausta. Ensimmäinen varsinainen teatteri oli Ateenassa Akropoliin juurella Dionysoksen teatteri, johon mahtui parhaimmillaan 17 000 henkeä.

Aluksi näyttelijöitä oli vain yksi, mutta määrä kasvoi vähitellen kolmeen. Kaikki näyttelijät olivat miehiä, jotka esittivät myös naisten osia. Naamioilla erotettiin eri roolit.

Ajan kuuluisimmat näytelmäkirjailijat olivat tragedian mestarit Aiskhylos, Sofokles ja Euripides. Komediakirjailijoista tunnetuin oli Aristofanes.

Aiskyhyloksen (n. 525-456 eKr.) Oresteia -trilogia oli vakava, olemassaoloa pohdiskeleva korkeavireinen tragedian puhdaslajinen esimerkki, jossa kuvataan Troijan sodan aikaa. Aiskhyloksen murhenäytelmien päähenkilöt kärsivät siitä, että kamppailevat jumalten tahtoa vastaan. Kun ihminen alistuu jumalten tahtoon, hän voi saada rauhan.

Draamakirjailijoista oli omana aikanaan suosituin Sofokles (496-406 eKr.). Sofokleen sankareita ovat jaloja ihmisiä, jotka yrittävät taistella julmaa kohtaloa vastaan, mutta joutuvat väistämättömään tuhoon. Hänen tunnetuin näytelmänsä on Kuningas Oidipus. Se kertoo kuninkaanpojasta, josta oli ennustettu, että hän surmaisi isänsä ja avioituisi äitinsä kanssa. Kohtaloa vastaan oli turha taistella; se toteutui, vaikka päähenkilö yritti sitä välttää.

Euripides (480-406 eKr.) kirjoitti arkisista ihmisistä eikä ylevistä ihanteista. Hänen traagisissa näytelmissään sankaritkin ovat surkeita ja alhaisia, ja vanhat totuudet asetetaan kyseenalaisiksi. Omana aikanaan Euripides ei ollut kovin suosittu.

Aristofanes (n. 445-385 eKr.) suosi komediakirjailijoiden tapaan ajankohtaisia, usein poliittisia aiheita. Hänen huumorinsa oli hiukan rahvaanomaista ja suorasukaista, mikä takasi hänelle yleisön suosion. Aristofaneen näytelmät ovat keskeisiä tutkittaessa ateenalaisten arkielämää, vaikka hän komedian tapaan liioitteleekin.

Teatteriin liittyi läheisesti musiikki, jonka kasvattavaa vaikutusta, ethosta, pidettiin antiikin Kreikassa tärkeänä. Kreikkalaiset eivät tehneet musiikin, runouden ja tanssin välillä suurta eroa, ja teatterissa kuoro lauloi ja tanssi musiikin säestyksellä. Musiikki oli kreikkalaisille kaikkien elämänalojen läpi tukeva elementti, sillä jumalat olivat keksineet instrumentit, esimerkiksi Apollon kitharan ja lyran ja Dionysos auloksen ja lyömäsoittimet. Teoreettisen ajattelun musiikista kreikkalaiset kehittivät pitkälle ja antoivat lukuisia sanoja musiikkiterminologiaamme kuten harmonia, rytmi ja kromatiikka. Antiikin maailmassa painotettiin jatkuvasti musiikin kokonaisvaltaisuutta.

Antiikin musiikki


Antiikin kuvataide ja arkkitehtuuri


Antiikissa ei erotettu toisistaan taidetta ja muuta taitavuutta. Kreikan kielessa molempiin viitataan sanalla tekhne, josta on johdettu käsite tekniikka. Latinan kielessa käytettiin sanaa ars, joka on monissa nykykielissa vakiintunut tarkoittamaan taidetta.

Taiteilijan ammatti ei ollut arvostettu, koska ruumiillisen työn tekemistä ei pidetty antiikin aikana vapaalle miehelle sopivana. Kuuluisuutta ja rikkautta parhaat antiikin arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit sen sijaan saavuttivat.

Kreikkalainen taide sai paljon vaikutteita Egyptistä ja minolais-mykeneläisestä kulttuurista. Varhaisvuosina taide oli jäykkää, arvokasta ja massiivista. Huippuunsa kreikkalainen taide nousi klassisella kaudella 400-luvulla, jolloin se katkaisi orientaaliset siteensä ja kehittyi itsenäiseksi taiteeksi.

Kuvanveisto oli Kreikassa puhtaimmillaan ja parhaimmillaan 300-luvulla. Tämän ajan kuvanveisto on vaikuttanut hyvin paljon Euroopan taiteen kehitykseen. Myöhemmät jäljittelijät eivät ole kuitenkaan ottaneet huomioon, että Kreikassa kuvapatsaat maalattiin räikein värein ja silmiin asetettiin värillisiä kiviä.

Kreikkalaisten temppelit olivat jumalien asuntoja. Tavallinen kuolevainen sai ihailla niitä vain ulkopuolelta. Temppelinsä kreikkalaiset rakensivat myyttisesti tärkeille paikoille. Tärkeimpiä temppeleitä olivat Zeun temppeli Olympiassa, Apollonin temppeli Delfoissa ja 400-luvun tärkeimmän valtiomiehen Perikleen rakennuttama Parthenon Ateenan Akropolis-kukkulalla.

Temppelien rakennusaineena käytettiin ensin puuta, sitten kalkki- ja hiekkakiveä ja 500-luvulta alkaen marmoria. Arkkitehtuurin kolme päätyyliä erotetaan temppelien pylväsjärjestyksen perusteella. Ne ovat yksinkertainen doorilainen, siro joonialainen ja koristeellinen korinttilainen. Kreikkalaisen temppelirakennustaiteen vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin on ollut merkittävä. Renessanssin ja uusklassisen taiteen rakennuksiin arkkitehdit ovat lainanneet temppelien olennaisimmat piirteet.

Kreikan maalaustaide on säilynyt lähinnä maljakkojen koristeluissa. Ruukkujen, maljakoiden ja muiden saviastioiden valmistus ja kauppa olivat yksi Ateenan tärkeimpiä elinkeinoja. Ensin keramiikka koristeltiin geometrisin kuvioin ja 500-luvulta alkaen kuva-aihein. Aluksi majakoissa kuvattiin mytologisia ihmis- ja eläinhahamoja siluettikuvina. Myöhemmin aiheiksi tulivat ihmisten arkeen ja juhlaan liittyvät tapahtumat. Maljakkomaalaukset muodostavat tärkeän lähdeaineiston antiikin Kreikan jokapäiväisen elämän tutkimukselle.

Hellenismin aikana taiteen keräyksestä tuli ylimystön suosima harrastus, ja Roomassa taidekokoelmista tuli tasavallan ajan lopulla omistajansa statussymboli ja sivistyksen merkki. Runsaasti taidetta - ja myös taiteilijoita - kulkeutui Roomaan Kreikasta. Roomaan syntyi eräänlainen taidemaailma, joka koostui taiteilijoista, kauppiaista ja jopa väärentäjistä. Rooman taide omasui tyylinsä suurelta osin Kreikasta, vaikka myös etruskivaikutus oli aluksi huomattava.


Hellenistinen kulttuuri


Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri (356-323 eKr.) mullisti valtaistuimelle noustuaan helleenien ja Lähi-idän asukkaiden elämän. Hänen isänsä Filippos II oli yhdistänyt koko Manner-Kreikan valtansa alle. Aleksanteri nousi valtaistuimelle 20-vuotiaana isänsä murhan jälkeen. Aleksanteri ei ollut kiinnostunut filosofiasta, jota Aristoteles oli hänelle opettanut, vaan lähti valloituretkelle, ja loi 11 vuodessa Egyptistä Intiaan ulottuvan suurvallan. Aleksanteri kuoli 32-vuotiaana mahdollisesti alkoholismin ja sukupuolitautien nujertamana. Pian tämän jälkeen hänen valtakuntansa hajosi valtataistelujen seurauksena. Kulttuurihistorialliselta kannalta katsottuna merkittävintä oli Aleksanterin ajatus maailmanvaltakunnasta.

Aleksanteri oli omaksunut helleenien ja halusi levittää kreikkalaista sivistystä itään. Aleksanterin unelmassa yhtenäisestä maailmasta oli keskeistä "Euroopan ja Aasian" avioiliitto, jossa helleenit ja persialaiset olisivat olleet tasa-arvoisia ja lopulta sulautuneet yhteen. Aleksanteri Suuren unelma ei toteutunut, mutta kreikkalaisen kulttuurin leviämisestä Aasiaan ja Eyptiin syntyi kuitenkin uusi sekakulttuuri, hellenismi.

Hellenististen valtakuntien, joista suurimmat olivat Ptolemaiosten Egypti ja seleukidien Syyria, kulttuuri oli leimallisesti kaupunkikulttuuria, jossa vanha kreikkalainen käsitys laista vapaiden kansalaisten sopimuksena oli kadonnut ja absoluuttinen valta keskittyi kuninkaalle. Kuninkaiden hoveista tuli kulttuurielämän keskuksia ja hallitisijakultin hyväksyivät kaikki kansat juutalaisia lukuunottamatta. Taiteessa ja kirjallisuudessa pääsi vallalle barokkimainen makusuunta ja pienimuotoisen runouden suosinta. Suuri osa nykypäiviin säilyneestä antiikin taiteesta on peräisin juuri hellenistiseltä ajalta.

Kaupunkien kosmopoliittisessa elämässä itämaiset opit kohosivat filosofian rinnalle. Hellenistisessä maailmassa pidettiin yksilöllisyyttä ja yksityisyyttä yhteisöllisyyttä tärkeämpänä. Viisautta harjoitettiin enemmän mielenrauhan kuin tiedon vuoksi. Filosofian alalla Ateena säilytti johtavan asemansa koko hellenistisen ajan ja paljon sen jälkeenkin. Oppineita muutti muualta Ateenaan. Tärkeimmät uusista filosofisista koulukunnista olivat epikurolaisuus ja stoalaisuus.

Samokselta kotoisin ollut Epikuros (342-270 eKr.) opetti Ateenassa. Hänen mukaansa ihmisen tärkein tavoite oli saavuttaa hyvä ja onnellinen elämä. Epikuros opetti, että turhasta pelosta ja ahdistuksesta voi vapautua, kun tietää, millainen maailma on. Epikurolaisten mukaan onnellisuus koostui nautinnoista, joita kohtuudella käyttämällä ihminen saavutti sopusoinnun ja mielen tyyneyden.

Epikurolaisuuden kilpailijana oli kyproslaisen Zenonin (noin 350-264 eKr.) alkuunpanema stoalaisuus. Hän valitsi opetuspaikakseen Ateenan agoran pylväskäytävän, stoan, josta filosofinen suuntaus sai nimensä. Stoalaisuudessa tuli korostetuksi ajatus siitä, että maailma on yksi ja ainoa valtio, jossa ei ole mitään eroa kreikkalaisen ja barbaarin tai vapaan miehen ja orjan välillä. Zenonin mielestä kaikkien piti olla maailmankansalaisia, joiden onnin riippui universaalin järjen maanpäällisestä ilmentymästä, joka voi olla esimerkiksi oikeudenmukaisuutta ja viisautta toteuttava kuningas. Stoalaisten mielestä historiassa ei tapahtunut mitään sattumalta, koska kaikkialla läsnä oleva universaali järki määräsi sen kulun. Stoalaisuus raivasi tietä universaaliuskonnoille ja vaikutti roomalaisaikana mm. kristinuskon keskeisiin periaatteisiin.

Hellenistisenä aikana monet erityistieteet itsenäistyivät filosofiasta. Monet keksinnöt ja havainnot loivat pohjaa länsimaiselle tieteelliselle maailmankuvalle.

Aleksandrialainen Eukleides (n. 300 eKr.) kehitti matematiikkaa ja geometriaa. Hänen geometrisella järjestelmällään, jonka lähtökohtana on perusväite, ettei mitään voida näyttää toteen, on ollut merkittävä vaikutus logiikkaan ja tieteen menetelmiin näihin päiviin saakka.

Tähtitieteen suurin nimi oli samoslainen Aristarkhos (310-230 eKr.), joka esitti ensimmäisenä, että Maa kiertää sekä oman akselinsa että Auringon ympäri. Hänen teoriaansa ei hyväksytty kuitenkaan yleisesti, ja Aristarkhos sai syytteen jumalien rauhan rikkomisesta. Useimmat tutkijat pysyivät maakeskeisessä ajattelussa, ja Ptolemaioksen 100-luvun puolivälissä j Kr. hahmottama maakeskinen malli asetettiin kyseenalaiseksi vasta 1400-luvun lopulla.

Hellenististinen kaupunkikulttuuri oli pienen rikkaan yläluokan kulttuuria ja maaseudun väestö halusi muutoksia oloihinsa. Muutos oli tulossa lännestä päin, missä uusi suurvalta oli 200-luvulla kasvamassa. Hellenismin suurin merkitys on kulttuurin välittäjänä ja sulauttajana. Rooman imperiumin laajetessa tuli kreikkalaisesta helleenisestä sivistyksestä hellenistisessä asussaan myös roomalaisen maailmanvallan sivistystä.

Aleksandria


Roomasta tulee maailmanvalta


Varhaisesta Roomasta tunnetaan paljon enemmän taruja kuin luotettavaa historiallista tietoa. Rooman syntyhistoriassa näytteli Troija tärkeää osaa, sillä Troijan kuninkaan poika Aeneas pakeni Vähästä-Aasiasta ja perusti Tyrrhenan meren rannikolle Alba Longan kaupungin. Tarun mukaan hänen jälkeläisensä Romulus ja Remus perustivat itse Rooman kaupungin 753 eKr., mistä ajankohdasta roomalaiset johtivat ajanlaskunsa. Rooma on saanut nimensä Romuluksesta, joka murhaamalla veljensä sai kaiken vallan itselleen ja toimi Rooman ensimmäisenä kuninkaana. 500-luvulla eKr. Rooma oli todennäköisesti jonkin aikaa etruskien hallinnassa.

Roomasta tuli 509 eKr. tasavalta. Sen johdossa oli senaatti, jonka jäseniksi pääsivät aluksi vain rikkaiden maanomistajasukujen päämiehet eli patriisit. Ulkopuolelle jääneitä kansalaisia kutsuttiin plebeijeiksi. 400- ja 300-luvuilla käytiin kovia sisäisiä poliittisia taisteluita patriisien ja plebeijien välillä. Vähitellen tapahtui kuitenkin tasoittumista jälkimmäisten eduksi.

Alistettuaan ensin valtaansa Italian ja Sisilian roomalaiset ryhtyivät valloitussotiin saadakseen koko Välimeren piirin hallintaansa. Rooman kehityksessä kohti maailmanvaltaa olivat merkittäviä kolme sotaa Karthagoa vastaan 200- ja 100-luvulla (puunilaissodat). Toisen puunilaissodan aikana Rooma oli vähällä joutua vastustajansa (Hannibal) tuhoamaksi, mutta onnistui lopulta voittamaan kilpailijansa. Karthago murskattiin ja Rooma saavutti pian läntisen Välimeren herruuden. 100-luvun eKr. he valtasivat koko Kreikan. Roomalaiset käyttivät sotaväen lisäksi hyväkseen propagandaa ja diplomatiaa. He esiintyivät Kreikan "vapauttajina".

Gaius Julius Caesarin (100-44 eKr.) aikana Rooma laajeni Galliassa ja Pohjois-Afrikassa. Sodat ja epäoikeudenmukaiset omistusolot olivat tehneet Rooman yhteiskunnasta epävakaan. Caesar vakiinnutti voimakkain ottein valtakunnan hallinnon ja yhteiskuntaelämän, mutta tasavallan kannattajat vastustivat voimakkaasti uutta kehitystä ja murhasivat diktaattoriksi nousseen Caesarin.

Seuraajista mahtavimmaksi osoittautui Caesarin ottopoika ja perijä Octavianus, myöhempi keisari Augustus (63 eKr.-14 jKr.). Hän lujitti Rooman imperiumin voimakkaaksi valtakunnaksi, jonka taloudellinen ja poliittinen mahti oli Välimeren piirissä kiistaton. Rooma jatkoi vielä Augustuksen jälkeen laajentumista, joskin varsinainen valloitussotien kausi päättyi. Alkoi yli 200 vuotta kestänyt pax Romana, rauhan aika, jolloin roomalainen kulttuuri nousi suurimpaan kukoistukseensa ja sotia käytiin vain rajaseuduilla.

Etruskit


Kaikki tiet vievät Roomaan


Rooma kasvoi parissasadassa vuodessa pienestä vähäpätöisestä kylästä maailmankaupungiksi, jonka väkiluku oli suurimmillaan 200-luvun lopulla 1,2 miljoonaa. Rooman valtakunnan tuhouduttua kaupungin väkiluku laski 100 000:een.

Roomasta tuli mahtava marmorinen keisarin kaupunki etenkin keisari Augustuksen hallintokaudella. Forum Romanumista tuli Rooman julkisen ja uskonnollisen elämän keskus senaatintaloineen, käräjänpaikkoineen, tuomiostuimineen ja temppeleineen. Roomassa oli myös muita forumeita (toreja), kuten kalatori ja vihannestori. Forum Romanumin pohjoispuolelta on kaivettu pääosin esiin keisariajan torit, ns. keisariforumit, jotka muodostavat ainoalaatuisen monumentaalisen vyöhykkeen Rooman sydämessä. Rooman tunnetuinta katua, Via Sacraa Forum Romanumilla, kulkivat triumfit Capitolium-kukkulalle. Riemukaarista ovat säilyneet vain Septimius Severuksen ja Tituksen riemukaaret. Via Sacran eteläpäässä sijaitsee antiikin ajan suurin amfiteatteri Colosseum, ja kadun varrella on mm. Vestan neitsyeiden temppeli. Muita antiikin Rooman merkittäviä rakennuksia ovat vanhin ja suurin kilpa-ajorata, Circus Maximus, jossa oli tilat noin 250 000 katsojalle, sekä kaikille jumalille alunperin pyhitetty kupolikattoinen pyöreä temppeli, Pantheon, joka nykyisin on kristillinen kirkko ja kansainvälinen hautauspaikka.

Rooma oli äärimmäisyyksien kaupunki. Se oli valtakunnan suurin kulutuskeskus ja sen kautta kulkivat tavaravirrat muualle Italiaan. Vapaista kansalaisista valtaosa eli köyhyysrajan tuntumassa tai suoraan julkisen tuen turvin. Varakkaiden tuhlailulla ja huvituksilla ei sen sijaan näyttänyt olevan mitään rajaa.

Useimmat roomalaiset asuivat ahtaissa viisi- tai kuusikerroksisissa vuokrakasarmeissa (insula). Ne oli muurattu tiilestä, mutta rakennusten välipohjat tehtiin puusta. Vuokrakasarmien asukkaiden asunnoissa oli jokunen pöytä, penkkisänky sekä lipasto arvoesineitä varten. Huoneita lämmitettiin kynttilöillä tai öljylampuilla, jotka samalla toimivat valaisimina. Ruoka keitettiin tai grillattiin avotulella. Köyhät roomalaiset joutuivat tyytymään syömään leipää ja velliä. Ruokavalioon kuului varallisuuden mukaan myös sipulikasveja, kaloja, makkaroita, kananmunia ja erilaisia hedelmiä.

Ylhäisöllä ja varakkaille kauppiailla oli omat yksittäisasunnot (domus). Niissä oli vastaanottohuone (atrium), työhuoneet, ruokailutila, makuuhuoneet sekä sisäpiha tai puutarha. Omistaja vuokrasi usein kadunpuoleiset osat liiketiloiksi. Asuntojen seinät koristeltiin maalauksin ja lattiat mosaiikein. Keisariajalla käytössä oli jo lasi-ikkunat. Keramiikka syrjäytti pöydistä kupari- ja pronssiastiat.

Rooman kadut olivat vain viiden metrin levyisiä. Niillä sai ajaa vaunuilla vain juhlapäivinä. Kadut lakaistiin ja pestiin yöllä.

Vedensaannin turvaamiseksi kaupunkeihin rakennettiin vesijohdot (akveduktit). Niiden rakentamisessa roomalaiset osoittivat vanhan ajan historiassa ylittämätöntä insinööritaitoa. Ensimmäinen niistä vedettiin pääkaupunkiin vuonna 312 eKr. Kaikki kaupunkilaiset saivat hakea lähes joka risteykseen sijoitetuista altaista vettä. Roomalaisten arvioidaan kuluttaneen päivässä 1 000-1 400 litraa vettä henkeä kohden. Vesijohtoverkoston rinnalla pääkaupunkiin rakennettiin vähitellen pääviemäriverkosto Cloaca Maxima.

Roomalaiset rakensivat Eurooppaan erinomaisen tieverkoston, joka kuitenkin joutui rempalleen Rooman valtakunnan kukistumisen jälkeen. Roomalaiset paaluttivat teiden perustat, paalujen päälle ladottiin useita kivikerroksia ja lopulta ne päällystettiin kivilaatoilla. Joet ja rotkot ylitettiin holvisilloin. Teistä tunnetuin oli Roomasta Napolin lähelle vievä Via Appia. Roomalaisten rakennustaitoon tuomat uutuudet olivat holvikaaren ja sementin käyttö, jotka he olivat ehkä oppineet etruskeilta.

Valloitetuille alueille perustettiin siirtokuntia eli colonioita. Ne perustettiin kaupungeiksi, joihin asettui asumaan sotaveteraaneja, käsityöläisiä, kauppiaita ja paikallisia maanomistajia. Jokaiseen kaupunkiin rakennettiin roomalaisen kaupunkielämän vaatimat julkiset rakennukset: temppeli, curia kaupunginneuvoston kokouksia varten, kylpylä, teatteri, toisinaan jopa amfiteatteri ja vesijohto. Rooman keisarikunnan aikana kaupungistuminen oli levinnyt laajalle. Monet myöhemmät suurkaupungit ovat roomalaisten perustamia, esim. Pariisi, Lontoo, Köln, Basel, Wien, Budapest.

Leipää ja sirkushuveja


Rooman kirjallisuus


Roomalainen kirjallisuus omaksui lajinsa, runomittansa ja esikuvansa Kreikasta. Kreikkalaisia draamoja käännettiin latinaksi. Vähitellen alkoi syntyä myös oma latinankielinen tragedia ja komedia. Puhtaasti roomalainen runouden muoto on satiiri, joka alunperin tarkoitti ajankohtaista aihetta käsittelevää realistista runopakinaa, ei ivallista kirjoitelmaa niin kuin myöhemmin.

Tasavallan ajan lopun merkittävimmät kirjailijat olivat Catullus ja Cicero. Catullus (n. 84-54 eKr.) kirjoitti lemmenlyriikkaa, pilkkarunoja ja myyttiaiheisia pienoiseepoksia. Cicero (106-43 eKr.) tunnetaan eurooppalaisen humanismin aatteellisena isänä. Häneltä on säilynyt laaja kokoelma filosofisia tutkielmiä, oikeuspuheita ja kirjeitä. Myös valtiomies Caesar oli merkittävä kirjailijana. Historiateoksissaan (Gallian sota, Kansalaissota) hän luo erehdyttävän objektiiviselta vaikuttavan kokonaiskuvan omista sotasaavutuksistaan. Itsestään hän käyttää kolmatta persoonaa, ei minämuotoa.

Augustuksen aika oli roomalaisen kirjallisuuden huippuaikaa, kultakautta. Keisari itse ja monet muut mahtimiehet rahoittivat avokätisesti kirjailijoita. Rooman kansalliseepoksen aseman sai Vergiliuksen (70-19 eKr.) teos Aeneas, joka kertoo troijalaisen sankarin Aeneaan pakomatkasta länteen ja Rooman perustamiseen huipentuvista seikkailuista Italiassa. Runoilija Horatius (65-8 eKr.) korosti mukavaa elämää ja mielenrauhaa, jonka ihminen saavutti pyrkimällä tasapainoon itsensä kanssa. Onnea hän etsi rauhallisesta maalaiselämästä Rooman ulkopuolella olevasta huvilastaan. Historioitsija Titus Livius (59eKr.-17 jKr.) kirjoitti Augustuksen ylistykseksi Rooman historiasta kaupungin perustamisesta alkaneen laajan teoksen, jolla hän pyrki ennen kaikkea kasvatuksellisiin tavoitteisiin. Vergilius, Horatius ja Titus Livius tukivat ja korostivat Augustuksen valta-asemaa. Sen sijaan Ovidius (43 eKr.-17 jKr.) ei ihannoinut valtiollista elämää, vaan kuvasi sitä ivaten ja joskus ilkeillen. Hän joutui Augustuksen epäsuosioon ja karkoitetuksi Mustan meren rannikolle, missä hän myöhemmin kuoli.

Toinen merkittävä nousukausi, jota kutsutaan hopeakaudeksi, virisi myöhempien keisarien aikana. Tämän kauden tunnetuimmat proosakirjailijat ovat Seneca, Petronius ja Tacitus. Seneca (n. 5 eKr.-65 jKr.) esittelee esseissään ja dialogeissaan stoalaista käytännön filosofiaa viljellen aforistista tyyliä ja kärjistäen ajatuskulkunsa mieleenpainuviksi paradokseiski. Proosan lisäksi Seneca sepitti tragedioita. Seneca pääsi Roomassa lähelle hovipiirejä ja hänet kutsuttiin Neron opettajaksi; myöhemmin hänestä tuli keisarin neuvonantaja ja ministeri. Seneca joutui tekemään itsemurhan, kun hänet sotkettiin vanhoilla päivillä salaliittoon. Myös Petronius (n. 20-66 jKr.) joutui tekemään itsemurhan sotkeuduttuaan samaan salaliittoon kuin Seneca. Petronius kuului Neron hovipiiriin eräänlaisena makutuomarina. Hänet tunnetaan satiirista Trimalkion pidot. Rooman suurimpia historioitsijoita ja proosakirjailijoita on Tacitus (n. 55-117), joka tunnetaan parhaiten teoksesta Germania, joka kuvaa Rooman pohjoispuolisten luonnonkansojen oloja ja heimojen erityispiirteitä.


Roomalainen laki


Rooman suurimpana saavutuksena pidetään lakia, sillä länsimaisen oikeuskäytännön perustana on ollut roomalainen oikeus. Tasavallan varhaisimpina aikoina lainkäyttö oli pappien käsissä. Pientilalliset, plebeijit, vaativat kirjoitettuja lakeja, koska varakkaat suurtilalliset, patriisit, tuomitsivat omiensa eduksi. Noin vuonna 450 eKr. lait koottiin pronssitauluihin, ns. XII taulun laeiksi, jotka asetettiin kaikkien luettavaksi Rooman hallintokukkulalle Capitoliumille. Vuosittain valittiin praetor tulkitsemaan senaatin antamia ja kansankokouksen hyväksymiä lakeja. Preettorit antoivat myös asetuksia, ediktejä.

Aluksi lait koskivat vain Rooman kansalaisia, minkä takia niitä kutsutaan nimellä ius civile, kansalaisia koskeva siviilioikeus. Kun Rooman valtakuntaan liitettiin uusia, tavoiltaan erilaisia kansoja, ja roomalaiset sotilaskuvernöörit ja maaherrat joutuivat soveltamaan roomalaisia lakeja provinsseissaan, kehittyi ius civilen rinnalle muukalaisia sekä näiden ja roomalaisten suhteita koskeva kansojen oikeus, ius gentium. Muodoiltaan se oli vapaampi kuin vanha ius civile. Lakien soveltamisessa tarvittiin erillistä oikeusoppineiden ammattikuntaa ja näin asianajajat ja oikeusoppineet saivat merkittävän aseman. Kansojen oikeuden ja siviilioikeuden sulauduttua yhteen muuttui aikaisempi ankara oikeudenkäyttö lempeämmäksi.

Keisariajalla korkeimman tuomarin tehtävät keskittyivät keisarille, joka sai myös oikeuden antaa ei vain ediktejä, vaan myös tulkintoja laeista. Hallitsijan asema perustui tähän oikeudelliseen valtaan, mutta myös hänen tehtäviinsä ylipappina ja armeijan ylipäällikkönä (imperator). Laki alettiin nähdä yhä enemmän filosofisena ja jumalallisena ilmiönä, joka oli ajaton.

Lakien ja oikeustieteen kehittymisestä huolimatta valtakunnan lait saatiin koottua yhtenäiseksi kokoelmaksi vasta myöhäisellä keisariajalla. Hankkeen toteutti lopullisesti 530-luvulla Itä-Rooman keisari Justinianus. Hänen aloitteestaan julkaistiin kuuluisa Corpus Iuris Civilis, johon oli koottu vuosisatojen kuluessa säädetyt lait. Tästä kokoelmasta tuli eurooppalaisen oikeudenkäytön perusta.


Kristinuskon voitto


Vanhat roomalaiset uskoivat kaikilla luonnon ja elämän ilmiöillä olevan oman jumaluutensa. Henkien uskottiin asuvan puroissa, vuorilla ja pelloilla. Erityisen merkittävä oli Roomaa halkovan Tiberjoen henki. Suojelushenget varjelivat kotia, jos sen isä lepytteli niitä uhrein suvulleen suopeiksi. Jumalat suojelivat myös juhlia ja muita yhteisiä tapahtumia. Kun Rooman poliittinen järjestelmä kehittyi, monet alun perin perheeseen liittyneet kultit saivat valtiollisen merkityksen. Kulttiseremonioita hoitivat papit, jotka samalla olivat virkamiehiä. Pappien virat olivat Roomassa poliittisia virkoja. Tältä osin roomalainen uskonto poikkesi selvästi kreikkalaisesta. Muuten roomalainen uskonto sai paljon vaikutteita Kreikasta. Roomalaiset sovittivat olymposlaiset jumalat omiinsa.

Kiinnostus vanharoomalaiseen uskontoon väheni tasavallan loppuaikoina, ja kulteilla oli lähinnä poliittista merkitystä. Kun Augustus nousi yksinvaltiaaksi, hän halusi palauttaa kultit takaisin kunniaan. Hän palautti pappiskollegiot täysilukuisiksi, korjautti rappeutuneet temppelit ja perusti uusia kultteja. Sekä Caesar että Augustus palvelivat ylipappeina. Viran nimestä (pontifex maximus) tuli keskiajalla katolisen kirkon paavia merkitsevä arvonimi. Augustuksen toiminnan seurauksena alettiin perustaa temppeleitä Roomalle ja vähitellen myös Augustukselle. Käsitys keisarista jumalana lähti liikkeelle Rooman valtakunnan itäisistä osista, mutta juurtui hitaasti itse Roomaan.

Valtion virallisen kultin ohella levisi lukuisia yleensä itäistä alkuperää olevia kultteja roomalaisten keskuuteen ja provinsseissa pidettiin yllä vanhoja uskontoja. Erilaiset uskonnolliset virtaukset saivat jalansijaa väestön keskuudessa etenkin epävakaina aikoina, kun ihmiset olivat epätietoisia tulevasta ja huolissaan olemassaolostaan. Erityisesti persialaista alkuperää oleva mithralaisuus saavutti suosiota armeijan piirissä. Mithralaisuus oli ennenkaikkea miesten uskonto, missä vapahtajahahmo Mithra ja hänen kulttinsa olivat keskeisiä. Muita suosittuja uskontoja olivat egyptiläinen Isiksen kultti ja auringonpalvonta, josta yritettiin jopa saada koko valtakunnan virallinen uskonto.

Kristinusko oli yksi uusista uskonnoista. Se oli mithralaisuuden kilpailija, jota pidettiin pitkään juutalaisuuden yhtenä lahkona ja jota eräät keisarit yrittivät tukahduttaa kielloilla ja vainoilla. Ne eivät kuitenkaan tehonneet, vaan niin köyhä kansa kuin naiset kuuntelivat mielellään kristinuskon sanomaa lähimmäisenrakkaudesta ja uskosta tulevaan elämään. Neljännelle vuosisadalle tultaessa kristittyjen määrä oli jo niin suuri, että poliittisten syiden nojalla kristinuskosta tuli laillinen keisari Konstantinuksen valtakaudella vuonna 313. Ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 hyväksyttiin Nikean uskontunnustus.Vuonna 380 Theodosius tunnusti kristinuskon Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi, ja vuonna 391 kiellettiin Roomassa kaikki muut uskonnot ja niiden harjoittaminen

Kristittyjen seurakuntien leviäminen tapahtui kaupunkien kautta. Kristinuskon kaupunkihenkisyys ilmeni sanassa pakana (lat. paganus = maalainen). Vähitellen seurakuntien kokoushuoneet muuttuivat kirkoiksi, joiden yhteydessa niitä johtaneet piispat asuivat ja hoitivat myös kristillisen armeliaisuusopin mukaista köyhien ja sairaiden hoitoa sekä kristinopin opetusta. Vähitellen piispojen yhteiskunnallinen merkitys alkoi kasvaa, ja suurten keskusten piispoista tuli metropoliittoja. Rooman piispa piti itseään apostoli Paavalin seuraajana. Hänestä alettiin käyttää nimitystä paavi, ja hän alkoi vaatia itselleen johtoasemaa koko kirkossa.

Kristinuskon leviämisvaiheessa myös naiset osallistuivat aktiivisesti seurakuntaelämään. 300-luvulle tultaessa heitä alettiin sulkea seurakunnallisten toimien ulkopuolelle.


Rooman keisarikunnan rappio


Rooman keisarikunnan rauhan aikaa ja kukoistuskautta oli 100-luku, jolloin hellenistinen kaupunkikulttuuri saavutti suurimman laajuutensa ja kukoistuksensa Arabiasta Britanniaan ulottuvalla alueella. Kukoistuskautta seurasi vuonna 235 alkanut sotilasväkivallan kausi. Valtio natisi liitoksistaan, kun armeijat huusivat keisareiksi upseereita, sitten tappoivat heidät ja valitsivat seuraajan. Usein Roomalla oli monta keisaria yhtä aikaa imperiumin eri alueilla. Keisarikunnan alueelle alkoi tunkeutua rajojen valvonnan heikentyessä varsinkin pohjoisesta ja idästä ryösteleviä maahanhyökkääjiä. Poliittiinen kriisi heijasti pahentuvia ongelmia koko keisarikunnan rakenteessa.

100-luvun puolivälissä levinnyt ruttoepidemia pakotti valtion korottaman veroja. 200-luvun alussa valtio alkoi huonontaa rahojen metallipitoisuutta ja inflaation ryöstäytyi valloilleen. Kaupunkien keskiluokka köyhtyi. Taloudellisen kriisin johdosta valtiontalous uusittiin voimakkaan keisarin Diocletianuksen (284-305) toimesta. Hän loi byrokraattisen valtionhallinnon huolehtimaan asioista. Diocletianus määräsi hinta- ja palkkasulun ja määräsi ihmiset pakollisiin ammattikuntiin. Hänen toimensa eivät onnistuneet kunnolla, sillä salakuljetus, mustan pörssin kauppa ja korruptio ilmestyivät heti kuvaan. Diocletianuksen rahauudistus sen sijaan onnistui, kun otettiin käyttöön kultaraha, josta tuli tuhanneksi vuodeksi eurooppalaisen rahajärjestelmän perusta.

Myöhäisellä keisariajalla väestönkehitys kääntyi laskevaksi kaikissa yhteiskuntaluokissa, viljelty pinta-ala väheni, kulkutaudit lisääntyivät ja elintaso laski kaupungeissa. Keisarien oli turvauduttava palkka-armeijoihin, koska armeija tarvitsi yhä enemmän sotilaita rajojen turvaamiseksi. Yhteiskunnalliset ongelmat yritettiin ratkaista luomalla staattinen, liikkumaton yhteiskunta, jossa vallitsi totalitaarisen valtion ilmapiiri. Diocletianus perusti esimerkiksi salaisen poliisin valvomaan ihmisten mielipiteitä.

Konstantinus Suuri (312-332) siirsi pääkaupungin Bosborin salmen rannalle perustamaansa Konstantinopoliin, koska idän vanhan hellenistisen sivistyksen merkityksen uusiutumisen myötä painopiste oli siirtynyt itään. Valtakunnan rajaseuduilla käytiin taisteluita germaanikansoja ja Persian sassanidien valtakuntaa vastaan. Rajaseutujen hallintokoneisto ja armeija olivat monikansallisia, mikä vähensi Italian merkitystä ja korosti reuna-alueita keisarikunnassa. Rajaseutujen legioonien komentajat pyrkivät ajamaan omaa politiikkaansa keskushallituksen heikentyessä ja keisarillisen vallan jakautuessa välillä useiden kilpailijoiden kesken. 300-luvulla Rooman yhtenäisyyttä pidettiin yllä raskaalla hallinnolla ja turvallisuuspolitiikalla. Jatkuvat rajasodat imivät varoja ja keisarikunnan ydinalueilla valta liukui suurmaanomistajien käsiin.

Myös ekologiset tekijät vaikuttivat imperiumin köyhtymiseen ja heikkenemiseen. Jatkuva metsien hakkuu Välimeren maissa aiheutti eroosiota, viljellyn pinta-alan vähenemistä ja ilmastonmuutoksia. Epidemiat lisääntyivät ja elinolosuhteet vaikeutuivat.

Rooman keisarikunnan rappiosta kertovat myös lukuisat erilaiset uskonnolliset ja filosofiset virtaukset, jotka levisivät ihmisten ollessa epätietoisia tulevaisuudesta ja huolissaan olemassaolostaan.

Keisarikunta jakaantui lopullisesti kahtia vuonna 395 kreikankielisen idän ja latinankielisen lännen kasvavien erojen vuoksi. Länsi-Rooman keisarikunta jatkoi olemassaoloaan vielä 80 vuotta pääkaupunkinaan Ravenna, jossa heikot keisarit asuivat.

Germaanikansat tunkeutuivat kaikkialle valtakuntaan. Kansainvaellusten seurauksena läntisiin provinsseihin asettui frankkeja, gootteja, vandaaleja, alemanneja ja burgundeja. Lisäksi 400-luvulla vyöryi Eurooppaan Aasian aroilta lähtenyt villi ratsastajakansa hunnit, joita vastaan keisarikunta taisteli yhdessä germaanien kanssa. Kansainvaellusten taustalla oli väestöpaine Keski-Euroopassa sekä Rooman valtakunnan rikkauksien houkutus. Itägootit valtasivat Italian. 500-luvulla Itä-Rooman keisari aloitti goottisodat Italian takaisinvaltaamiseksi ja seurauksena oli Italian maaseudun ja itse Rooman lopullinen raunoituminen. Roomasta tuli yli puoleksi vuosituhanneksi pieni, raunioiden täyttämä maaseutukaupunki.

Rooman piispa alkoi vaatia itselleen ensimmäistä sijaa piispojen joukossa ja paaviuden synnyn myötä Rooma jäi henkiin aatteellisesti. Paavit omaksuivat Rooman keisarien arvomerkit, joita nykyinenkin paavi kantaa.

Rooman keisariuden periaate jatkui Konstantinopolissa vuoteen 1453. Läntisessä Euroopassa syntyi vuosisatojen mittaan yhä useita keisarikuntia, jotka julistivat seuraavansa Rooman imperiumia. Ajatus kansallisten valtioiden yläpuolella olevasta keisariudesta ja valtiollisesta yhteydestä on edelleen elossa, kun Euroopan Unionista ollaan tekemässä liittovaltiota.

©Internetix/Heikki Myyryläinen