Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Antiikin musiikki


Musiikki-termin alkuperäinen merkitys


Sanana musiikki on johdatettavissa kreikan ilmaisusta musiki tekhne, 'muusinen taito', joka käsitti runotarten innoittamat taiteet: säveltaiteen, runouden ja tanssin. Sana ja sävel kuuluivat siis monilla runouden alueilla kiinteästi yhteen. Musiikin, runouden ja tanssin muodostama kokonaisuus on usein eräänlaista yhteistaidetta, joka on kaukainen vastine nykyaikaiselle multimediataiteelle.

Runouden ja musiikin yhteenkuuluvuudesta voidaan mainita, että esimerkiksi Aristoteles ei esittele Runousopissaan lainkaan lyriikkaa, koska luki sen kuuluvaksi musiikkiin. Musiikki käsitettiin siis antiikin aikana paljon laajempana asiana kuin nykyisin.


Musiikin merkitys antiikin Kreikassa


Antiikin Kreikan filosofisista ja teoreettisista kirjoituksista selviää, että musiikki oli tärkeällä sijalla uskonnollisissa menoissa, ja lisäksi sillä katsottiin olevan suuri eettinen, kasvatuksellinen, jopa lääketieteellinen merkitys. Kansalaiskasvatuksessa musiikki oli keskeinen tekijä, koska sen uskottiin vaikuttavan voimakkaasti ihmisen luonteeseen.

Hyvin merkittävää oli eetosopin luominen. Sillä pyrittiin kirkkauteen, psykologiseen syvyyteen ja musiikin siveellisen vaikutuksen nauttiman arvostuksen kohottamiseen. Eetos (kreikk. ethos = tapa, luonne) tarkoitti sitä poliittista ja uskonnollista merkitystä, jonka musiikki sai antiikin Kreikassa sekä kokonaisuutena että teoreettisina ja teknisinä yksityiskohtina. Pohjimmiltaan eetosoppi perustuu itämaiseen musiikkimagiaan ja kosmologiaan, mutta Damon (5. vuosisadalla eKr.), Platon (427-347 eKr.) ja Aristoteles (384-322 eKr.) kehittivät sen opiksi musiikin elementtien vaikutuksesta sielunliikkeisiin. Aristoteleen oppilas Theofrastos (n. 372-287 eKr.) teki siitä lääketieteellisen terveysopin, jonka myös musiikinteoreetikko Aristoksenos (s. n. 370 eKr.) omaksui.

Damon, jota pidetään ns. ethos-teorian luojana oli sitä mieltä, että musiikilla on suora vaikutus ihmisen sieluun. Luonteestaan riippuen musiikki joko kasvattaa tai turmelee hyveitä.

Musiikilla oli siis erittäin tärkeä sija kreikkalaisen nuorison kasvatuksessa. Aktiivinen musiikinharrastus kuului siihen yhtä oleellisena kuin aktiivinen ruumiinharjoitus. Iliaan ja Odysseuksen kirjoittajana pidetty sokea runoilija Homeros, joka perimätiedon mukaan eli 700-luvulla eKr., on esittänyt kuvauksen Akhilleuksesta, joka pysytellessään taistelusta erossa kulutti aikaansa teltassa laulamalla lyyransa säestyksellä.

Musiikilla oli tärkeä merkitys myös erilaisissa palvontamenoissa ja monien ruhtnaiden hoveissa. Kreikkalaisen kansallisvaltion vakiinnutettua asemansa ja pienten kuningaskuntien muututtua tasavalloiksi musiikki sai näkyvämmän aseman suurissa kansallisissa juhlakisoissa (agónes), joita järjestettiin eri jumalien kunniaksi. Kilpailulajeina olivat eri urheilulajit, runous, musiikki ja tanssi. Tunnetuimmat olivat Olympian, Pythian (Delfoi) ja Isthmoksen (Korintti) kisat. Ateenan tärkein juhla oli Panathenaia-juhla, jota vietettiin Ateenan kaupungin sekä taiteen, tieteen ja käsityöläisten suojelijan, viisauden jumalattaren Athenen kunniaksi joka 4. vuosi. Myös luonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden jumalan Dionysoksen kunniaksi vietetyissä Dionysia-juhlissa musiikki oli näkyvästi esillä.

Kreikan klassisena aikana nuorille opetettiin laulua ja lyyransoittoa. Kansalaisten yleistaso musiikin alalla oli korkea, ja esimerkiksi draamanäytännöissä kuoron jäsenet olivat tavallisia kansalaisia. Ammattilaisille uskottiin vaativammat tehtävät.

Klassinen tyyli joutui melkein unohduksiin 4. vuosisadalla, jolloin ohimenevään maineeseen kohosivat uuden tyylin säveltäjät, kuten Timotheos (n. 450-360), jonka virtuoosimainen instrumentalismi hukutti alleen runotekstin. Esimerkiksi konservatiivisesti asennoitunut Platon, joka piti musiikkia tärkeänä osatekijänä totalitaarisen valtion rakenteessa, tuomitsi aikakautensa nykymusiikin jyrkin sanoin myöhäiskauden teoksessaan Lait.

Klassisen kauden jälkeen musiikki jäi viihteen tasolle ja huonoimmillaan merkityksettömäksi taustamusiikiksi. Roomassa aktiivista musiikin harjoittamista pidettiin vapaalle miehelle sopimattomana, ja muusikon sosiaalinen arvostus oli alhainen.

Musiikki oli Kreikan klassisella kaudella eräänlainen universaalitaide, jolla oli lujat siteet ihmisen näkemykseen koko maailmankaikkeudesta, filosofiaan, valtiolliseen ajatteluun, matematiikkaan, uskontoon, näyttämötaiteeseen, eettiseen kasvatukseen, rakkauteen ja sotaan. Sellaista asemaa musiikki ei enää myöhemmin ole yhteiskunnassa saavuttanut.


Antiikin Kreikan musiikinteoria


Monet antiikin musiikissa esiintyvät katsantokannat eivät ole läheskään aina kreikkalaisten itsensä luomia, vaan ne ovat saaneet jo varhain vaikutteita monista vieraista maista, kuten Traakiasta, Fryygiasta, Kreetalta, Vähä-Aasiasta ja Egyptistä. Se sai vaikutteita jopa Babyloniasta ja Assyriasta ennen ns. doorilaisvaellusta (n. 1100 eKr.). Etenkin fryygialaisen ja lyydialaisen musiikin vaikutusta kreikkalaiseen pidetään voimakkaana.

Antiikin ajan kirjallisuus antaa hyvän yleiskäsityksen mietiskelevästä filosofisesta musiikinteoriasta ja moralisoivasta eetosopista, mutta käytännön musisoinnista ei sen perusteella saada paljon tietoa. Erilaiset asteikkojärjestelmät, viritystavat ja intervallisuhteet selviävät sen sijaan melko tyhjentävästi. Antiikin Kreikasta on periytynyt lukuisia sanoja musiikkiterminologiaamme, kuten harmonia, rytmi ja kromatiikka.

500-luvulla eKr. syntyi Etelä-Italiassa filosofinen suunta, jonka perustaja Pythagoras (n. 570-500 eKr.) oli tullut Samos-saarelta. Pythagoralaisen filosofian keskeinen ajatus oli, että kosmoksen järjestys voidaan palauttaa lukusuhteisiin. Pythagoralaiset keksivät, että musiikin intervallit riippuvat soivan kielen pituudesta. Musiikki-instrumentteja kokeilemalla he havaitsivat, että tavallisimpia harmonisia sävellajeja vastaavat lukusuhteet 2 : 1 (oktaavi), 3 : 2 (kvintti) ja 4 : 3 (kvartti); koska 1 + 2 + 3 + 4 = 10 ja koska Kreikassa käytettiin kymmenlukujärjestelmää, he luulivat näkevänsä tässä esimerkin lukujen yleispätevyydesti rakentuvasta ja harmonisoivasta voimasta.

Huomattavin antiikin musiikinteoreetikko oli Aristoksenos, jolta säilyneestä teoksesta Armonika stoikheia eli Harmonian alkeet saadaan paras kuva kreikkalaisesta musiikinteoriasta. Harmonia ei antiikin Kreikassa merkinnyt sointua, kuten nykyään, vaan melodiaa. Asteikkojen ytimenä oli neljän sävelen muodostama tetrakordi. Ylin ja alin sävel olivat kiinteitä, kun taas kaksi keskimmäistä säveltä vaihtelivat kulloinkin käytetyn asteikon mukaan. Sävelasteikko-käsite vastasi tavallaan meidän duuri- ja mollikäsitettämme sikäli, että asteikot erosivat toisistaan sävelaskeleiden koon perusteella. Tetrakordeista enharmoninen sisälsi myös neljäsosa-sävelaskeleen. Tällaista kahden sävelen eroa ei voi kuulla nykyisessä temporoidussa eli tasavireiseksi saatetussa virityksessä esimerkiksi pianoa soitettaessa. Ainakin teoriassa kreikkalaisilla oli siis enemmän säveliä kuin meillä nykyajan kreikkalaisilla. Tetrakordit yhdistettiin neljännellä vuosisadalla eKr. yli kahden oktaavin ulottuviksi systeemiksi, jota voitiin transponoida eri sävelkorkeuksille niin, että tuloksena oli doorinen, fyyginen, lyydinen ja miksolyydinen tonos.

Doorisella sävelasteikolla oli vakava ja arvokas luonne, lyydisella sävelasteikolla oli valittava sävy ja fryygisella sävelasteikolla oli kiihottava, ekstaattinen vaikutus. Platon ja monet muut antiikin johtavat filosofit pitivät doorista asteikkoa kaikkein parhaimpana. Doorilaisten sotilaallinen kuri vaikutti epäilemättä ihanteelliselta valtiojärjestelmässä, jolle antoivat leimansa horjumaton laki ja järjestys. Doorilaisten musiikissa esiintyviä melodiatyyppejä pidettiin sen vuoksi ylivertaisina niihin nähden, joita esiintyi lyydialaisten raukeissa ja fryygialaisten kiihkeissä sävelkuluissa.

Kreikkalainen musiikki oli oleellisesti melodista: keskeistä oli yksiääninen laulumusiikki. Moniäänistä ja soinnuille rakentuvaa säestystä ei kreikkalainen musiikki tunne lainkaan. Säestys saattoi poiketa lauluäänen melodiasta, mutta se oli vapaan improvisoinnin luontoista. Myös kuorolaulu oli aina yksiäänistä.


Konstruoitua musiikkia


Nuottikirjoitus

Kreikassa tiedetään olleen käytössä kaksi nuottityyppiä, toinen laulua ja toinen soitinmusiikkia varten. Nuottiesimerkkejä on säilynyt fragmentteina noin neljäkymmentä. Säilyneet partituurit on siirretty onnistuneesti meikäläiselle viisiviivaiselle nuottiviivastolle, mutta nuotteina käytettyjen kirjain- ja numeromerkkien tulkinta ei ole yksiselitteistä ja vähäisistä säilyneistä sävelistä ei voida saada riittävää käsitystä säveltäjän käyttämästä tekniikasta ja ilmaisualueesta. Sitä on kuitenkin yritetty usein. Esimerkiksi suomalainen Köyhät ritarit -yhtye on esittänyt antiikin musiikkia ja levyttänyt sitä kolmen kappaleen verran Sic transeunt -levylleen.

Sic transeunt
-levyllä on mukana täydellisin Kreikan antiikin löytyneistä musiikkidokumenteista eli vuonna 1883 Vähä-Aasiasta löydetty ns. Seikiloksen epitafi. Seikilos ( 2. vuosisadalla eKr.) oli Rooman ajan lyyrikko, runoilija ja muusikko. Seikiloksen epitafi on marmorikiveen hakattu, kaksiosainen hautakirjoitus, jonka Seikilos on omistanut naiselle (tyttöystävälleen, sukulaiselleen tai vaimolleen). Kirjoituksen ensimmäinen osa on omistusteksti: "kuvittele, että minä olen tämä kivi; Seikilos omistaa minulle pitkän ajan muistomerkin kuolemattomuuden muistoksi". Toinen osa, varsinainen epitafi eli Seikilos-laulu on varustettu nuoteilla. Seikiloksen laulu edustaa ns. Skólion juomalaulua lyyran säestyksellä. Sävellaji on fyygialainen

Seikilos
-laulun ohella levyllä on vuonna 1581 Vincenzo Galilein ensimmäisenä nuottikirjoituksella julkaistu Hymni auringolle, jonka sanotaan olevan Mesomédesin käsialaa. Mesomédes (2. vuosisadalla jKr.) oli kreetalainen runoilija, lyyrikko, kitharataiteilija ja säveltäjä. Hän toimi mm. keisari Hadrianuksen (117-138 jKr.) hovissa Roomassa. Hänen nuottikirjoituksensa poikkeaa muista säilyneistä kreikkalaisen musiikin löydöistä, miknä vuoksi myös sävelmien ikää on pidetty kiistanalaisena. Mesomédesin sanotaan säveltäneen Kalliopen, Auringon ja Nemesiksen hymnit, jotka kaikki ovat säilyneet. Varmuudella ainoastaan Nemesiksen hymni on hänen käsialaansa.

Kolmas antiikin musiikin esitys Sic transeunt -levyllä on tuntemattoman ateenalaisen käsialaa oleva Hymni Apollolle, joka on toinen kahdesta muistokiviin kaiverrettuna Delfoista löydetystä musiikkikatkelmasta. Hymnit ovat peräisin 2. vuosisadan eKr. jälkipuoliskolta. Toisen Delfoista löydetyn hymnin sävelsi Limenius ateenalainen 138-128 eKr.. Kaiverrukset ovat nykyisin esillä Delfoin museossa. Sävelmiä on todennäköisesti esitetty Delfoissa ns. Pythian kisoissa (nimitys Apollon papittaren Pythian mukaan). Sävellykset ovat yksiäänisiä ja ne on merkitty muistiin kreikkalaisella notaatiolla. Delfoin hymnit edustavat akateemista perinnettä, joka noudattaa ankarasti musiikkiteoreettisia sääntöjä. Hymnien transkriptio nykyaikaiselle nuottikirjoitukselle on osoittanut alkuperäisessä notaatiossa esiintyvän tiettyjä perinteisen esityskäytännön mukaisia erityispiirteitä, tremoloefektejä ym. kliseitä, joita Aristofanes (446-385 eKr.) moitiskeli ja parodioi. Samantapaisia maneereja esiintyy vieläkin Välimeren alueen laulutyyleissä.

Soittimet

Köyhät ritarit eivät Sic transeunt -levyllään käytä antiikista peräisin olevia soittimia, vaikka niitäkin on rekonstruoitu mielenkiintoisin tuloksin.

Kreikkalaisesta musisoinnista on jäänyt jäljelle harvojen nuottikirjoitusten ohella maljakkomaalauksia, kohokuvia ja muita kuvia. Kirjoitusten ohella niistä voidaan päätellä, millaisia soittimia antiikin aikana on ollut. Myös joidenkin antiikin aikana käytettyjen soittimien löytyminen täydentää kuvaamme tuon ajan säveltaiteesta.

Soittimet jakaantuivat pääpiirteissään kieli- ja puhallinsoittimiin. Kreikkalaiset eivät käyttäneet kielisoittimissaan jousta ja torvisoittimet olivat vain merkinantoa varten. Kuten muukin musiikki kreikkalainen soittimisto näyttää saaneen vaikutteita muualta.

Kielisoittimet, joiden uskottiin kuuluvan Apollon-jumalan taikapiiriin, olivat Egyptistä tai Vähä-Aasiasta. Kielisoittimia soitettiin joko sormin tai näppäimen, plektronin avulla. Sormilla soitettiin heleä-äänistä forminksia, joka Homeroksella oli sama kuin kitharis. Tämän soittimen on arveltu olleen sama kuin myöhempi lyyra, jota soitettiin yleensä plektronilla. Lyyra oli tavallisesti 7-kielinen soitin, jossa oli kilpikonnankuoren muotoinen kaikupohja ja pitemmät sivukaaret kuin sen sukuisessa kitharassa. Tarun mukaan Hermes oli keksinyt lyyran leikkiessään lapsena kilpikonnan kanssa. Lyyran kaikupohja oli tehokas, ja siitä lähti kovempi ääni kuin esimerkiksi harpusta. Kielien lukumäärä - vaikka niiden lukumäärä myöhemmin nousi viiteentoista ja enempäänkin - kuitenkin rajoitti sillä soitetun esityksen liikkuma-alaa. 5-12-kielisessä kitharassa oli puinen kaikukoppa ja sitä soitettiin plektronin avulla. 7-kielisen kitharan kehitti perimätiedon mukaan Lesboksesta kotoisin ollut ja Spartassa toiminut ja soittanut runoilija Terpandros (600-luvulla eKr.). Kithara ei ole sukua nykyiselle kitaralle. Erilaisia harpputyyppejä olivat mm. magadis, pektis, sambuca ja trigonon. Kielisoittimia käytettiin laululyriikan säestykseen.

Yleisin puhallinsoitin oli fryygialaisperäinen aulos, joka liitettiin Pan-jumalan vaikutuspiiriin. Aulos oli puupuhallin, joka tavallisimmassa muodossaan koostui kahdesta yhteensidotusta putkesta. Ääni syntyi suukappaleen lehden välityksellä, ja riippuen siitä millaista lehteä käytettiin, ääni muistutti joko nykyaikaisen oboen tai klarinetin ääntä. Kaksoisauloksella voitiin soittaa ainakin kaksikymmentä säveltä, ja sen sävelala oli laajempi kuin lyyran, mutta sitä oli vaikeampaa soittaa kuin jälkimmäistä. Aulos tuli Kreikkaan Vähä-Aasiasta orgiastisen Kybele-kultin yhteydessä ja sitä pidettiin orgiastisena soittimena. Auloksella säestettiin kuitenkin myös surumielistä ja mietteliästä elegiarunoutta. Varsinaisena "Panin huiluna" pidetään syrinksiä, joka tehtiin liittämällä yhteen 7-9- eripituista ruokopilliä. Metsän ja karjan jumala Pan on usein kuvattu soittamassa syrinksiä pukinjalkaisena ja sarvipäisenä.

Sotajoukoilla oli useita erilaisia merkinantotorvia 1-1,2 metriä pitkää salpinksia käytettiin sotajoukkojen lisäksi kulttimenoissa ja kuulutuksissa. Kreikkalaista salpinksia vastasi roomalainen tuba, jonka muunnos oli käyräpäinen lituus.

Orientaalisperäisissä kulteissa käytettiin rumpuja ja helistimiä. Rumpumaista tympanonia käytettiin orgiastisissa kulteissa ja sistrum -nimistä helistintä käytettiin egyptiläisen Isiksen kultissa.

Edellä kuvailtujen ohella soittimista on vielä mainittava aleksandrialaisen tekniikan harrastajan ja keksijän Ktesibioksen (n. 250 eKr.) suunnittelemat vesiurut (hydraulis), joita sittemmin käytettiin Roomassa katu- sekä kotisoittimena ja esimerkiksi gladiaattoritaistelujen säestyssoittimena. Myöhäisantiikin aikana ne otettiin käyttöön kristillisissä jumalanpalvelusmenoissa.


Antiikin kreikkalaisten rytmikäsitys


Antiikin melodioista meillä ei ole kuin vähän hajanaisia tietoja, mutta yksi musiikin peruselementti - rytmi (kreik. rhythmos) - on säilynyt runomittojen myötä. Kreikkalaisten koko runous perustuu siihen rytmiin, jonka muodostavat sanoissa toisiaan seuraavat pitkät ja lyhyet tavut. Tällöin ei pitkäksi erotu ainoastaan sellainen tavu, jossa on pitkä vokaali, vaan lyhyenkin vokaalin sisältävä tavu tajutaan pitkäksi, jos vokaalia seuraa vähintään kaksi konsonanttia. Tavujen kestoon pohjautuvaa runorytmiikkaa sanotaan kvantitatiiviseksi. Tavunlaajuuteen perustuvuudesta johtuen antiikin runoutta sanotaan tavallisesti metriseksi, erotukseksi keskiaikana yleistyneestä rytmisestä runoudesta, jossa poljento perustuu aksenttiin.

Vaikka pyrkisimme ottamaan kreikkalaista ja roomalaista runoutta lukiessamme huomioon niiden metriikan, meillä ei ole elämyksellistä kuvaa siitä, miltä runot ovat "aitoina" kuulostaneet. Emme tiedä sitä, miten kreikan kielen musikaalinen aksentti ja tahti-iskut sopeutuivat keskenään. Emme tiedä myöskään sitä, millä tavalla latinan sanapaino ja mitan sanelema poljento pelasivat yhteen. On kuitenkin uskottavaa, että ne säkeen keskellä iskevät ristiin mutta rauhoittuvat loppua kohden ja pitävät yhtä keskinäisessä harmoniassa.

Pienin yksikkö, mistä kreikkalainen säe rakentuu, on metron (mitta). Puhesäkeet, jotka esitettiin ilman musiikkia, koostuvat tietyn metronin toistosta: jos metron toistuu kaksi kertaa, on kyseessä dimetri, kolmesta metronista syntyy trimetri ja niin edelleen. Laulusäkeet taas pohjautuivat tavallisesti suurempiin yksikköihin, joista käytettiin nimitystä kolon (jäsen). Metroneista on myöhempään Eurooppaan periytyneet muuntuneina mm. daktyyli, spondee, anapesti, jambi, trokee ja khoriambi. Kreikkalaisten metriikkaan ei kuulu käsite runojalka, jota käytetään metroneista länsimaisessa runoudessa.

Tärkeimmät puhesäkeet ovat daktyylinen heksametri ja jambinen trimetri, jotka toistuvat samanmittaisina. Epiikan säetyyppi oli heksametri, joka koostuu kuudesta daktyylistä. Tietyssä kohdassa säettä heksametrissä on lepokohta (sesuura). Usein sesuura on kolmannen daktyylin pitkän tavun jäljessä. Kun säkeen siihen saakka ulottuva alkuosa kerrataan, saadaan niin kutsuttu pentametri (viisimitta). Heksametri ja pentametri muodostavat yhdessä distikonin eli säeparin, joka on elegian mitta. Jambinen trimetri on draaman puheosien tavallisin mitta. Muun muassa sotilaiden marssilauluissa käytettiin anapestia, joka on tasatahtinen marssirytmi: yhden pitkän tavun paikalla voi esiintyä kaksi lyhyttä ja päinvastoin. Tavallisesti anapesti esiintyy dimetrinä.

Koska pitkän ja lyhyen tavun ero on suomessa yhtä selvä kuin klassisissa kielissä, on antiikin runomittoja sovellettu menestyksellisesti kvantiteettiperiaatteen mukaisesti suomeen. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Otto Mannisen Homeros-käännökset.

Lyyrikoiden viljelemät laulusäkeet pyrkivät ryhmittymään stroofeiksi eli säkeiksi. Lyyrisiä mittoja esiintyi sekä runoissa, jotka oli tarkoitettu yhden henkilön laulettaviksi lyyran säestyksellä, että myös kuoron laulamissa runoissa.

Kreikkalaisen lyriikan rytmi on hyvin vaihteleva. Aiolilaiselle rytmiikalle ovat ominaisia säkeet, joissa erilaisia rytmikuvioita yhdistellään toisiinsa eri tavoin. Säkeistö muodostuu tavallisesti kolmesta tai neljästä säkeestä, jotka voivat olla keskenään samanlaisia tai myös erilaisia; säkeistöjä on runossa useampia samanlaisia. Laulullisista stroofeista tunnetuimmat ovat Sapfon ja Alkaioksen nimikkosäkeistöt.

Kuorolyriikan stroofit ovat monimutkaisempia kuin monodisen lyriikan. Säkeistöä hallitseen kuitenkin yleensä jokin perusrytmi, esimerkiksi daktyyli tai jambi. Kuorolyriikalle on tyypillistä, että jokaisella säkeistöllä on oma, rytmiseltä rakenteeltaan täsmälleen samanlainen vastasäkeistönsä (stroofi ja antistroofi). Draaman ulkopuolisessa lyriikassa suosittiin ns. triadijärjestelmää: kolme säkeistöä muodostivat kokonaisuuden siten, että stroofia ja antistroofia seurasi niistä poikkeava epodi. Kuorolyriikassa liittyi sanaan ja säveleen aina tanssi; rytmi on näiden yhteinen tekijä.


Lyriikka


Runoa ja musiikkia

Lyriikaksi sanan laajassa merkityksessä nimitetään yleensä persoonallista runoutta, joka kuvailee elämää subjektiivisena kokemuksena. Kreikassa tapahtuneet poliittiset ja sosiaaliset murrokset vapauttivat 600-luvulla eKr. yksilön, ja runouden aihemaailmaksi tuli minän elämyspiiri. Lyriikan yksilöllinen luonne näkyy siinäkin, ettei se pitäytynyt mihinkään tiettyyn runomittaan, kuten epiikka, vaan lyyrisiä runomittoja syntyi yhtä laajasti kuin lyyrikkojakin.

Kreikkalaiset itse nimittivät lyriikaksi (lyrike) lyyran tai jonkin muun soittimen, tavallisesti auloksen, säestämää laulurunoutta. Jambi- ja elegiarunoudesta he käyttivät nimitystä sanat (epe). Kreikkalaisessa lyriikassa erotettiin kaksi päätyyppiä: kuorolyriikka eli khoros ja monodinen lyriikka eli melos.

Kuorolyriikka

Kuorolyriikka kehittyi Peloponnesoksessa. Nimen sille antanut khoros tarkoitti alunperin tanssipaikka, ja myöhemmin sillä tanssivaa kuoroa. Kuorolyriikkaa sepitettiin uskonnollisia ja maallisia juhlia varten; runoja esitettiin eräänlaisina kantaatteina, joita lyyran tai auloksen säestämä kuoro lauloi yksiäänisesti tehostaen esitystään liikunnalla. Kuorolyriikasta on säilynyt etupäässä vain katkelmia. Meille ne ovat pelkkiä runoja. koska sävelmä ja koreografia ovat kadonneet. Tehtävästä ja esitystavasta riippuen kuorolyriikassa oli eri lajeja, kuten Apollonille pyhitetty paiaani, dionyysinen dityrambi ja urheiluvoittoa ylistävä epinikion. Ajankohtainen aines, myytit ja mietelmät punoutuvat kuorolyriikassa usein vaikeaselkoisiksi kokonaisuuksiksi. Myös rytmiikka on monimutkaista. Kuorolyriikan doorilaisesta alkuperästä johtuen sitä esitettiin aina doorilaismurteella.

Huomattavin kuorolyyrikko oli Pindaros (518-n. 438 eKr.). Hän oli thebalainen ylimys, joka alkuvoimaisena runoilijana kasvoi säätyrajojensa ulkopuolelle. Pindaros saavutti aikanaan kuuluisuutta etenkin olympiavoittajien kunniaksi sepittämillään epinikioneilla, jotka ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Vaikuttavimmillaan Pindaros on kenties kuvatessaan ihmisen osaa tunnustaen ihmisen rajallisuuden mutta nähden juuri siinä ainutkertaisen kauneuden. Pindaroksen runoutta on säilynyt mm. papyruslöydöissä. Pindaroksella on ollut suuri vaikutus myöhempään lyriikkaan. Roomalainen Horatius (65-8 eKr.) Pindarosta ylistävä oodin, jossa vertasi tämän neroutta luonnonvoimaan. Horatiuksen oodi innosti nuoren Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) tutustumaan Pindaroksen vaikeaselkoiseen runouteen ja sepittämään sen vaikutuksen alaisena tunnetun Wanderes Sturmliedin (Vaeltajan myrskylaulu). Myös Friedrich von Schillerin (1775-1854) kuuluisa oodi An die Freude (Ilolle), jotaa Ludwig van Beethoven (1770-1827) on käyttänyt 9. sinfoniansa finaalissa, on syntynyt lähinnä Pindaroksen dionyysistä hurmaa ilmentävien säkeiden pohjalta. Pindaros on vaikuttanut paljon myös vuosisatamme lyriikan kehitykseen ja syventyneeseen käsitykseen sanataideteoksen luonteesta.

Pindaroksen lisäksi kuorolyriikan tunnetuimpia edustajia olivat mm. Alkman, Simonides ja Bakkhylides. Spartassa neitokuoron johtajana toiminut Alkman (n. 650-580 eKr.) tunnetaan parhaiten neitolaulun (partheneion) edustajana. Simonides (555-470 eKr.) oli joonialaissyntyinen maailmanmies, joka liikkui yhtä tottuneesti aristokraattisissa hoveissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa. Simonideelta on säilynyt mm. ns. arete-katkelma, jossa hän esittää oman käsityksensä hyveestä hyläten loistokkuuden ihmisarvon mittana ja asettaen siveellisen toiminna kriteeriksi hyävn tahdon. Näin hän tuli lähelle Sokrateen etiikkaa. Lisäksi Simonideelta on säilynyt mm. surulauluja ja kehtolauluja. Bakkhylides (n. 520-440 eKr.) oli Simonideen sisarenpoika.

Monodinen lyriikka

Lesbos-saarella 600- ja 500-luvuilla eKr. kukoistanutta monodista lyriikkaa, jonka kreikankielinen nimitys melos tarkoitti laulua, esitettiin yksiäänisesti lyyran tai auloksen säestyksellä. Kieli on vokaalista, soinnukasta ja rytmikästä aiolilaismurretta.

Monodinen lyriikka ilmentää tavallisesti hyvin voimakkaasti yksilöllisiä tunteita. Sen tunnetuimmat edustajat ovat lesboslaiset aiolilaisrunoilijat Alkaios (n. 620-570 eKr.) ja Sapfo (n. 630-570). Anakreon (n. 570-500) jatkoi lesboslaista melos-perinnettä Jooniassa ja joonianmurteella.

Alkaios, joka oli ylimys, puoluemies ja tyranninvihaaja, on jonkin verran myyttinen hahmo ja hänen sukulaissuhteensa sekoittuvat mytologiaan. Alkaioksen isänä pidetään tarusankari Perseusta, joka oli Zeuksen ja Danaen poika. Perseus tuli tunnetuksi Medusan surmaajana ja merihirviöille luvatun Andromedan pelastajana. Andromedasta tuli Perseuksen puoliso ja Perseus hallitsi Tirynsissä ja perusti Mykenen. Alkaioksen poika taas oli Amfitryon, joka mytologian mukaan oli Theban kuningas ja Alkmeneen puoliso. Amfitryonin ollessa sotaretkellä Zeus vieraili hänen hahmossaan Alkmeneen luona, joka synnytti hänelle Herakleen.

Sotaan, politiikkaan ja ylhäisön elämään osaa ottanut Alkaiosa lauloi innoittuneesti tällaisista miesten toimista. Alkaios toi kirjallisuuteen mm. valtiolaiva-allegorian. Säilyneessä katkelmassa hän kuvaa tuuliajolla olevaa, myrskyn ruhjomaa laivaa. Useat runonsa Alkaios omisti jumalille. Myös hänen juomalaulunsa olivat suosittuja. Alkaioksen runoudesta on säilynyt vain katkelmia. Alkaios vaikutti paljon Horatiukseen, joka käytti monissa oodeissaan alkaiolaista runomittaa, ja usein Alkaioksen vaikutus näkyy myös Horatiuksen runojen sisällössäkin. Alkaios tunsi henkilökohtaisesti Lesbos-saaren toisen suuren lyyrikon, Sapfon.

Sapfoa pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden suurimmista naislyyrikoista. Henkilönä hänestä on säilynyt hyvin niukasti tietoja. Sapfon isä oli todennäköisesti aatelissukua ja äiti oli nimeltään Kleis. Sapfo oli ilmeisesti naimisissa, sillä hänellä oli tytär, jonka nimi oli myös Kleis. Hän kuului myös todennäköisesti naisten ja tyttöjen yhteisöön, jossa opetti nuorille tytöille musiikkia, runoutta ja tanssia.

Sapfon runoista on säilynyt kokonaisena vain yksi runo: Hymni Afroditelle. Lisäksi hänen runoistaan on säilynyt suuri joukko erilaajuisina fragmentteina. Sapfon runoille on ominaista tunteen hehku ja luonnonläheisyys. Rakkaus luontoon, elämään ja kanssaihmiseen on hänen runoissaan pohjana koko arvomaailmalle, hyvän ja kauniin mittapuu. Useimmat runonsa Sapfo omisti oman piirinstä neitosille, joihin hän oli syvästi kiintynyt. Ilmaus lesbolainen rakkaus on peräisin Sapfon runoudesta. Kaikki Sapfon säilyneet tekstit on suomennettu.

Seuraavassa Pentti Saarikosken Sapfon runomittaan sitoutumaton lainaus Sapfon runoudesta. Sapfo tulkitsee katkelmassa herkästi naisen tunneasteikkoa hiljaisesta kaipauksesta aisteja salpaavaan intohimoon ja siitä ylikin.

Se kuuluu jumaliin se mies joka sinun kanssasi istuu
joka kuulee sinun ihanan äänesi läheltä,
ja sinun naurusi
ja sinun lempesi
ja sinun rakkautesi
sinun
naurusi
Sydän läikähtää rinnassani Kun katson sinua en
mitenkään
saa ääntä suustani (Kun näen sinut äkkiä)
kieleni tärisee, tuli juoksee ihoni alla, en näe mitään
korvissa suhisee, hiki kihoaa pintaan,
paikkani vapisevat, olen
keltaisempi
kuin ruoho,
kohta kuin kuollut
Mutta kaikki on kestettävä, sillä

(Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suomentanut Pentti Saarikoski. 2. delfiinipainos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1984, s. 9.)

Roomassa Sapfon innoittamina kirjoittivat lähinnä Catullus (n. 84-54 eKr.) ja Horatius. Sapfo on vaikuttanut myös lukuisiin länsimaisiin runoilijoihin. Uuden ajan runoilijoista vaikutteita ovat saaneet esimerkiksi italialainen Giacomo Leopardi (1798-1837) ja amerikkalainen Ezra Pound (1885-1972).

Joonialainen Anakreon oli maailmanmies, joka oleskeli ruhtinashoveissa, esimerkiksi Samoksessa Polykrateen ja Ateenassa Hipparkhoksen vieraana. Hän on tunnetu rakkaus- ja juomalauluistaan. Anakreonin erotiikan kohteena oli joko hetaira tai poikarakastettu. Hänen juomalauluissaan ihanteena oli hienostunut viininnautinto toisin kuin Alkaioksella, jonka juomalaulut olivat luonteeltaan rajumpia.

Yksilökeskeisen runouden muita lajeja
Varsinaisen lyriikan eli laulurunouden ohella yksilökeskeisessä runoudessa oli muitakin lajeja.

Ivarunouden mittana on jambi tai trokee. Tämän lajin mestari Kreikan kirjallisuudessa oli Arkhilokhos (n. 670-620 eKr.), joka ruoski vihamiehiään taitonsa hyvin tuntien. Toinen tunnettu ivarunoilijia oli slangilla kieltään usein värittänyt Hipponaks (n. 570-520 eKr.).

Elegioita sepitettiin ns. elegiseen distikonmittaan, ja niitä esitettiin auloksen säestyksellä miesten juhla-aterioiden jälkeisissä juomingeissa eli symposioneissa. Usein symposioneissa harrastettiin myös seuralaulua (skolion), joka oli joko improvisoitu, varta vasten sepitetty tai jokin yleisesti tunnettu runo, joita läsnäolijat esittivät vuorotellen. Sotaisten spartalaisten yhteisaterioilla harrastettiin taisteluelegioita. Myös lemmentunteet sekä poliittiset ja filosofiset aatteet saivat ilmaisunsa elegian muodossa. Elegistä runomittaa on mm. Jean Sibeliuksen (1865-1957) marssirytminen Ateenalaisten laulu, jonka Viktor Rydberg (1828-95) on kirjoittanut vapaasti spartalaista Tyrtaiosta (n. 650 eKr.) mukaillen. Antiikin ihminen ei todennäköisesti kokenut tätä runomittaa marssiksi, vaan poljennoltaan hitaammaksi ja pehmeämmäksi.

Epigrammiksi kutsuttiin suppeaa elegiaa, jota alkuaan käytettiin jonkin merkkitapahtuman ikuistamiseen. Kuorolyyrikkonakin tunnettu Simonides lienee klassisen epigrammityylin luoja. Simonides kirjoitti epigrammeja persialaisten kanssa käytyjen taistelujen muistoksi. Myöhemmin aihepiiri laajeni: epigrammi saattoi olla myös aforismi tai pilkkaruno. Perinne jatkui myöhäisantiikkiin asti, mistä osoituksena on tuhansia epigrammeja käsittävä kokoomateos Anthologia Graecia.


Antiikin Kreikan musiikin perintö länsimaiselle kulttuurille


Antiikin ajan musiikillisista taideteosten tai soitinrakennusten aluevaltausten vaikutuksesta länsimaiseen kulttuuriin tuskin voidaan puhua, sillä soitettu musiikki on lähes kokonaan kadonnut. Myöskään säveljärjestelmän teoreettisella vakiinnuttamisella ei ole niin suurta merkitystä kuin kreikkalaisten saavutuksilla useilla muilla aloilla.

Hyvin merkittävä antiikin Kreikan saavutus oli kuitenkin eetosopin luominen. Se on vaikuttanut erittäin voimakkaasti kristilliseen ajatteluun. Samalla se on rakentanut sillan modernin eurooppalaisen musiikillisen ajattelun ja sen lähtökohtana olleen karkean magian ja primitiivisen spekulaation välille.

Antiikin aikaan musiikkiin lasketun lyriikan vaikutus myöhäisempään runouteen on ollut suuri. Pindaroksen moneen suuntaan assosioivat, rytmisesti vaikeat epinikionit ovat kiehtoneet lukuisia runoilijoita, mutta tulokset eivät useimmissa tapauksissa ole olleet yhtä hyvät kuin esikuvalla. Eräät Pindaroksen inspiroimat runoilijat, jotka eivät ole suoranaisesti yrittäneet jäljittää tätä, ovat päässeet hienoihinkin saavutuksiin. Etenkin 1700- ja 1800-lukujen saksalaiseen romantiikkaan Pindaros vaikutti voimakkaasti.

Pindaroksen ohella kautta aikojen on ollut suosittua Anakreonin tyyliin kirjoitettujen pienimuotoisten rakkautta ja viiniä käsittelevien runojen sepittäminen, mitä on paljon harrastettu myös Suomessa.

Oman lukunsa lyriikan historiassa muodostavat Anthologia Graecian runojen käännökset ja niitä mukailevat epigrammit. Niitä harrastettiin niin saksalaisten uushumanistien ja romantikkojen piirisssä kuin Englannissakin. Suomessa Henrik Gabriel von Porthan (1739-1804) oli kiinnostunut kreikkalaisista epigrammeista ja hänen perintönään Suomessa on sekä tutkittu että käännetty ja mukailtu kreikkalaisia epigrammeja sekä suomeksi että ruotsiksi. Laajin käännösvalikoima on Pentti Saarikosken (1937-83) Jalkapolku (1977). Myös Saarikosken omassa tuotannossa on viittauksia Anthologia Graeciaan.

Vaikka tietomme antiikin Kreikan musiikista ovat hyvin rajallisia, niin sillä on ollut voimakas vaikutus myöhempään runouteen ja jopa yhteiskunnalliseen ajatteluun. Ilman tietämystämme antiikin Kreikan musiikin eri muodoista olisi käsityksemme antiikista paljon rajallisempi.


Lähdeluettelo


Kirjallisuus

Ad fontes: Antiikin kulttuuriperintö. Kirj. Maija-Leena Kallela, Teivas Oksala, Unto Paananen ja Erkki Palmén. Kouluhallitus. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.

Cary, M. J. - Haarhoff, T. J.: Antiikin kulttuuri. Suom. Heidi Järvenpää. Forum-kirjasto. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1963.

Fuchs, J. W.: MMM - Antiikin sanakirja. Ruotsalaisen laitoksen pohjalta suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1972.

Kaimio, Maarit - Oksala, Teivas - Riikonen, H. K.: Antiikin kirjallisuus ja sen perintö. Yliopistopaino, Helsinki 1998.

Laaksonen, Hannu: "Antiikki - länsimaisen ihmiskuvan perusta". - Ihminen, aika ja kulttuuri. Toim. Vuokko Aromaa ja Merja Isotalo. 2. korjattu painos. Turun yliopiston täy-dennyskeskuksen julkaisuja A:3, Turku 1992. 1-50.

Oksala, Teivas - Kaimio, Maarit: "Kirjallisuus". - Antiikin kulttuurihistoria. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1981. 142-181.

Otavan Iso Musiikkitietosanakirja 1. Hakusana "Antiikki". Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1978. 134-140.

Platon: Teokset, kuudes osa: Lait. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava ja A. M. Anttila. Kustan-nusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1986.

Riikonen, Hannu: "Antiikin vaikutuksesta länsimaiseen kirjallisuuteen". - Didaskalia. Antiikin kulttuurihistorian opiskeluopas. Toim. Hannu Laaksonen & Totti Tuhkanen. 3., uudistettu painos. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Turku 1998. 102-120.

Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suomentanut Pentti Saarikoski. 2. delfiinipainos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1984.

Thesleff, Holger: "Matematiikka ja tähtitiede". - Antiikin kulttuurihistoria. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1981. s. 222-225.

CD-äänilevy

Köyhät ritarit & Sonores Antiqui: Sic transeunt. Odysseia eteläeurooppalaiseen musiikkiin kautta aikojen. - An Odyssey into Music from Southern Europe through the Ages. Digital Stereo KVY 3.

©Internetix/Heikki Myyryläinen