3.8.3 Uusi Kalevala (1849)
Jo ennen Vanhan Kalevalan painattamista Lönnrotin mielessä oli herännyt ajatus teoksen täydentämisestä. Lönnrot ei vielä pitänyt runoelmaansa suurten esikuvien, Homeroksen teosten, veroisena. (Homeros oli perimätiedon mukaan 700-luvulla eKr. elänyt sokea kreikkalainen eeppinen runoilija, jota antiikin aikana pidettiin sankarirunoelmien Ilias ja Odysseija luojana.)
Saatuaan käyttöönsä uutta lähdeaineistoa, Inkerin ja Suomen Karjalan lähes ennen tuntematonta kansanrunoutta, Lönnrot julkaisi 1849 uuden, lopullisen Kalevalan. Teoksessa on 50 runoa ja 22 795 säettä. 
Kalevala ja kansanrunous
Kalevala sisältää aitoa kansanrunoutta ja pohjautuu paljolti siihen mutta on lopullisessa muodossaan Lönnrotin luomus. Lönnrot käytti kansanrunojen materiaalia ja tyyliä mutta hahmotti kokonaisuutta vapaasti ja persoonallisesti. Runojen järjestys ja juonen kulku samoin kuin henkilöiden muotokuvat ovat Lönnrotin työtä. Hän teki Kalevalasta kansalliseepoksen. Kalevala kasvoi nykyiseen muotoonsa vaihe vaiheelta, tietoisen taiteellisen sommittelun tuloksena.
Kalevalan merkitys
Kalevala osoitti aikalaisille, että suomen kielellä voitiin luoda suurta runoutta. Ulkomaihin päin se avasi uuden, tuntemattoman mytologisen maailman ja toi näkyviin uuden kielialueen. Lönnrotin teos vahvisti käsitystä, että suomalaisilla oli oikeus omaan kansalliseen elämään ja oma tehtävä sivistyskansojen joukossa. Se herätti myös luottamusta Suomen kansan kykyyn suorittaa tuo tehtävä. Näin Kalevalan vaikutus ulottui kauas varsinaisen kirjallisuuden ulkopuolelle.
Kalevalan lopetussanoissa Lönnrot hahmottelee näennäisen vaatimattoman mutta kuitenkin itsetietoisen ja tulevaisuudenuskoa henkivän ohjelman:
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Laun hiihin laulajoille
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.
© Internetix / Erkki Savolainen 1998