3.7 Ensimmäiset suomen kieliopit
Ensimmäiset suomen kieliopit olivat latinankielisiä. Vanhin säilynyt on Eskil Petraeuksen Linguae Finnicae brevis institutio 'lyhyt suomen kielioppi' (1649). Sen kieliaines on aikansa tyypillistä kirjasuomea, mutta aineiston jäsennyksessä noudatetaan latinan mallia ja monet esimerkitkin on saatu kääntämällä suoraan latinasta.
Bartholdus Vhaelin latinankielinen teos Grammatica Fennica ilmestyi 1733. Tekijä oli pohjalainen, ja kieliopissa on kiinnitetty huomiota eri murteisiin. Sijamuotoja kuvataan lähes nykyiseen tapaan, vaikka nimitykset ovat osin toisia. Lauseoppia Vhaelin esityksessä ei ole lainkaan.
Varhaisnykysuomen kaudella kieliopeissa samoin kuin kirjakielessä alkoi tuntua itämurteiden vaikutus. Reinhold von Beckerin kielioppi Finsk grammatik ilmestyi 1824. Esipuheessa Kangasniemeltä kotoisin oleva tekijä toteaa, että juuri savon murteesta ovat löydettävissä suomen kielen omimmat piirteet. Erityisesti Beckerin kieliopin lauseopista tuli esikuva myöhemmälle suomen kielen tutkimukselle.
Vuonna 1841 suomi määrättiin oppikoulujen opetusaineeksi, ja tämä aiheutti melkoisen kielioppien tulvan. 1840-luvulla ilmestyivät mm. Kustaa Renvallin, G. E. Eurénin ja Fabian Collanin kieliopit. 1860-luvulla julkaisivat erillisiä lauseoppeja mm. Yrjö Koskinen ja A. V. Jahnsson.
3.7.1 J. Länkelän kielioppi (1867)
3.7.2 E. N. Setälän kieliopit (1880, 1898)
© Internetix / Erkki Savolainen 1998