1 Kirjasuomen kehityskaudet
Vanhassa kirjakielessä käytettiin fraktuurakirjaimistoa saksalaisen kirjapainoperinteen mukaisesti. Vanhin kirjallisuus oli uskonnollista käännöskirjallisuutta. Oikeinkirjoitus oli epäyhtenäistä ja vakiintumatonta.
Kirjasuomen kehityskaudet on tapana jakaa seuraavasti.
Varhaissuomi (n. vuoteen 1540)
Varhaissuomen kausi kestää noin vuoteen 1540, jolloin ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat ilmestyivät. Tänä aikana suomen kieli eli lähinnä vain puhuttuina murteina. Kirjakieltä ei vielä ollut, mutta yhteisen yleiskielen syntyyn johtanut kehitys alkoi tämän kauden lopulla.
Varhaissuomen ajalta ei ole säilynyt yhtenäisiä suomenkielisiä tekstejä edes painamattominakaan. Sen sijaan keskiajan latinan- ja ruotsinkielisissä asiakirjoissa on säilynyt melkoinen joukko erillisiä suomalaisia sanoja ja katkelmia, etupäässä erisnimiä.
Vanha kirjasuomi (n. 1540 – n. 1820)
Vanhan kirjasuomen aika alkaa ensimmäisten suomenkielisten kirjojen ilmestymisestä ja kestää suunnilleen Ruotsin vallan loppuun. Suurin osa painetusta kirjallisuudesta oli uskonnollista käännöskirjallisuutta. Suomen pääkaupunki ja henkisen elämän keskus oli tuolloin Turku, joten länsimurteista, erityisesti Varsinais-Suomen kielenparresta, tuli julkisen kielenkäytön perusta.
Ensimmäinen suomeksi painettu kirja on Mikael Agricolan aapinen, Abckiria, joka ilmestyi luultavasti 1543. Agricolan päätyö on Uuden testamentin käännös Se Wsi Testamenti. Teos ilmestyi 1548.
Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu, BIBLIA, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi, ilmestyi 1642.
Ensimmäinen säilynyt suomen kielioppi on Eskil Petraeuksen latinankielinen teos vuodelta 1649. – Daniel Jusleniuksen sanakirja Suomalaisen Sana-Lugun Coetus ilmestyi 1745.
Ruotsin laki suomeksi julkaistiin epävirallisena käännöksenä 1759. Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti oli Antti Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1776.
Varhaisnykysuomi (n. 1820 – n. 1870)
Tänä kautena suomesta tuli täysi sivistyskieli, jota saattoi käyttää muissakin kuin uskonnollisissa ja juridisissa teksteissä. Kun Suomi erotettiin Ruotsista 1809 ja liitettiin Venäjään autonomisena osana, omaa kieltä ja kulttuuria voitiin ruveta edistämään kaikin puolin. Myös ajan kansallisromanttinen aatevirtaus korosti kansallisten pyrintöjen ja kansankielen merkitystä. Vanha, pelkästään länsimurteisiin perustuva kirjakieli havaittiin puutteelliseksi, ja siksi myös itämurteisille kielenpiirteille alettiin vaatia asemaa kirjakielessä.
Kauden merkkitapaus oli Vanhan Kalevalan ilmestyminen 1835. Teos herätti suurta huomiota sekä Suomessa että ulkomailla. Sitä pidettiin todisteena siitä, että suomalaisilla oli ikivanhaa omaperäistä kulttuuria ja riittävästi henkisiä voimavaroja uuden kulttuurikielen luomiseksi.
Merkittävä parannus suomen kielen asemassa tapahtui vuonna 1863, jolloin annetussa kieliasetuksessa säädettiin, että suomen kielellä oli Suomessa samat oikeudet kuin ruotsillakin. Suomen kielestä piti kahdenkymmenen vuoden kuluessa tulla ruotsin rinnalle tasa-arvoinen virkakieli. Vuonna 1865 annettiin lisäksi kouluasetus, jonka mukaan suomea piti käyttää oppikouluissa opetuskielenä, jos vain löytyi suomea osaavia opettajia. – Näyte kieliasetuksen alkuosasta:
Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus
Suomen kielen asettamisesta yhdenmoisiin oikeuksiin Ruotsin kielen kanssa kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä.
Annettu Helsingissä, 1 päiw. Elokuuta 1863.
Me ALEKSANDER Toinen, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias koko Wenäjänmaan yli, Puolanmaan Tsaari sekä Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m., teemme tiettäväksi: niiden hakemusten ja esitysten johdosta, joita Suuriruhtinaanmaan suomalainen wäestö tuo tuostakin on Meille laittanut, ja kuin aina olemme halulliset edistämään kaikkea, joka voi olla suomalaisten alamaistemme hyväksi ja menestykseksi, olemme Me, samalla jättääksemme heille pysywäisen muiston käynnistämme Suuriruhtinaanmaassa, Armosta säätäneet seuraavaisesti:
1:sti. Waikka Ruotsin kieli edellensä pysyy maan wirallisena kielenä, julistetaan Suomen kieli kuitenkin yhtä oikeutetuksi edellisen kanssa kaikissa semmoisissa asioissa, jotka wälittömästi koskewat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä; jonka johdosta suomenkielistä kirjoitusta ja asiakirjoja tästä lähin pitää esteettömästi kaikissa Suomenmaan tuomio-istuimissa ja wirastoissa wastaan otettaman. – –
Nykysuomi (n. 1870 – )
Nykysuomen kauden alkaessa oli olemassa suomenkielinen koululaitos, sanomalehdistö, kaunokirjallisuus ja teatteri; suomi oli hallintokieli ja oikeudessa käytettiin suomea. Suomea puhuttiin sivistyskodeissakin.
Kun Suomi itsenäistyi, suomen kielen asema maassa oli jo niin vakiintunut, että vuoden 1919 hallitusmuodolla haluttiin taata pikemmin ruotsinkielisten kuin suomenkielisten asema. Hallitusmuodossa määrätään, että tasavallan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.
Kirjakielen oikeinkirjoitus samoin kuin äänne- ja muoto-oppi vakiintuivat pääosiltaan jo varhaisnykysuomen kaudella. Sanaston ja syntaksin kehitykselle on ollut tyypillistä tiivistyminen ja lyheneminen. Nykyisin kirjakieli saa aineksia vapaasta puhekielestä. Myös kielenhuolto pyrkii vaikuttamaan siihen, että kirjoitettu kieli ei pääsisi liikaa etääntymään puhutusta.
© Internetix / Erkki Savolainen 1998