3.2 Nominien taivutus ja käyttö lauseissa

Nomineja ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit. Nämä neljä sanaluokkaa taipuvat samalla tavalla. Nominien keskeiset taivutuskategoriat ovat luku ja sija. Lisäksi nomineissa voi olla omistusliitteitä ja liitepartikkeleja.

Luku

Suomen kielessä on kaksi lukua eli numerusta, yksikkö ja monikko. Yksikkö on aina tunnukseton. Monikossa on kaksi eri tunnusta, perusmuodossa (ja akkusatiivissa) -t ja kaikissa muissa sijoissa -i (joka vaihtuu j:ksi kahden vokaalin välissä monikon genetiivissä ja partitiivissa). Esim.

Sija

Suomessa on 15 sijaa eli kaasusta, mikä on suuri lukumäärä verrattuna useimpiin muihin kieliin. Sijapäätteiden lukumäärää lisää meillä vielä vokaalisointu, joka aiheuttaa esim. inessiivissä seuraavan kahtalaisuuden:



Tällainen päätteen kahtalaisuus voidaan merkitä taloudellisemmin käyttämällä vaihtelevan vokaalin kohdalla isoa kirjainta (ns. arkkifoneemi): -ssA.

Seuraavassa taulukossa luetellaan suomen sijat ja annetaan esimerkkejä, joista eri päätteet ilmenevät:

Omistusliitteet

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ovat suomen kielen erikoisuuksia. Eri persoonia varten on eri päätteet; vain yksikön ja monikon 3. persoonassa on sama pääte. Esim.

Liitepartikkelit

Lisäksi nomineissa voi olla liitepartikkeli. Liitepartikkelit esiintyvät myös finiittisissä ja ei-finiittisissä verbinmuodoissa. Liitepartikkeleilla on etupäässä pragmaattisia eli kielenkäyttöön liittyviä tehtäviä. Niitä käytetään mm. puhujan käsitysten tai asenteiden ilmaisemiseen sekä tilannekohtaisten ilmiöiden tähdentämiseen. Tavallisimmat liitepartikkelit ovat -kin, -kAAn, -kO, -hAn, -pA ja -s. Esim.



Suomen kielen nomini voi sisältää päätteen kaikista neljästä ryhmästä, mutta päätteiden järjestys on kiinteä: LUKU + SIJA + OMISTUSLIITE + LIITEPARTIKKELI. Esim.

kaupunge+i+ssa+mme+han
talo+j+a+nne+ko

Äidinkielen opetus

Yksikön ja monikon erottamisessa toisistaan on pidettävä erillään muoto ja merkitys. Esim. luokka, perhe, väki ovat yksikkömuotoja ja housut, sakset, vaunut monikkomuotoja. Jälkimmäisiä on nimitetty pluratiiveiksi tai plurale tantum 'vain monikko' -sanoiksi. Ne ovat siis muodoltaan monikollisia, vaikka niiden tarkoitteita yleensä ajatellaan yhtenä yksikkönä.

Sijamuotoja ei opeteta enää samanarvoisten sijojen luettelona, vaan kysytään, mihin jotain tiettyä sijaa tarvitaan ja kuinka keskeinen se on kielen rakenteessa. Kieliopillistuneimpia sijoja suomessa ovat nominatiivi, partitiivi ja genetiivi. Ne esiintyvät subjektin, objektin ja predikatiivin sijoina. Paikallissijat inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi ja allatiivi ilmaisevat perusmerkitykseltään paikkaa ja suuntaa. Paikkaa ilmaisevat sijat ovat olosijoja ja suuntaa ilmaisevat sijat muutossijoja.

Paikallissijojen vaihtoehtoisena nimityksenä on uusimmassa kirjallisuudessa käytetty termiä obliikvisijat (Vilkuna 1996), mikä länsimaisessa kielioppiperinteessä tarkoittaa muita sijoja kuin nominatiivia. Tämä nimitys ei vetoa suoraan paikallisuuteen, sillä paikallissijat eivät läheskään aina ilmaise konkreettisesti paikallisia suhteita. Esimerkiksi ajan ilmauksissa käytetään paljon paikallissijoja: tunnissa, aamusta iltaan, talvella, kello yhdeksältä. On kuitenkin huomattava, että latinan kieliopin mukaisessa traditiossa myös akkusatiivi ja genetiivi kuuluvat obliikvisijoihin.

Harjoitustehtäviä

Tehtävä 1. Minkä sanojen mitä muotoja seuraavat ovat?



Tehtävä 2. Muodosta sanoista pyydetyt sijamuodot.



© Internetix / Erkki Savolainen 1998