3.1.2 Morfeemi- ja sanaluokat

Morfeemitryhmittyvät vapaisiin ja sidonnaisiin morfeemeihin. Vapaat morfeemit ovat itsenäisiä sanoja (minimaalisia vartaloita eli kantoja) ja sidonnaiset morfeemit kieliopillisia päätteitä (kantaan liittyviä affikseja).

Sidonnaiset morfeemit

Sidonnaisia morfeemeja on suomessa neljää päälajia: johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet. Niiden järjestystä ja käyttäytymistä kuvaa seuraava esimerkkitaulukko:



Lähimmäs kantaa ryhmittyvät johtimet, joiden avulla muodostetaan uusia sanoja. — Johdinten ja taivutuspäätteiden välissä ovat tunnukset kuten nominien luku ja verbien passiivi, tempus ja modus, joilla muodostetaan ns. alivartaloita.

Varsinaisia taivutuspäätteitä ovat nomineilla sijapäätteet ja verbeillä persoonapäätteet. Näillä on selvät syntaktiset tehtävät: sijapääte ilmaisee nominin lauseenjäsenaseman, verbin persoonapääte taas osoittaa subjektin persoonan. — Liitteet ovat liitepartikkeleja sekä omistusliitteitä.

Morfeemityyppien yleisyys. Kantavartaloita on periaatteessa rajaton määrä; ne muodostavat siten avoimen luokan. Johtimia on vain murto-osa kantavartaloiden määrästä: n. 150—200. Tunnuksia ja taivutuspäätteitä on paljon vähemmän, kumpiakin n. 20. Liitteitä on kymmenkunta.

Sanaluokat

Tutuimpia ja keskeisimpiä kieliopin kategorioita ovat vapaista morfeemeista muodostuvat sanaluokat, vaikkakaan mitään yleispätevää, kaikki kielet kattavaa sanaluokkajakoa ei voida esittää. Tavallisimpia sanaluokkajaon lähtökohtia ovat olleet sanojen taipuminen ja merkitys.

Taipumisen tai taipumattomuuden mukaan suomen sanat jaetaan tavallisesti kolmeen luokkaan:

- Nominit, joilla on sijataivutus
- Verbit, joilla on persoonataivutus
- Partikkelit, jotka ovat taipumattomia

Verbien nominaalimuodot, infinitiivit ja partisiipit, taipuvat kuitenkin nominien tapaan. — Myös osalla partikkeleista on vaillinainen sijataivutus.

Merkityksen perusteella nämä luokat jakautuvat seuraaviin alakategorioihin:

- Nominit
1. Substantiivit (nimisanat)
2. Adjektiivit (laatusanat)
3. Pronominit (asemosanat)
4. Numeraalit (lukusanat)
- Verbit (teonsanat)
- Partikkelit (apusanat)
1. Adverbit (seikkasanat)
2. Post- ja prepositiot (suhdesanat)
3. Konjunktiot (sidesanat)
4. Interjektiot (huudahdussanat)

Merkitykseen perustuva jako on yhteydessä myös sanaluokkien lauseopilliseen eli syntaktiseen käyttäytymiseen.

Substantiivit

Substantiivin tyypillinen syntaktinen ominaisuus on, että se esiintyy lausekkeessa pääsanana. Pääsanasubstantiivin avulla puhuja voi viitata kielenulkoisessa maailmassa oleviin tarkoitteisiin. Esim.

viluinen kissa
alle viisivuotiaat pojat
joku rautakaupan myyjä

Selvimmin tarkoitteellisia ovat ne substantiivit, jotka viittaavat konkreettisiin olioihin (kuten edelliset). Abstrakteilla substantiiveilla (esim. ajatus, luulo, tunne, tosiseikka) ei ole ulkomaailmassa sellaista olomuotoa, jonka kuka tahansa pystyisi kokemusperäisesti toteamaan.

Konkreettiset substantiivit puolestaan jakautuvat yleisnimiin eli appellatiiveihin ja erisnimiin eli propreihin (esim. Jukka, Savonlinna, Helsingin Sanomat).

Adjektiivit

Adjektiivin tyypillinen syntaktinen ominaisuus on attribuuttinatoimiminen. Adjektiiviattribuutti esiintyy pääsanasubstantiivin edellä ja on sen kanssa samassa sijassa ja luvussa (eli kongruoi sen kanssa). Esim.

lämpim+i+nä päiv+i+nä

Paljon harvemmin adjektiivi esiintyy itsenäisenä predikatiivina, esim.

Päivä oli hyvin lämmin.

Substantiivin ja adjektiivin selvin semanttinen ero on se, että adjektiivit eivät viittaa, vaan ne luokittelevat ja kuvailevat.

Lisäksi adjektiiveista voidaan muodostaa kolme >vertailuastetta:

kaunis (positiivi)
kaunii+mpi (komparatiivi)
kaune+in (superlatiivi)

Pronominit

Latinan kielen ilmaus pro nomen 'nominin tilalla' kertoo sen, että pronominit ovat yleensä korvaavia ilmauksia. Pronominit eivät itse normaalisti voi saada attribuuttia, mutta ne korvaavat koko nominaalisen lausekkeen, esim.

tuo iso karvainen koira > se

Pronominien taipuminen on poikkeavaa. Taivutuksessa on erikoisia äännevaihteluita sekä ainutkertaisia päätteen ja vartalon liittymisiä. Esim.

kuka : kene+t
se : ne
joka : jo+n+ka (ei *joka+n)
tämä : tä+ssä (ei *tämä+ssä)

Pronomineja on muihin nomineihin verrattuna vähän. Ne muodostavat umpiluokan, jonka jäsenet voi tarpeen tullen luetellakin. Suomen pronominit jaetaan yleensä seuraaviin seitsemään ryhmään:

1) Persoonapronominit (tekijäasemot)

minä, sinä, hän, me, te, he

2) Refleksiivipronomini (itsekohtainen asemo)

Tunne itse+si.

3) Resiprookkipronominit (keskinäisasemot)

Rakastakaa tois+i+a+nne ~ toinen tois+ta+nne.

4) Demonstratiivipronominit (osoittavat asemot)

tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne

5) Interrogatiivipronominit (kysyvät asemot)

kuka, ken, mikä, kumpi, kumpainen

6) Relatiivipronominit (takakohtaiset asemot)

joka, mikä

7) Indefiniittipronominit (epämääräiset asemot; suurinta osaa näistä kutsutaan lauseopissa nykyään logiikasta tulevalla nimellä kvanttoreiksi), esim.

joka, jokainen, joku, jompikumpi, jokin, kukin, mikin, kumpikin, kukaan, mikään, kumpikaan, kumpainenkaan, eräs, toinen, muu, muutama, sama, kaikki, molemmat, moni, usea

Numeraalit

Perus- eli kardinaaliluvut ilmaisevat lukumäärää (esim. yksi, kaksi, kolme) ja järjestys- eli ordinaaliluvut ilmaisevat järjestystä (esim. ensimmäinen, toinen, kolmas).

Suomen kielen erikoisuuksia on se, että lukusanaan liittyvä substantiivi on yksikössä eikä monikossa kuten indoeurooppalaisissa kielissä, mikä olisi loogisempaa, esim.

kolme tyttö+ä (vrt. ruots. tre flickor)

Tässä suomen lukusana jäsennetään pääsanaksi ja partitiivissa oleva substantiivi sen attribuutiksi.

Mutta lukusana voi olla myös samassa sijassa ja luvussa kuin substantiivi, ja silloin lukusana jäsennetään attribuutiksi, esim.

kolme+lle tytö+lle

Järjestysluvut käyttäytyvät lähes aina adjektiiviattribuutin tavoin, esim.

kolmas mies, kolmanne+lle miehelle

Verbit

Verbit tunnistetaan muista sanaluokista selvimmin muotokriteerien perusteella: ne taipuvat persoonassa eli tekijämuodoissa (esim. sano+n), tempuksessa eli aikaluokissa (esim. sano+i+t), moduksessa eli tapaluokissa (esim. sano+isi) sekä passiivissa (esim. sano+ta+an).

Persoonamuotojen lisäksi verbeillä on myös nominaalimuotoja, infinitiivejä (esim. sano+a+kse+ni, sano+ma+ssa) ja partisiippeja (esim. sano+ va+n, sano+tu+ksi), jotka taipuvat sijoissa ja voivat olla samoina lauseenjäseninä kuin nominit.

Semanttisen määritelmän mukaan verbit ilmaisevat tekemistä, tapahtumista ja olemista.

Partikkelit

Partikkeleiksi on perinteisesti luokiteltu kaikki ne sanat, joilla ei ole nominin tai verbin taivutusta. Silti adverbien joukosta löytyy runsaasti esimerkkejä useamman taivutusmuodon sarjoista, jotka perustuvat samoihin vartaloihin, esim. kauka+na : kauka+a : kaua+ksi : kaua+n.

Adverbit eli seikkasanat ovat lauseenjäseninä adverbiaaleja. Ne ilmaisevat aikaa, paikkaa, tapaa, syytä, keinoa, suhdetta, suuntaa yms. Jos sana ei ole nomini eikä verbi eikä kuulu mihinkään jäljempänä esiteltävään partikkeliluokkaan, se on adverbi. (Oikeastaan nimitys adverbi tarkoittaa verbiin liittyvää sanaa: ad+verbi. On myös vain adjektiivien tai adverbien määritteinä esiintyviä sanoja kuten yhtä, liian, melko, varsin, erittäin, ja niistä on joskus haluttu käyttää nimityksiä ad-adjektiivi ja ad-adverbi.) Esimerkkejä:

Tänne tulee vieraita.
Tuote on selvästi kotimainen.
Teit sen oikein hyvin.

Suhdesanat eli postpositiot (jälkisanat) ja prepositiot (etusanat) ilmaisevat yhdessä nominin genetiivin tai partitiivin kanssa samanlaisia seikkoja kuin adverbit yksinään. Näistä on käytetty myös yhteisnimitystä adpositio tai p-positio. Esim.

tuoli+n alla, kadu+n yli, illallise+n jälkeen; ennen illallis+ta, yli silla+n, kautta Euroopa+n

Konjunktiot eli sidesanat eivät esiinny lauseessa itsenäisinä jäseninä, vaan ne liittävät toisiinsa erilaisia rakenteita.

Rinnastuskonjunktiot rinnastavat lauseita ja lauseenosia:

ja, ynnä, sekä, sekä — että, -kä, eli, tai, tahi, taikka, joko — tai, vai, mutta, vaan, sillä, paitsi

Alistuskonjunktiot aloittavat sivulauseen:

että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, jahka, ellen, jollen, joskin, kuten, tokko, niin että, ennen kuin, niin kuin, ikään kuin, jos kohta

Interjektiot eli huudahdussanat ilmaisevat yleensä tunteita ja mielentiloja tai jäljittelevät luonnonääntä; esim.

ohoh, hui, huh, voi, ahaa; molskis, loiskis, rits, pum

Äidinkielen opetus

Sanaluokkia on perinteisesti opetettu kolmannelta luokalta lähtien. Sanaluokat, niin kuin muutkin kieliopilliset kategoriat, on helpointa opettaa prototyyppien avulla. Epätyypilliset tapaukset ja ristiriidat tarjoavat kuitenkin hyviä lähtökohtia problematisoivalle, ongelmakeskeiselle opetustavalle. Yleensä luokittelu perustuu merkitykseen, mutta määrittelyssä joudutaan tarkastelemaan myös sanaluokkien taipumista ja käyttöä lauseessa.

Puhuttaessa substantiiveista "nimisanoina" on otettava huomioon, että lapset tajuavat nimiksi ensi sijassa varsinaiset erisnimet. Opetettaessa adjektiiveja on varottava suosimasta adjektiivien liiallista käyttöä. Adjektiiveilla elävöitetään ja tarkennetaan sanomaa sopivasti. Numeraalien opetuksessa kannattaa todeta, että lukusana voidaan ilmaista lyhemmin merkitsemällä se numerolla. Pronominien viittaava erityislaatu auttaa ymmärtämään puhutun kielen erityisominaisuuksia ja kirjoitetun kielen sidoksisuutta. Pronomineja voi käyttää silloin, kun muillekin kuin itselle on selvää, kenestä tai mistä puhutaan.

Verbien tärkeimmät merkitykset havaitaan yleensä helposti. Opetuksessa kannattaa kuitenkin korostaa, että verbien tärkein tuntomerkki on niiden taipuminen persoonamuodoissa (esim. juoksu ilmaisee tekemistä mutta ei ole verbi).

Partikkelien tunnistamista helpottaa se, että tunnistettava sana pyritään sijoittamaan ensin muihin sanaluokkiin. Kun jokainen niistä on vuorotellen suljettu pois, jäävät jäljelle partikkelit. (Uudemmassa terminologiassa [Vilkuna 1996] tosin partikkeleiksi on nimitetty vain sellaisia yksin esiintyviä sanoja, jotka eivät muodosta lausekkeita, kuten esim. jo, jopa, vain, edes.) Termit adverbi ja adverbiaali on syytä pitää tarkasti erossa: adverbit ovat sanaluokka, joka voi muodostaa adverbilausekkeita, adverbiaali on lauseenjäsenfunktio. Näiden kahden välillä on kyllä yhteys, koska adverbilausekkeet toimivat varsin usein adverbiaaleina.

Ylemmillä luokka-asteilla sanaluokkien avulla voidaan luonnehtia eräitä tyylipiirteitä. Substantiivivaltainen tyyli on hidasta ja raskasta, verbit luovat tekstiin dynaamisuutta. Pohtiva ja erittelevä teksti vaatii konjunktioita. Usein konjunktiot opetetaan luettelona, mutta hyöty on vähäinen, ellei mukaan liitetä mitään syventävää.

Harjoitustehtäviä

Tehtävä 1. Luokita seuraavat sanat nomineiksi ja verbeiksi. Erittele sanat morfeemeihinsa ja sijoita kannan jälkeiset morfeemit luokkiin, joihin ne kuuluvat.



Tehtävä 2. Määritä seuraavan tekstin sanojen sanaluokka. Käytä seuraavaa luokitusta: substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit (nominit); persoonamuodot, infinitiivit, partisiipit (verbit); adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot, interjektiot (partikkelit).

Olin sikeässä unessa. Yhtäkkiä ponnahdin pystyyn kuin salaman iskusta, ja uni kaikkosi silmistäni heti. Hetken kuluttua istuin pöydässä teetä juoden miettimässä mikä nyt neuvoksi. Koulussa ovet ovat aina kahdeksan jälkeen kiinni.

© Internetix / Erkki Savolainen 1998