2 ÄÄNNEOPPIA

Äänneoppi eli fonologia on kielitieteen haara, joka tutkii äännejärjestelmää eli foneemisysteemiä merkitysten erottamisen kannalta. Fonologia on siten funktionaalista äänneoppia.

2.1Äänteet ja niiden merkitseminen

Kun äänteitä tarkastellaan merkityksen kannalta, puhutaan foneemeista. Foneemi on pienin kielen yksikkö, jonka vaihtaminen toiseen voi aiheuttaa ilmauksen merkityksen muutoksen. Esim.

puu — suu — luu — muu
tukki — takki — tykki

Kaikkien kielten äännerakenne on periaatteessa samanlainen, mutta eri kielten foneemijärjestelmissä on eroja.

Useimpien kielten kirjoitusjärjestelmät nojaavat aakkosperiaatteeseen, jolloin foneemit merkitään omilla kirjainsymboleillaan. Foneemien kirjallisia vastineita nimitetään grafeemeiksi.

Suomen kirjoitusjärjestelmä on lähes ihanteellinen. Kielemme ortografian pääperiaatteet ovat seuraavat:

- Jokaisella äänteellä (foneemilla) on oma kirjainmerkkinsä.
- Jokainen kirjain (grafeemi) äännetään aina samalla tavalla.
- Pitkä äänne merkitään kahdella ja lyhyt äänne yhdellä kirjainmerkillä.

Suomen kielessä on kahdeksan vokaalifoneemia:

a, e, i, o, u, y, ä, ö

Konsonanttifoneemeja on kolmetoista:

d, h, j, k, l, m, n, h, p, r, s, t, v

Suomen ortografian käyttämät kirjaimet ovat aivan samat lukuunottamatta äng-foneemia. Aakkosluetteloon sisällytetään lisäksi seuraavat kirjaimet, joita ei käytetä alkuperäisissä suomen sanoissa (paitsi g:tä ng-yhtymässä):

b, c, f, g, q, x, w, z, å

Äidinkielen opetus

Peruskoulun kahdella ensimmäisellä luokalla äidinkielen opetuksen tärkein tehtävä on luku- ja kirjoitustaidon opettaminen ja varmistaminen. Samalla opitaan kielen merkkijärjestelmäluonne. Puhe koostuu äänteistä, ja kirjoituksessa äänteitä merkitään kirjaimilla. Oppimisen edellytyksenä on lingvistinen metakognitio: lapsen on oltava älyllisesti selvillä kielen perusolemuksesta sekä lukemisen ja kirjoittamisen luonteesta ja tehtävästä.

Suomen ortografian pääperiaatteet ovat melko myöhäistä perua. Vieraiden kielten oikeinkirjoitus on vanhempaa ja perustuu osin muinaiseen ääntämykseen. Vieraiden kielten oppimisen kannalta on tärkeää harjaannuttaa puhe-elimiä myös vierasperäisten ja hankalien äänteiden ja äänneyhdistelmien avulla.

d:n asema suomen äännejärjestelmässä on erikoinen. Supisuomalaisissa sanoissa d voi esiintyä vain sanan sisässä vokaalien välissä tai h:n ja vokaalin välissä. Tällöin d tavallisesti vaihtelee t:n kanssa sanan eri taivutusmuodoissa, esim. kaatua : kaadun, satu : sadut, lyhty : lyhdyn. Monet suomen puhujat eivät käytä lainkaan d-äännettä vaan ääntävät sen paikalla j:n, r:n tai kadon, joskus l:n, esim. meijän, meirän, meiän, meilän ('meidän'). Lainasanoissa d voi olla myös sanan alussa, esim. divaani, demokratia, dollari. (Ks. yleiskielen d:n vastineita suomen murteissa.)

b ja g esiintyvät suomen kielessä vain vierassanoissa, esim. bambi, bingo, rabbi, germaani. Vaikka b ja g pitäisi näissä sanoissa ääntää soinnillisina, suomalaiset usein ääntävät ne kuten p:n ja k:n. Yleiskielessä äänteet pyritään kuitenkin pitämään erillään, koska niiden vaihtaminen voi muuttaa sanan merkitystä, esim. germaani ~ kermaani, paarit ~ baarit, bussi ~ pussi.

© Internetix / Erkki Savolainen 1998