1.2Kielen vaihtelu

Kieli vaihtelee maantieteellisesti siten, että on paikallismurteita, ja sosiaalisesti siten, että ihmisten kielenkäytössä on eroja, jotka johtuvat mm. koulutuksesta, ammatista tai sosiaalitaustasta. Viime kädessä jokaisella ihmisellä on oma yksilömurteensa eli idiolektinsa.

Myös tyylit ovat kielen variaatioita. Tyyliin vaikuttavat mm. 1) käsiteltävä aihe, 2) yleisö, jolle puhutaan, 3) puhujan persoonallisuus, 4) puhujan tarkoitus sekä 5) viestintäväline.

Kaikki kieliopit ovat ensisijaisesti kirjoitetun yleiskielen kuvauksia. Yleiskieli tarkoittaa yleisesti hyväksyttyjen normien mukaista kieltä. Kirjakieli on kieliopeissa ja -oppaissa sekä sanakirjoissa julkaistujen normien mukaista kieltä.

Kieli vaihtelee myös ajallisesti. Synkronia tarkoittaa sitä, että kieltä tutkitaan tiettynä ajankohtana vallitsevana järjestelmänä, diakronia sitä, että selvitellään eri aikoina tapahtunutta kehitystä.

Äidinkielen opetus

Kielitiedon opetus pohjaa sekä yleiskieleen että arkikieleen. Oppilaan omaa kieltä voidaan hyödyntää mahdollisuuksien mukaan kielen rakenteen, sanaston ja tyylien tarkkailussa. Pedagogisesti järkevää on lähteä siitä, että oppilaiden kielelliset intuitiot ovat periaatteessa oikeita.

Yleiskieltä ja kirjakielen normeja täytyy silti varta vasten opettaa. Myös normien opetuksen tulee mahdollisuuksien mukaan lähteä oppilaan omasta kielestä niin, että vertaillaan sitä yleis- ja kirjakieleen ja motivoidaan normeja esim. selvyys- ja yhdenmukaisuussyillä.

Puhutun ja kirjoitetun kielen eroja kannattaa tarkastella kiintoisina kielen kehityksen ilmiöinä, ei oikean ja väärän vertailuna. Puhekieli on alkuperäisempi, kirjoitus on syntynyt sen pohjalta. Eri kielimuotoihin, puhekieleen, murteisiin, slangiin, täytyy asennoitua niin, että yleiskielen oppiminen ei tarkoita oman kielen hylkäämistä. Oman murteen arvostaminen on yksi opetuksen tavoite.

© Internetix / Erkki Savolainen 1998