|
|
8.5.7 Matti Mäkelä: Välimerkkien tila (kolumni)
Seurasin taannoin keskustelua suomen kielen tilasta ja yritin samalla keksiä, millaisia välimerkkejä panen suomen kielen väliin. Huomasin, että muutoksia on tapahtunut myös välimerkeissä. Suorastaan maailmankuvallinen muutos on lainausmerkin käytön ällistyttävä laajentuminen. Välimerkin nimikin on nykyään väärä. Lainausmerkki on monitulkintaisen maailman "kerrosmerkki". Sillä ilmaistaan yleistä mielipidettä, "toista" merkitystä, omaa erottautumista käsitteestä, ironista suhdetta, vaikka mitä. Lainausmerkit ovat ainoa merkki, joka on siirtynyt tekstistä eleviestintään. Kun tapa heilutella sormia televisiossa aikanaan yleistyi, ohjaajatkaan eivät ensin ymmärtäneet kielenmuutosta, vaan näyttivät lähikuvaa. Maalaisena ihmettelin, onko studiossa kärpäsiä. Nykyään lainausmerkki on itsestään selvästi lyhin tapa asiatekstissäkin osoittaa niin monta asiaa, ettei ilman sitä tule toimeen.
TOINEN VÄITÖSKIRJATASON PERUSTELUJA vaativa muutos on tapahtunut pilkutuksessa. Ennen elimme von wright -maailmassa, jossa vaikutus tehtiin logiikalla. Nyt elämme marco bjurström -maailmassa, jossa vaikutus tehdään lanteella. Muutos on sama kuin jalkapallon MM-kisoissa. Saksalaiset yrittivät voittaa tasapitkillä junnaavilla syötöillä, joiden syy–seuraus-logiikan mukaan olisi pitänyt johtaa maaliin. Ei käynyt niin. Voitot tulivat rytminvaihdoksilla, näyttelemällä saaduilla pilkuilla, yllättävillä puskuilla. Maailma ei ole enää syyn ja seurauksen, vaan näyttävästi näyttämisen maailma. Kausaalisesti pilkutteleva teksti tuntuu pitkäveteiseltä jorotukselta. Sen on korvannut tulenkantajien vanha huutomerkki, ihmettelyn ja elämyksen merkki.
MUITAKIN MUUTOKSIA ON. Piste on asiatekstissä korostunut, lauseet ovat lyhyitä ja yksitulkintaisia – ajatusviivan tai sulkumerkkien käyttö kesken lauseen on kielletty – jotta paperinen teksti edes jotenkin pärjäisi ytimeen iskevän kuvan kanssa. No, kyllä pistekin on aina ollut myös ele. Ennen vanhaan, kun suomalainen mies löi puheensa päälle nyrkin pöytään niin että tupa tärähti, hän tarkoitti sillä pistettä eikä miukumaukua. Puolipiste oli ennen itsestään selvästi suvun rahoilla elävän, päättämättömän vetelehtijän, rappeutuneen, ylisivistyneen dekadentin keikaroiva välimerkki. Tämän takia minäkään en ole käyttänyt puolipistettä kahteenkymmeneen vuoteen. Viime talvena kustannustoimittajan opastuksella huomasin, että puolipistettä voi käyttää myös uusasiallisesti, vailla sukurasitusta.
JOTAKIN ON SÄILYNYT SAMANA: kaksoispiste. Se on tyly, maailman järjestykseen alistava merkki. Sen avulla kykenee panemaan suurenkin herran lupaa kysymättä pienempiensä viereen jonoon seisomaan. Se on aina ollut mielimerkkini ja tulee olemaan jatkossakin.
Aina löytää myös jotakin uutta. Viime aikoina olen innostunut yhden sanan kappaleesta. Sen murskaava jysäys (kerran vuodessa käytettynä) lyö pölyksi kymmeniä sivuja tiheään pilkutettua, nuljuen pyörähtelevää "vaikutelmatekstiä". Rrrough, rrrough! (Ketjujen kilinää.)
Helsingin Sanomat, tänä pyhänä 2.8.1998
© Internetix / Erkki Savolainen 1998
|
|