4.4 Tekstin vuorovaikutteisuus


Tekstin juonen kulkua tukee se, että tekstissä kommentoidaan omaa tekstiä (Iisa, Piehl & Kankaanpää 1997). Tällaista tekstiä on tapana kutsua metatekstiksi (tai metadiskurssiksi, Luukka 1992). Metateksti kertoo, millä tavoin teksti etenee, ohjaa lukijan huomiota ja tulkintoja sekä arvottaa tekstin asiasisältöä. Näin pidetään yllä vuorovaikutusta eli interaktiota.


Rakenteen kommentointi


Metatekstin käyttö on melko tavallista esitelmissä ja ylipäätään puhutussa kielessä, mutta ei läheskään yhtä tavallista kirjoitetussa kielessä. Esitelmänsä alussa puhuja usein toteaa, mistä aikoo puhua ensiksi, mistä sitten ja mistä lopuksi. Tällä metatekstillään hän viestittää kuulijoille esitelmänsä aiheen lisäksi myös sen kokonaisrakenteen.

Myös kirjoitetun metadiskurssin keskeinen tehtävä on kommentoida tekstin kokonaisrakennetta, esim. Artikkelini alussa käsittelen x:ää, sen jälkeen y:tä ja lopuksi z:aa. Myös siirtymät ovat tavallisia, esim. Seuraavaksi tarkastelen x:ää. Tekstin osien välisiä suhteita havainnollistetaan erilaisilla numeroinneilla, luetteloilla ja kirjainryhmittelyillä. Myös otsikot omalta osaltaan kertovat lukijalle, missä ollaan menossa.


Korostaminen ja arvottaminen


Metatekstillä kirjoittaja voi painottaa tekstin asioita ja kiinnittää lukijan huomiota haluamaansa kohtaan. Arvottavan metatekstin käyttö on myös yksi vaikutus- ja vakuuttamiskeino. Periaatteessa jokainen väitelause ottaa kantaa siihen, onko ilmaus totta vai ei. Asiatekstissä neutraali perusväitelause ilmaisee, että puhuja esittää väitteen totena. Totuudellisuuden vahvistamiseksi tai lieventämiseksi kielessä on monia keinoja, kuten modaalisuuden osoittimet ja adverbit.

Varmuusasteen osoittimet ovat kirjoitetussa tekstissä yleisempiä kuin puhutussa. Varmuusastetta lievennetään tavallisesti apuverbeillä (esim. x voi – saattaa olla y), konditionaalilla (esim. x olisi y) ja adverbeilla (esim. ehkä – mielestäni x on y). Varmuusasteen lievennyksiä on enemmän tieteellisissä teksteissä kuin teksteissä yleensä.


Minän esiintuonti


Tekstin vuorovaikutteisuuteen kuuluu myös se, miten tekstin tuottaja ja vastaanottaja ilmaistaan tekstissä: tuodaanko heitä esille vai vältelläänkö esiintuontia. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, käyttääkö kirjoittaja itsestään ensimmäistä persoonaa vai kätkeytyykö hän passiivin tai kolmannen persoonan taakse.

Tieteellisessä tekstissä on enemmän paitsi varmuusasteen lievennyksiä myös tekstin tuottajan häivytystä kuin teksteissä yleensä. Syynä lienee ns. akateeminen kohteliaisuus, joka edellyttää, ettei omia tutkimustuloksia saa esittää liian varmoina ja että pitää olla objektiivinen ja vaatimaton eikä tuoda minää liian paljon esiin. (Luukka 1992.)

Tutkimuksesta ei sinänsä tule sen tieteellisempää, vaikka käyttää passiivia (esim. Tässä tutkimuksessa sillä ja sillä käsitteellä tarkoitetaan sitä ja sitä) tai kolmatta persoonaa (esim. Tuloksista voi päätellä sitä ja sitä). Tällä tavoin etäännytetty ilmaisu on usein jäykkää ja mutkikasta ja siten helposti myös epätarkkaa.

Toisaalta näiden muotojen käyttö on usein turvallisempaa kuin ensimmäisen persoonan käyttö, sillä häiritsemätön minä-muodon käyttö vaatii kirjoittajalta hyvää tyylitajua. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että kirjoittaja ei tarpeettomasti tuo itseään lukijan ja asian väliin. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997.)


Harjoitustehtävä
Etsi ja erittele seuraavasta kirjoituksesta vuorovaikutusta ylläpitävää metatekstiä.

Kotimainen sekaruokavalio hyväksi

Martti Bergestad (HS 18.7.) on oikeassa siinä, että jotkut luulevat soijan olevan korvaamaton. Siinä hän on väärässä, että minä luulisin niin. Soija ei tosiaankaan ole hernettä kummempaa valkuaissisällöltään.
Kotimaisella kasvisruokavaliolla, joka koostuu esimerkiksi viljasta, perunoista, juureksista ja vaikkapa herneistä, terve ihminen pysyy yleensä kunnossa. Edellytyksenä on kuitenkin ongelmaton perusterveys, kevyt työ ja erittäin tarkka ravitsemuksen tuntemus ja ruokavalion seuranta. Se onnistuu harrastajille, samalla tavalla kuin esimerkiksi vuorikiipeily.

Keskimäärin tietenkin kasvissyöjät ovat jopa muita terveempiä, mutta se johtuu harrastuksen parissa askaroivien iästä ja muista edellä mainituista ominaisuuksista. Olen ilman muuta sitä mieltä, että meidän suomalaisten olisi lisättävä kasvisten osuutta ruokavaliossamme, ja yletön rasvan syönti on vaarallista siinä kuin tupakointi tai viinanjuonti.

Tosiasia on kuitenkin, että suurin osa meistä tavallisista tallaajista haluaa syödä vaivattomasti, viihtyisästi, turvallisesti ja terveellisesti. Tämä tavoite onnistuu ylivoimaisesti varmimmin sekaruokavaliolla. Kun perustarpeet ovat turvatut, riittää tietysti joillakin tarmoa kasvisruokiensa miettimiseen.

Energiasta vielä sen verran, että kasvisruokavalion kokonaisenergiatase saattaa olla huonompi kuin järkevän sekaruokavalion. Tähän viittaa tuore brittitutkimus.

Mikael Nederström (HS 20.7.) epäili logiikkaani, kun kerroin ihmisen syöneen kautta aikojen myös lihaa aina kun siihen on ollut tilaisuus. Mielestäni tästä asiasta on huomattavasti johdonmukaisempaa muistuttaa kuin esimerkiksi orjuudesta, josta en keksi mitään linkkiä syömisen etiikkaan. Edellä tuli jo todettua, että kasvissyönnillä voi pysyä tietyin ehdoin hengissä myös turvallisessa nykypohjolassa. Simpanssinsyönnin mausta en myöskään mene kiistelemään.

Syömisessä on kysymys varsin käytännöllisestä asiasta. Humanismia toteutetaan silloin, kun hyväksytään perinteellinen suomalainen ruokavalio ja hoidetaan kotieläimiä niin kuin suomalaisilla tiloilla on tapana tehdä.

Helsingistä ja Kirkkonummelta ei ole liian pitkä matka tutustumaan suomalaisen maaseudun tuotanto-oloihin ihan omin silmin. Sille en voi mitään, että mielestäni kasvisruokavalion tarjoamisessa eettisten ongelmien ratkaisijaksi ja oman omantunnon puhdistajaksi on viitteitä elintasosairaudesta.

Juha Lauhkonen
Kylmäkoski
(Helsingin Sanomat, mielipidesivu 28.7.1998)

© Internetix / Erkki Savolainen 1998