4.3 Tekstin sidoksisuus


Hyvä asiateksti on yhtenäinen sekä sisällöltään, rakenteeltaan että kieliasultaan. Kun tarkoitetaan asiasisällön kiinteyttä, puhutaan yleensä koherenssista, ja kun tarkoitetaan kielen keinoilla luotua sidoksisuutta, käytetään termiä koheesio (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997). Tekstiä koossa pitäviä voimia voidaan nimittää myös juoneksi (Iisa, Piehl & Kankaanpää 1997).

Sanasto


Jonkin tietyn asiasisällön käsittely tuo tekstiin tämän aihepiirin sanastoa, ja se antaa tekstille yhtenäisyyttä. Termi kollokaatio tarkoittaa samaan merkityskenttään kuuluvia sanoja, joilla on luontainen taipumus esiintyä yhdessä (Karlsson 1994). Esimerkiksi karhusta kertovassa tekstissä voi olla sellaisia sanoja kuin emo, pentu, reviiri, ravinto, liikkua, lähestyä, vaara, paeta. Tekstissä samaan tarkoitteeseen viittaavat sanat muodostavat sidosjäsenjoukon.

Sanan toisto on sidoskeinoista tavallisimpia. Varsinkin tekstin puheenaiheen eli teeman (tekstitopiikin) toistumisesta lukija tietää, mistä on kyse. Toisto voi olla täydellistä tai osittaista (esim. karhut – karhukanta).

Tyylin vuoksi pyritään yleensä vaihteluun käyttämällä toiston ohella synonyymejä (samamerkityksisiä sanoja, esim. karhu – kontio – mesikämmen), parafraaseja eli muunnelmia (esim. karhu – metsän kuningas) ja taaksepäin viittaavia eli anaforisia pronomineja (esim. karhu – se; katso erikseen pronominien viittaussuhteista kielenhuollon kannalta).

Hyponymialla tarkoitetaan merkitysten alistussuhteita, sitä, että jonkin sanan merkitys sisältyy toisen sanan merkitykseen. Esimerkiksi karhun yläkäsite eli hyperonyymi on suurpeto, ja suurpedon alakäsite eli hyponyymi on karhu. Antonyymit puolestaan ovat vastakohtasanoja (esim. varovainen – varomaton).

Tuttu ja uusi tieto


Tekstin alussa on lähdettävä liikkeelle uudesta asiasta, joka esitellään lukijalle. Sen jälkeen voidaan rakentaa jo sanotun varaan. Asiatekstin lauseissa ja virkkeissä tutun tiedon paikka on tavallisesti alussa ja uuden tiedon paikka lopussa. Tutun tiedon paikalla on tekstissä jo aiemmin mainittujen asioiden toistoa, synonyymisia ilmauksia, pronomineja sekä aihepiirin perusteella pääteltäviä asioita. Uuden tiedon paikalla on yleensä lauseen painokkain asia.

Kielitieteessä tuttuun tarkoitteeseen viittaavaa lauseketta sanotaan teemaksi tai topiikiksi; uuteen tarkoitteeseen viittaava lauseke on reema eli kommentti (Karlsson 1994). Tarkoitteen tuttuus on yleistermi. Yksi tuttuuden laji on mainittuus: tarkoite on mainittu aiemmin samassa tekstissä; esim.

Tiepuolessa makasi haavoittunut sotilas. Häneltä oli katkennut jalka.

Heikompi mainittuuden laji on sanan sijoittuminen samaan merkityskenttään kuin aiemmin mainittu sana, esim.

Ihminen ei enää usko tulevaisuuteen. Luottamuksen on vienyt kehityksen riistäytyminen hallinnasta.

Tuttuus voi nojata myös päättelyyn (esimerkissä kanne käsitetään esteellisyyden syyksi):

Pääministeri oli todettu esteelliseksi viran hoitoon. Kanteen oli tehnyt eräs poliittinen vastustaja.

Jos kirjoittaja tarjoaa tekstissä uutta asiaa tutun asian paikalla lauseen alussa, se saattaa tuntua lukijasta häiritsevältä. Kun asiat esitetään niin, että edetään tutusta uuteen, on myös asian muistaminen helpompaa ja tekstin lukeminen nopeampaa. (Kauppinen & Laurinen 1988. Ks. erikseen suorasta ja käänteisestä sanajärjestyksestä kielenhuollon kannalta.)

Kytkennät


Edellä esitettyjä sidoskeinoja käytetään osoittamaan virkkeiden sisäisiä tai virkkeiden välisiä yhteyksiä. Monia niistä voidaan käyttää myös tekstikappaleiden kytkennässä. Pronomineja on käytettävä kappaleiden välisessä sitomisessa harkiten, koska etäisyyden vuoksi viittauksen kohde saattaa hämärtyä.

Oman tärkeän ryhmänsä muodostavat varsinaiset kytkentäilmaukset eli konnektorit. Niistä konjunktiot ovat oma rajallinen ryhmänsä, kun taas ns. konnektiivit ovat avoin joukko: konnektiiveina voidaan käyttää adverbeja tai useammasta sanasta koostuvia ilmauksia.

Seuraavassa esitetään eräitä tavallisimpia kytkentöjä ja niissä käytettäviä ilmauksia:

Luettelu ja, myös, lisäksi, samoin, ensiksi, toiseksi
Vertailu kuin, ikään kuin, verrattuna
Vastakkain asettelu mutta, vaan, kuitenkin, sen sijaan
Syy-seuraussuhde koska, sillä, siksi, sen tähden, sen takia
Aikasuhde kun, sitten, tällöin, sen jälkeen kun
Ehto jos, mikäli
Päättely joten, siten, niinpä, siis, näin ollen
Tarkoitus jotta

Virkkeen sisäisiä kytkentäilmauksia ovat konjunktiot että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, mutta, vaan, sillä. Virkkeiden välisiä konnektiiveja ovat esimerkiksi niinpä, näin ollen, tästä syystä, sen sijaan, sitä vastoin, kuitenkin, samoin, toisaalta, lisäksi, myös(kään), siis, nimittäin.

Kielenhuollossa on jo pitkään suosittu luettavuuden ja ymmärrettävyyden vuoksi mahdollisimman yksinkertaisia virkerakenteita, koska esimerkiksi virkakieli oli aiemmin rakenteeltaan hyvin monimutkaista. Virkerakenteiden yksinkertaistamisessa mennään kuitenkin liian pitkälle, jos aletaan kirjoittaa pelkästään yksilauseisista virkkeistä koostuvia tekstejä. Tällöin monet kytkentäilmaukset käyvät kelvottomiksi ja niiden puuttuessa tekstin luettavuus ja ymmärrettävyys päinvastoin huonontuu.

Harjoitustehtävä


Tarkastele seuraavan tekstin sanastollista sidoksisuutta. Etsi kaikki kielenkäyttöön viittaavat ilmaukset, jotka siis muodostavat oman sidosjäsenjoukkonsa. (Muita tekstin sidosjäsenjoukkoja ovat esimerkiksi lapsiin ja nuoriin, opettajiin ja vanhempiin, kouluun ja kotiin sekä tutkimukseen ja sen tekemiseen viittaavat ilmaukset.)

Ala-asteen oppilaiden sopimaton kielenkäyttö tutkimuksen valossa

Valitsin kasvatustieteen syventävien opintojen tutkielmani aiheeksi lasten sopimattoman kielenkäytön, koska olen kovin huolestunut nykylasten puhetapojen asiallisuudesta. Esimerkiksi opetusharjoittelussa olen törmännyt usein tilanteisiin, joissa lasten kielenkäyttö opettajia ja toisia oppilaita kohtaan on ollut hämmästyttävän loukkaavaa ja rumaa. Opetushallitus ilmaisi syksyllä 1996 myös huolestuneisuutensa lasten käytöstapojen tasosta. Halusinkin siis tutkia, miksi lapset kiroilevat ja haistattelevat. Mikä funktio rumilla ilmauksilla on heidän puheessaan?

Tutkimuskohteina olivat savonlinnalaislapset luokilta 3–6 kolmesta eri ala-asteen koulusta: Kirkkoniemeltä, Mertalasta ja Savonlinnan normaalikoulusta. Yhteensä tutkittavia lapsia oli 215. Tutkimusmenetelminä käytin kyselyä, haastattelua ja strukturoitua havainnointia. Näin toteutui triangulaatioperiaate, jonka avulla pyritään lisäämään tutkimuksen luotettavuutta. Kyselyyn osallistui kolmesta eri koulusta kultakin luokkatasolta aina yksi luokka. Haastatteluun otin jokaiselta luokalta pareittain kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, yhteensä siis 40 oppilasta. Havainnoinnin toteutin kuljettamalla mukanani havaintovihkoa, johon kirjoitin muistiin kuulemiani sopimattomia ilmauksia, kuten kirosanoja, haistatuksia ja haukkumasanoja, sekä tietoja niiden lausujasta, kohteesta ja lausuntatilanteesta. Yhteensä erilaisia sopimattomia ilmauksia kertyi 40. Tutkimusaineiston analysoin käyttämällä sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä.

Tutkimustulosten mukaan noin 80 % savonlinnalaisista luokkien 3–6 oppilaista kiroilee ainakin joskus. Samoin lasten kavereista noin 90 % kiroilee ainakin joskus. Tämä ilmeni sekä kysely- että haastatteluaineistosta. Oppilaat mainitsivat, että varsinkin kaveriseurassa kirosanat ja muut sopimattomuudet tulevat suusta kuin automaattisesti, koska porukassa kaikki haluavat puhua samalla tyylillä ja toisaalta ympärillä ei ole aikuisia huomauttelemassa kielenkäytön asiallisuudesta.

Lasten kiroilun määrään vaikuttavat paljon kotona opitut puhetavat. Tutkimuksen mukaan lapsen ja kotiväen kiroilutaipumuksilla oli selvä yhteys. Vanhempien ja sisarusten puheista lapset oppivat uusia sanoja ja sanojen käyttömalleja. Oppilaat kertoivat haastattelussa, että he ovat kyllä huomanneet, kuinka vanhemmat kiroilevat mm. riidellessään tai hoitaessaan työasioitaan puhelimessa.

Ruma kielenkäyttö lisääntyy lapsilla, kun he lähestyvät murrosikää. Yläasteelle siirtyminen on kuin raja-aita, jonka ylitettyään moni oppilas viimeistään alkaa kiroilla. Tutkimuksen mukaan lapset käyttivät sopimatonta kieltä sitä vähemmän, mitä pienempiä he olivat. Nuorimmilla lapsilla oli myös kaikkein korkein sensuurin aste puheessaan. Toisin sanoen he miettivät tarkimmin, mitä suustaan ulos päästävät. Oppilaat olivat oikein huolissaan nuorten lisääntyneestä kiroilusta ja harmittelivat sitä, että vanhemmat koululaiset antavat niin huonon käytösmallin nuoremmille. Kuten aiemmissakin tutkimuksissa on todettu, osoittautuivat pojat tässäkin hieman tyttöjä ahkerammiksi kiroilijoiksi. Tytöistä vähän yli 70 % kiroilee ainakin joskus ja pojista noin 85 %.

Yleisin koululaisten käyttämä kirosana on tutkimuksen mukaan vittu. Muita suosittuja ovat perkele ja saatana eli nuo jo pakanallisilta ajoilta peräisin olevat ilmaukset. Havainnointiaineiston mukaan perkele oli kaikkein yleisin voimasana ja vittu kolmanneksi yleisin. Kolmen kärki osoittautui kuitenkin kaikkien aineistojen mukaan samaksi. Monille lapsille kirosanoista keskusteleminen haastattelussa oli hyvin kiusallista. Osa ei pystynyt ollenkaan sanomaan kirosanaa ääneen. Tilannetta helpotti hieman, jos pyysin haastateltavia kertomaan, mitä sanaa muut lapset yleensä käyttävät.

Tutkimuksen pääongelmana oli selvittää, mikä funktio rumilla sanoilla on lasten puheessa. Millaisissa tilanteissa ja miksi kirosanoja ja muita rumia ilmauksia käytetään? Selkeimmin esille tuli kirosanojen funktio toimia puheessa vihan, ärtymyksen ja frustraation ilmaisijoina. Kun jokin asia harmittaa ja sitten kiroilee, tuntuu kuin sadattelu todella helpottaisi oloa. Lasten mielestä kiroilu olisi siis tältä kannalta ihan hyödyllistäkin.

Toisaalta kiroilu on hyvin usein vain ikävä tapa. Sanat lipsahtelevat suusta aivan huomaamatta. Kaverijoukossa tällainen kiroilu on kuitenkin hyvin tietoinen tapa lapsilla, sillä rumilla sanoilla halutaan saada kunnioitusta kavereilta ja niillä myös osoitetaan omaa kovuutta. Nuoret haluavat osoittaa olevansa oma ryhmänsä. Jos joku porukasta ei kiroile, häntä saatetaan pitää "mamiksena" tai porukan ulkopuolisena.

Monet haastatelluista pojista mainitsivat, että kirosanoja lipsahtelee joskus urheillessa, kuten esimerkiksi jalkapalloa pelatessa. Tätä he eivät kuitenkaan hyväksy, sillä se ei kuulu hyviin pelitapoihin ja on varsin loukkaavaa. Parhaiten poikien mielestä kiroilu, haistattelu yms. sopivat tilanteisiin, joissa riitely on uhkaamassa yltyä tappeluksi. Väkevillä ilmauksilla voi yrittää pelotella vastustajia ja ajaa heidät pois. Parempi on kiroilla kuin heilutella nyrkkejä. Kaiken kaikkiaan lasten vastauksista tuli ilmi, että kiroilu on tunteiden purkamiskeino. "Pienenä itki, nyt kiroilee", tiivisti eräs oppilas osuvasti.

Kun lapsilta kysyttiin, mitä haittaa rumien puheiden käytöstä voisi olla, vastasivat he lähes aina ensimmäiseksi, että sopimattomista jutuista seuraa ikävä rangaistus. Ala-asteen oppilaiden moraalikäsitykset siis rakentuvat vielä hyvin pitkälti rangaistusten välttämisen periaatteelle. Toki osa tutkituista, varsinkin tytöistä, mainitsi haitaksi sen, että rumilla sanoilla voi loukata toisia ihmisiä.

Yhtenä tutkimuksen ongelmana oli myös selvittää, miten kouluissa ja kodeissa on puututtu sopimattomaan kielenkäyttöön. Yleisimmäksi tavaksi osoittautuivat asiasta huomauttaminen ja puhuttelu. Opettajilla oli käytössään myös joitakin erikoisempia rangaistuksia. Eräs juoksutti lapsia lipputangon ympäri tai koulun käytävän päästä päähän. Yhden luokan oppilaiden piti hieroa opettajansa niskoja hieromislaitteella sopimattomuuksia puhuttuaan. Kun oppilailta kysyttiin, millaisia rankaisutapoja he ehdottaisivat, noudattivat vastaukset samaa, jo käytössä olevaa linjaa. Uudempina ideoina esiin tulivat esimerkiksi kiroilemattomuudesta palkitseminen ja se, että kaverukset kiinnittäisivät huomiota toinen toisensa kielenkäyttöön. Tärkeää olisi lasten mielestä kuitenkin se, että olipa rangaistus mikä tahansa, sitä myös käytettäisiin tarvittaessa. Uhkailut eivät todellakaan auta, jos niitä ei koskaan toteuteta.

Jatkossa tapakasvatustyössä kannattaisi kiinnittää huomiota siihen, miten yhteiset käyttäytymisen pelisäännöt laaditaan ja miten niistä pidetään kiinni. Rangaistuksista ei varmasti voida koskaan luopua. Itse asiassa nuorimmat tutkimukseen osallistuneista lapsista olivatkin sitä mieltä, että konkreettiset seuraukset kiroilusta yms. ovat paljon tehokkaampia kuin pelkkä huomautteleminen. Tosin aina ei rangaistus ole paikallaan, sillä joillekin se voi toimia pikemminkin yllykkeenä ja negatiivisena huomion keräämisen keinona.

Kodin ja koulun tulisi vetää kasvatuskäytännöissään yhtä köyttä. Ehkäpä opettajien olisi hyvä keskustella vanhempien kanssa vanhempainilloissa, millaisia tapoja lapsille sallitaan ja millaisia ei. Jotta lapset oppisivat huomaamaan, missä tilanteissa rumia sanoja ei kannata lausua, täytyy meidän aikuisten katsoa peiliin ja arvioida omaa kielenkäyttöämme. Meidän antamallamme kielenkäyttömallilla on valtavan suuri merkitys puhetapoja opetteleville lapsille.

Anu Ahola
(luokanopettajien koulutukseen kuuluva kasvatustieteen syventävien opintojen kypsyysnäyte Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa marraskuussa 1997)

© Internetix / Erkki Savolainen 1998