1 Puheen ja kirjoituksen eroja

Puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat kielen kaksi eri olomuotoa. Molempien hallitseminen on nyky-yhteiskunnassa välttämätöntä. Puhe tuotetaan äänellisesti ja vastaanotetaan auditiivisesti eli kuulon avulla. Kirjoitus tuotetaan graafisesti ja vastaanotetaan visuaalisesti eli näön avulla. Kun verrataan puhuttua ja kirjoitettua kieltä, on muistettava, että niitä käytetään eri tarkoituksiin. Puheen tavallisin käyttötilanne on arkikeskustelu, kun taas kirjalliset viestit on tarkoitettu yleensä säilyviksi ja ne kohdistetaan laajemmalle yleisölle. Kirjoituksen oppiminen on paljolti sitä, että opitaan uudenlainen tietoisuus kielestä ja kieltä ohjaavista normeista. (Tiittula 1992.)

Puheen ja kirjoituksen oppiminen

Äidinkielen puheen ja kirjoituksen oppiminen ovat hyvin erilaisia tapahtumia. Puhuttu kieli omaksutaan jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa; oppiminen alkaa jo varhaisessa lapsuudessa. Kirjoitettu kieli on opittava tietoisesti; tavallisesti se opitaan koulussa. Kirjoitetun kielen oppiminen liittyy metakielellisen tietoisuuden kehittymiseen: on opittava tarkastelemaan kielen yksiköitä ja käsittelemään yhteydestään irrallaan olevia sanoja ja lauseita.

Kirjoittamisessa tarvitaan aivan uusia taitoja; kyse ei ole siitä, että opitaan panemaan paperille puhuttua sanaa. Esimerkiksi puheessa painotuksen ja sävelkulun avulla ilmaistavat seikat on opittava korvaamaan kirjoitetun kielen keinoilla. Puheessa ovat tavanomaisia tilanteeseen liittyvät viittaukset, mutta kirjoituksessa on osattava käyttää viittauksia, jotka tekstin lukija ymmärtää, vaikka ei tunne tekstin tuottamistilannetta. (Ks. pronominien viittaussuhteita ja omistusliitteiden viittaussuhteita.)

Puhe on sikäli primaarista eli ensisijaista, että se edeltää kirjoitusta sekä historiallisesti että yksilön kehityksessä. Mutta kun kirjoitettu kieli on luotu, se elää puhutun kielen rinnalla itsenäisenä kielen muotona. Siihen voi kehittyä puheelle tuntemattomia piirteitä, ja se voi vaikuttaa myös puhuttuun kieleen. Puhuttu kieli on jokaisen ihmisen omaisuutta, kirjoitettu kieli ei ole. Noin 2000 kielellä on kirjoitusjärjestelmä, mutta n. 3000 kieleltä se puuttuu. Arviolta peräti 30 prosenttia maailman aikuisväestöstä on luku- ja kirjoitustaidottomia.

Puheen ja kirjoituksen tuottaminen

Puhe on dynaamista käyttäytymistä. Se on toimintaa, joka etenee jatkuvana virtana reaaliajassa. Kirjoitettu teksti sitä vastoin on staattinen, pysyvä tuote. Se voidaan lukea moneen kertaan ja tallentaa siten tehokkaammin muistiin kuin puhe. Puhuttu kieli ei ole samalla tavalla käsiteltävissä kuin kirjoitettu kieli. Puheessa kielen yksikköjä on usein vaikea segmentoida eli erottaa toisistaan. Kirjoituksessa kirjaimet, sanat ja lauseet erottuvat selvästi.

Puhumiseen verrattuna kirjoittaminen on hidasta, vaikka tekstin vastaanotto lukemalla sujuu nopeammin kuin puhetta kuuntelemalla. Kirjoittaja ei ole samalla tavalla aikapaineen alaisena kuin puhuja, vaan hän voi käyttää paljon aikaa tekstin suunnitteluun ja korjailuun. Laajalle yleisölle ja säilyväksi tarkoitettu teksti laaditaan huolellisemmin kuin tilapäinen, henkilökohtainen viesti.

Puheessa sujuvuus liittyy nimenomaan tuottamisen sujuvuuteen. Se ilmenee mm. siten, että puheessa on vähän takeltelua ja taukoja. Kirjoituksessa taas korostuu rakenteellinen sujuvuus, joka merkitsee mm. kielellistä virheettömyyttä. Puheen kieliasu vaikuttaa usein paperille litteroituna huolimattamalta, koska kirjoitusasuun siirtäminen muuttaa puheen olomuodon täysin toiseksi.

Viestintätilanteeseen liittyvät erot

Puhuttua kieltä käytetään yleensä kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, jossa kaikki kaikki osallistujat vaikuttavat siihen, mitä sanotaan ja miten asia esitetään. Puhe on siten interaktiivista: osallistujat vaikuttavat toisiinsa samaan aikaan ja samassa paikassa. Puhe on useimmiten myös dialogista: puheen tavallisin ja keskeisin käyttötilanne on keskustelu. Puhujan ei tarvitse olla yhtä eksplisiittinen (selvästi, seikkaperäisesti ilmaiseva) kuin kirjoittajan, koska sanoma täydentyy kontekstista (teksti- ja lauseyhteydestä).

Kirjoitetun tekstin tuottajan ja vastaanottajan välillä on ajallinen ja paikallinen ero. Usein kirjoittaja ei edes tiedä, kuka tai ketkä hänen tekstiään lukevat. Kirjoitus on usein monologista (yksin puhelevaa), mutta se voi olla myös dialogista. Kirjoitus ei yleensä ole samalla tavalla interaktiivista kuin puhe, koska niin kirjoittaja kuin lukijakin toimivat toisistaan erillään. Kirjoittajan ei ole mahdollista saada välittömästi tekstiä tuottaessaan palautetta tekstinsä perillemenosta, eikä vastaanottajalla ole lukiessaan tilaisuutta tehdä kirjoittajalle tekstiä koskevia kysymyksiä ja huomautuksia.

Kielellinen vaihtelu ja normit

Puhetta ja kirjoitusta säätelevät erilaiset sosiaaliset ja viestinnälliset rajoitukset. Suuri osa kirjoituksesta on standardikieltä, yleiskieltä. Yleiskieli on yhtenäistä, siinä on vähän vaihtelua, ja se noudattaa tiettyjä normeja. Normit ovat kirjoituksessa tärkeitä, jotta viestintä toimisi nopeasti ja kitkatta. Puhutun kielen säännöt ovat osin eriluonteisia kuin kirjoitetun kielen säännöt, ja usein tiedostamme ne vasta, kun joku rikkoo niitä.

Puhumisen sääntöjä ovat kielellisen käyttäytymisen mallit: milloin ja miten pitää avata keskustelu, mitkä puheenaiheet sopivat missäkin tilanteessa, miten puhutella keskustelukumppania ja miten sellaiset puheaktit (kielelliset teot) kuten tervehdykset, kohteliaisuudet, anteeksipyynnöt tai kutsut ilmaistaan ja tulkitaan sekä miten niihin vastataan. Kulttuurienvälisessä viestinnässä puhumisen sääntöjen rikkominen saattaa olla viestinnän onnistumisen kannalta vakavampi puute kuin kieliopillisten sääntöjen rikkominen, koska poikkeamista ei tulkita niinkään puhujan kielitaidon puutteeksi kuin hänen luonteestaan tai käyttäytymisestään johtuvaksi viaksi.

© Internetix / Erkki Savolainen 1998