Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Tuonpuoleinen maailma


Tuonpuoleiseen ja kuolemaan liittyvät myytit ja uskomukset ovat tärkeällä sijalla suomalaisessa mytologiassa ja kansanuskossa. Kertovat runomme antavat melko paljon tietoja kuolemaan liittyvistä uskomuksistamme. Tunnusomaista kertovissa runoissamme on se, että vainajien valtakuntaa kutsutaan Tuonelaksi ja Manalaksi.

Christfrid Gananderin teoksessa Mythologia Fennica on runsas kuolemaa kosketteleva sanasto. Kirjan mukaan Manala ja Tuonela merkitsevät samaa asiaa ja ovat kuolleiden valtakunnan nimityksiä. Gananderin mukaan ilmaukset "Tuonella käydä", "Tuonelassa vaeltaa", samoin kuin käsite "loveen langeta" tarkoittavat ekstaasiin vaipumista eli samaanin Tuonelassa käyntiä. Samanistiseen uskomusperinteeseen kuuluu ajatus, että samaani kykenee transsissa tekemään matkoja joko yliseen maailmaan tai aliseen maailmaan.

Gananderin käsityksen mukaan Tuonelassa oli kaikkea sitä, mitä maan päältä puuttui. Siellä oli nautintoja, sianlihaa, viljaa jne. Tämän takia hautoihin pantiin erilaisten arvoesineiden lisäksi kaikenlaisia tarvikkeita kuten veitsiä, vaatteita ja taloustavaroita. Uskottiin siis, että vainaja tarvitsee niitä tuonpuoleisessa maailmassa. Kuoleman valtakunnan hallitsija oli Tuonelan morsian, Tuonen neito, joka asui Kipumäessä tai Kipuvuorella.

Lönnrot sisällytti Kalevalaan useita runoja, jotka myöhempi, 1900-luvun tutkimus on osoittanut samanistiseen kulttuuriin pohjaavaksi. Väinämöisen Tuonelan-matkassa, Vipusen virressä ja Lemminkäisen matkassa Päivölän pitoihin voidaan nähdä kuvaukset samaanin transsitilan kokemuksista. Näissä kuvauksissa samaani matkaa Tuonelaan, tapaa vainajia, erilaisia henkiolentoja ja kohtaa vaaroja jne. Samaanin matkan tarkoitukseksi nähtiin samanistisessa uskomusjärjestelmässä se, että samaani hankkii tietoa esimerkiksi sairauden ja yhteisöllisten kriisitilanteiden selvittämiseksi.

Kalevalan samaaniaiheiset runot ovat usein myyttejä ensimmäisestä samanoiasta, Väinämöisestä, joka ammoisina aikoina lankesi loveen ja teki matkoja joko aliseen tai yliseen maailmaan. Väinämöisen Tuonelan matka kuvaa niin seikkaperäisesti samaanin käyntiä vainajalassa, että runo on kuin myyttinen karttapiirros Tuonelan topografiasta. Runossa Väinämöinen lähtee Tuonelaan etsimään veneenteossa tarvittavia loitsulaulun sanoja. Väinämöinen saapuu Tuonelan virralle, missä hänet ottaa vastaan Tuonen tyttö, Manalan matala neiti. Tuonelan emäntä kutoo rautaisen verkon, joka asetetaan virtaan estämään Väinämöisen poispääsy. Väinämöisen onnistuu kuitenkin paeta Tuonelasta muuntautumalla käärmeeksi ja uimalla verkon läpi. Pohjoiseuraasialaisessa samanismissa juuri käärme on yleisin niistä eläimistä, joiksi samaani transsinsa aikana muuttuu, silloin kun matkakohteena on Tuonela.

Myös Lemminkäisen virsi käsittelee Tuonela-aihetta. Runossa yhdistyvät muinaissuomalainen samaanirunous ja myöhempi viikinkiaikainen sankarirunous. Runon aiheena on Lemminkäisen matka Päivölän pitoihin, joihin hänet jätetään kutsumatta. Lemminkäinen kuulee kuitenkin juhlahumun äänet ja päättää lähteä kuokkavieraaksi, vaikka hänen äitinsä varoittaa kolmesta surmasta, jotka matkalla vaanivat.

Lemminkäinen selviää näistä surmista tietäjämahtinsa avulla. Ensimmäinen surma on kuumia kiviä täynnä oleva hauta, toinen monisilmäinen käärme ja kolmas rautanokkainen lintu tulisella luodolla. Nämä kaikki ovat samanistisessa perinteessä toistuvia aihelmia.

Vaaroista selviydyttyään Lemminkäinen saapuu Päivölään, missä häntä loukataan tarjoamalla ensin olutta, jossa uiskentelee käärmeitä ja sitten osoittamalla hänelle istumapaikaksi ovensuuta. Lemminkäinen vaatii kuitenkin päästä istumaan tuvan perälle kunniapaikalle. Taisteltuaan paikasta Päivölän isännän kanssa Lemminkäinen istuu lopulta voittajana tietäjän kunniapaikalle. Lemminkäinen laulaa tämän jälkeen läsnäolijat "kultihin kulajavihin, hopeihin helkkävähin" mutta jättää laulamatta yhden, Ulappalan ukon. Tästä ylenkatsomisesta loukkaantuneena ukko surmaa Lemminkäisen, paloittelee tämän ruumiin ja heittää Tuonelan jokeen.Lemminkäisen kotona äiti päättelee ennusmerkistä poikansa tuhon ja lähtee Päivölään. Äiti tekee itselleen suuren haravan, jolla onnistuu naaraamaan poikansa ruumiin osat ylös, liittämään nämä yhteen ja elähdyttämään poikansa henkiin. Lemminkäisen laulajan mahti ja yksityiskohtaiset kuvaukset vaaroista, joita Lemminkäinen kohtaa matkallaan, ovat samaanirunoudelle tunnusomaisia piirteitä.

©Internetix/Philip Gustafsson 1997