Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Kalevalan sankarit - jumalia vai ihmisiä?


Kalevalan kankaiden ohella on toinen ongelma askarruttanut Kalevalan tutkijoita kautta aikojen: keitä olivat Kalevalan sankarit? Olivatko he ihmisiä vai jumalia?

Kootessaan Kalevalaa Lönnrot kirjoitti Christfrid Gananderin esikuvan mukaisesti suomalaisten mytologiaa. Mikael Agricolan jälkiä seuraten hän myös etsi päättäväisesti muinaista olymposta, jonka tulisi olla 12-niminen kuten roomalaisten ja kreikkalaisten olympokset ja siis myös Agricolan 12 hämäläisten ja karjalaisten jumalaa sisältävä luettelo. Sanalla sanoen muinaissuomalainen olympos löytyi siis hakemalla. Ongelmana oli kuitenkin se, että olettamistaan pääjumalista ja jumalallisista kantaisistä Lönnrot löysi hyvin vähän runoja. Pohdiskelun lopputulos oli se, että Väinämöinen oli keskushahmona painanut muut alleen.

Kun vertaillaan vanhaa ja uutta Kalevalaa, voidaan huomata, että Lönnrot hahmottaessaan kuvaa muinaissuomalaisesta menneisyydestä ennen kristinuskon tuloa, pyrki poistamaan runoista kristilliset ainekset. Tällöin sankarit näyttivät esikristillisiltä. Edelleen sankareista tuli vanhasta Kalevalasta uuteen siirryttäessä yhä enemmän inhimillisiä. Monet jumalalliset tehtävät kuten Väinämöisen luojan rooli putosivat pois, Lemminkäisestä tuli naistennaurattaja, eräänlainen suomalainen Don Juan ja myös Ilmarisen hahmo sai yhä enemmän inhimillisiä piirteitä.

Kalevala oli siis Lönnrotin oma mytologia, joka täydentyi sitä mukaa, kun tutkijan tieto lisääntyi ja maailmankuva muuttui. Uudessa Kalevalassa olympoksen korkeimmaksi jumalaksi kohosi Lönnrotin näkemyksessä lopulta Ukko. Agricolan mallin mukaan Lönnrot otti mukaan huomattavan määrän alempia jumalaolentoja: Tapio, Ahti, Lempo, Hiisi jne. Täysin jumalista erillään Lönnrot pitää Kalevaa, Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä ja Joukahaista. Lönnrot toteaa kuitenkin, että heitä on pidetty jumalan veroisina, mutta he ovat kuitenkin muinaisia suomalaisia urhoollisia sankareita.

Lönnrotilla oli ns. alkumonoteistinen käsitys, jonka mukaan tieto jumalasta on alkuperäinen mutta hävinnyt monilta kansoilta. Tämän käsityksensä hän sijoitti myös muinaissuomalaisten mytologiaan. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä Ukon korostaminen ja Väinämöisen syrjäyttäminen siirryttäessä vanhasta Kalevalasta uuteen.

Tieto yhdestä jumalasta oli siis Lönnrotin käsityksen mukaan aikaa myöten hävinnyt esisuomalaisilta. Nämä kuten monet muutkin kansat olivat kuitenkin pikku hiljaa kehityksen myötä eriasteisesti saavuttaneet takaisin menetettyä tietoa. Suomalaisen muinaisen uskonnon Lönnrot käsitti eräänlaiseksi hyväksi pakanuudeksi, jolla on ollut lapsellinen aavistus yhden ainoan jumalan olemassaolosta. Kristinuskon tulo saattoi loppuunsa tämän kehityksen.

Kalevalan hahmot olivat siis sekä jumalaolentoja että ihmisiä. Kalevalan päähenkilöt Lönnrot halusi nähdä nimenomaan historiallisina. Näin ollen eepos ei mainostanut elävää pakanallista uskontoa. Korkeintaan eepos kuvasi suomalaisten jo tapahtunutta siirtymistä kristinuskoon. Kaiken kaikkiaan Lönnrot ei kuitenkaan korostanut Kalevalan uskonnollisuutta.

©Internetix/Philip Gustafsson 1997