Tämä materiaali on arkistoitu. Sisältöä ei enää päivitetä. Kaikki sisältö ei välttämättä ole saatavilla.

Suomalaiset kansanparantajat


Parantajatointa harjoittavista itseoppineista kansanmiehistä ja -naisista käytetään yleisnimitystä kansanparantajat. Kyseessä on varsin heterogeeninen joukko luuvikojen korjaajista erilaisiin loitsumuoreihin saakka. Myös papit ovat kuuluneet parantamistoimintaa harjoittavien joukkoon. Vielä 1900-luvun alussa papit suorittivat monenlaisia lääkintätehtäviä. Heitä pidettiinkin pitkään kansan keskuudessa noitien ja tietäjien veroisina henkimaailman välitysmiehinä ja sairauksien parantajina. Ihmeparantajat ja henkiparantajat muodostavat oman ryhmänsä. Ihmeparannus on hyvin vanha ilmiö, joka on tiiviisti liittynyt mm. herätysliikkeiden toimintaan.

Miksi sitten kansanlääkintää on Suomessa ylipäänsä harjoitettu? Menneinä vuosisatoina ei tavallisen kansan ulottuvilla ollut montakaan akateemisesti koulutettua lääkäriä mutta siitä huolimatta sairaita piti parantaa. Vaikka koulutettuja lääkäreitä, sairaaloita ja apteekkeja alettiin saada kaupunkeihimme ja maaseudullekin, ei kansan parannustaito kuitenkaan loppunut vaan kuuluisien kansanparantajien luo tultiin apua hakemaan pitkänkin matkan päästä.

Parantavat yrtit ovat kaikkialla maailmassa olleet sairauksien hoidon tärkeimpiä keinoja. Suomessa on jääkauden jälkeen kasvilajisto kuitenkin paljon köyhempi kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, Välimeren maista puhumattakaan. Siksi monet muualla suositut rohtokasvit puuttuvat meiltä. Kasvisrohdot ja niiden kansanomainen käyttö unohtuivat, kun kemiallinen lääketeollisuus syntyi ja sen valmisteet täyttivät apteekit. Mutta vielä tämän vuosisadan alkukymmeninä oli kansanparantajien joukossa yrttien tuntijoita, jotka kasvirohdoilla hoitivat vaikeitakin sairauksia. Useat heistä olivat naisia.

Suomalaiselle kansanparannukselle on sauna aina ollut luonteenomainen hoitopaikka. On sanottukin, että sauna on köyhän apteekki ja suomalaisten terveyskeskus. Suomalaisten keskuudessa on viljelty useita kaikille tuttuja sananlaskuja, joiden keskeistä sisältöä voidaan luonnehtia sanomalla, että "jos viina, terva ja sauna eivät auta, niin tauti on kuolemaksi". Monien suomalaisten kansanparantajien hoitotoimet keskittyivätkin juuri saunaan. Mutta olisi väärin pitää saunaa pelkästään tautien poistajana, sehän on ollut myös yleinen kuntoutuslaitos ja puhtauden kulmakivi.

Itse sauna on ollut aina arvostettu ja pyhänä kunnioitettu paikka. Tämä kuvastuu monista käyttäytymissäännöistä: saunassa ei sopinut pitää kovaa meteliä, jotta saunanhaltia ei suuttuisi jne. Sauna on sopinut luonnolliseksi parantamispaikaksi myös siksi, että parantamisaktiin on tarvittu rauhallinen tila, jossa parantaja ja potilas ovat voineet olla häiriintymättä kahden. Sen lisäksi saunaan liittyvät uskomukset ja kunnioitus ovat virittäneet henkilöt sopivaan mielentilaan.

Kansanparantajat voidaan jakaa kahteen suureen ryhmään. Toisen muodostavat ne, joiden menettelyt perustuvat yksinomaan kokemusperäiseen tietoon ja toisen ne, joiden toimintaa värittävät mitä erilaisimmat taianomaiset menettelyt.

Kokemusperäiseen tietoon nojautuvia parantajia voidaan kutsua kansanlääkäreiksi, koska heidän taitonsa perustuivat samantapaiseen oppineisuuteen kuin lääkäreidenkin.

Taianomaisia menettelyjä harjoittavat parantajat käyttivät aina jotkakin maagista prinsiippiä toimessaan. Se saattoi esimerkiksi olla loitsu tai jokin käyttäytymissääntö, jota potilaan oli noudatettava parantuakseen. Kaikki parantajat eivät olleet samanarvoisia. Yhteisössä oli tavallisesti vielä vuosisadan vaihteen molemmin puolin eri tautien spesialisteja. Oli lääkeyrttien tuntijoita, hierojia, kuppareita, rohtojen valmistajia jne.

Varsin keskeisen ja arvostetun ryhmän muodostivat ns. verensulkijat, joilla oli kyky tyrehdyttää verenvuoto pitkänkin matkan päästä. Suomessa on runsaasti tarinoita ja memoraatteja henkilöistä, joilla tämä verenseisauttamiskyky oli hallinassa. Tällaisia henkilöitä ei voinut päästää esimerkiksi teurastuspaikoille, koska teuraseläimien veri ei silloin vuotanut.

Monet parantajien menetteleyt tuntuvat nykyihmisen näkökulmasta arveluttavilta, mutta ne perustuivat omana aikanaan yleisesti hyväksyttäviin käsityksiin. Kansanomaisessa ajattelussa taudit katsotaan itsenäisiksi ilmiöiksi, usein pahansuopien ja vihamielisten voimien aiheuttamiksi.

Suomessa tautien katsottiin olevan joko jumalantauteja tai tekotauteja. Jumalantaudit olivat ankarat kulkutaudit kuten isorokko tai sitten vanhuudenvaivat. Näitä pidettiin parantumattomina. Tekotaudit taas aiheutuivat kateudesta ja ns. pahasta silmästä, jolloin aiheutetaan sairautta toiselle silmäilemällä tätä pahasti.

Yleinen oli myös ns. syöttöperiaate, jossa vihamies oli onnistunut antamaan sairastuneelle jotakin vahngoittavaa ainetta, kuten esimerkiksi hautausmaan multaa. Yhtä yleinen oli käsitys, että ihmistä voidaan vahingoittaa käsittelemällä tietyllä tavalla jotakin ihmisruumiin osaa, esimerkiksi asianomaisen hiusta.

Tietyissä tapauksissa sairauden riitti aiheuttamaan pelkkä kirous. Joidenkin sisätautien yhteydessä tauti saatettiin kuvitella eläväksi ja tavallisesti se kuvattiin ihmistä kalvavaksi madoksi. Laajalle levinnyt oli myös käsitys, että sairauden oli aiheuttanut jokin ihmisruumiiseen tunkeutunut vieras esine.

Oikeastaan taudin saattoi saada melkein mistä vain: maasta, vedestä, ilmasta, tulesta jne. Näitä käsityksiä ilmentävät monet taudeille annetut nimet kuten korvennus, kouristus, ähky, viluttaja, kolottaja, kirot, kuihduttaja, ruumiin mato jne.

Kansanparantajien käyttämät taianomaiset parannusmenettelyt noudattivat tiettyjä johdonmukaisia lakeja. Kun esimerkiksi parantaja kuljetti epilepsiaa sairastavaa ahtaiden paikkojen läpi, oli menettelyn takana käsitys, että sairaus siirtyy vaatteiden välityksellä näihin paikkoihin.

Samasta syystä hammaskipua sairastavan piti kaivaa kipeän hampaan juurta puutikulla kunnes veri vuosi ja sitten tikku piti viedä puunkoloon, jolloin kipu siirtyi sinne. Jos tauti oli tarttunut tuulesta, parantaja kylvetti sairasta saunassa, joka oli lämmitetty tuulen kaatamilla puilla. "Silmätty" puolestaan voitiin parantaa saattamalla hänet jollain tavoin yhteyteen silmääjän kanssa, esimerkiksi tämän vaatekappaleiden, hiusten, ruoan jne. kanssa.

Tällainen primitiivinen medisiina oli siis ennen kaikkea taudin syytä ja alkuperää etsivää. Parantajan ensimmäinen tehtävä oli taudin syyn selvittäminen, vasta sen jälkeen voitiin siirtyä itse parannusaktiin.

Taudinselityksien yleisenä perustana oli siis käsitykset, joiden mukaan sairaaseen on tullut jotakin lisää, kuten matoselitys; tai sairas on menettänyt jotakin, kuten sielunmenetys. Sairastumisen oli voinut aiheuttaa myös se, että sairastunut oli rikkonut jotakin kulttuuripiirissään vallinnutta normia vastaan.

Eri puolilla maailmaa tavattavat taudinselitykset voidaan ryhmitellä seuraaviin kategorioihin: taburikosselitys, sielunmenetysselitys, hengentunkeutumisselitys, projektiiliselitys (sairaaseen tunkeutunut esine) ja tautimatoselitys. Suomessa on erittäin paljon esimerkiksi projektiiliselityksen kategoriaan kuuluvia taudinselityksiä. Esimerkiksi pistos ja lentotauti on selitetty aiheutuneen projektiileista. Myös sielunmenetys ja tautimatoselitys ovat olleet täällä yleisiä.

Taudinselityksen antamisen tärkeys perustui siihen käsitykseen, ettei potilas parane, ellei hänelle kerrota vaivan alkuperää. Joskus jopa pelkkä taudinselitys riitti paranemiseen. Usen myös potilas itse joutui osallistumaan tautinsa määritykseen. Jos parantaja sanoi sairauden aiheutuneen esimerkiksi säikähdyksestä, oli tavoitteena saada sairastunut muistamaan tuo kriittinen tapahtuma ja näin varmistaa diagnoosi.

Kunkin parantajan ominaisluonne tulee esiin varsinaisesti siinä, miten hän suorittaa diagnoosinsa. Yleisimpiä tapoja oli viinasta katsominen: eri tavoin käsiteltynä alkoholi ilmaisi parantajalle taudin syyn. Esimerkiksi viinapikarin pintaan ilmestyi taudinaiheuttajan kuva. Myös arpomista käytettiin diagnoosin tekemisessä.

Varsinainen parannusakti oli eri parantajilla erilainen. Tässä suhteessa heidän kekseliäisyytensä oli ehtymätön. Potilaan tautia saatettiin karkottaa sylkemällä, sivelemällä, loitsimalla jne. Tämän lisäksi sairas voi joutua suorittamaan monimutkaisia toiminoja: hänen oli kierrettävä vasta- ja myötäpäivään, kontattava tai ryömittävä ahtaiden paikkojen läpi, hypättävä palavien nuotioiden läpi, kuljettava taakseen katsomatta jne. Potilaan vaivoja yritettiin lievittää myös suolalla, mullalla, savella, tuhkalla, jopa lasinsiruilla. Hienonnettujen lasinsirujen syöttäminen pistostautiin saattoi koitua potilaalle kohtalokkaaksi. Kuviteltiin, että pistäviin kipuihin pitää olla jotakin pistävää.

Useat kansanomaisia keinoja käyttäneet parantajat ovat maagisten menettelyjensä ohella käyttäneet runsaasti myös monenlaisia mekaanisia hoitotapoja kuten hieromista, kuppaamista eli pahan veren poistamista kehosta, verenlaskua, jäsenten sitomista, luunmurtumien hoitoa, luiskahtaneiden jäsenten korjaamista. Näiden lisäksi käytettiin lukemattomia kansanomaisia lääkeaineita kuten terva, pikiöljy, puuöljy, paloviina ja nauriinsiemenet. Käytettiin myös erilaisia kasveja kuten kärsämä, apilat, riidenmarja ja suopursu.

Yleensä kaikelle primitiiviselle parantamistekniikalle oli luonteenomaista periytyvyys: vanhempi parantaja luovutti tietonsa ja taitonsa valitsemalleen seuraajalle.

Kansanmedisiinan luonnetta arvioitaessa on muistettava, että se on vuosisatoja ollut vuorovaikutussuhteessa virallisen lääketieteen kanssa. Ensimmäinen suomalainen lääkäri valmistui yliopistosta vuonna 1743 ja ensimmäinen lääninlääkäri asetettiin hoitamaan tehtäviään vuonna 1754. Oppilääketiede irtaantui vasta 1800-luvulla maagiseen ajattelutapaan perustuvista käsityksistä. Vielä 1700-luvulla lääkärinkirjoissa tapaa similia similibus -periaatteen mukaisia hoito-ohjeita eli samanlainen parannettakoon samanlaisella. Esimerkiksi verenvuotoon suositeltiin vielä vuonna 1759 juomaa, joka oli valmistettu punajuurista. Toisaalta taas oppilääketiede on saanut kansanmedisiinasta lukuisia tehokkaita lääkeaineita kuten pajunkuoresta valmistettava aspiriini.

©Internetix/Philip Gustafsson 1997